Kalevala Wiki - Käyttäjän muokkaukset [fi]

Tiedosto:KalevalaForge-mielikki-20260609202348.png

2026-06-09T20:23:52Z

Miska: KalevalaForge generated image for Mielikki

== Yhteenveto ==
KalevalaForge generated image for Mielikki

Mielikki

2026-06-09T20:23:51Z

Miska: KalevalaForge jonotettu AI-luonnos tarkistettavaksi

{{Hahmo
|Nimi=Mielikki
|Tyyppi=Metsän emäntä, Tapion talon emäntä ja metsästyksen sekä karjanhoidon haltijahahmo
|Lyhyt_kuvaus=Mielikki on Kalevalassa metsän emäntä, jota metsästäjät ja karjan suojelijat puhuttelevat avun, saaliin ja turvan antajana.
|Intro=Mielikki hallitsee Kalevalan metsäistä maailmaa emäntänä, jonka suostumus voi ratkaista metsästyksen onnistumisen ja karjan säilymisen. Hän ei ole juonta eteenpäin vievä sankari, vaan metsän vallan keskus: hän avaa Tapion aitan, lähettää apulaisensa ja opastaa saaliin etsijän oikeille jäljille. Hänen hahmonsa on vahvimmillaan Lemminkäisen Hiien hirven pyynnissä ja Väinämöisen karhunpyynnissä.
|Kalevala_tarina==== Hiien hirven antaja ===
Runossa 14 Lemminkäinen joutuu Pohjolan kosintatehtävässään tavoittamaan Hiien hirven. Metsään lähtiessään hän ei luota pelkkään hiihtotaitoonsa, vaan puhuttelee metsän väkeä ja erityisesti Mielikkiä: metsän emäntää pyydetään johdattamaan saalis etsijän eteen, avaamaan Tapion aitta ja panemaan apulaisensa liikkeelle.

Lemminkäinen suostuttelee metsää pitkään, ja Mielikin asema näkyy siinä, että hirvi saadaan vasta metsän emännän ja Tapion väen miellyttyä. Kun Hiien hirvi juoksutetaan Lemminkäisen saataville, sankari kutsuu Mielikkiä vastaanottamaan kullan ja hopean palkkioksi saaliista.

=== Karjan kesäinen suojelija ===
Runossa 32 Mielikki siirtyy metsästyksen maailmasta karjan vartioinnin piiriin. Ilmarisen talon emännän lausumassa karjan suojeluloitsussa häntä kutsutaan metsän miniäksi, metsän emännäksi ja laveakämmeniseksi karjan eukoksi.

Mielikiltä pyydetään, että hän katsoisi karjaa yhdessä muiden luonnonhaltijoiden kanssa ja lähettäisi parhaat piikansa vartioimaan emännän viljaa eli karjaa kesän ajaksi. Näin metsä ei ole vain saaliin paikka, vaan myös laidunmaa, jonka vaarat täytyy lepytellä ja hallita.

=== Kanteleen kuulija ===
Runossa 41 Väinämöisen kanteleensoitto vetää koko luonnon kuulemaan. Metsän eläinten, lintujen ja veden väen ohella myös Tapion kansa kokoontuu soiton ääreen.

Mielikki kuvataan tässä Tapiolan tarkkana vaimona, joka pukeutuu ja asettuu puuhun kuuntelemaan kanteletta. Kohtaus näyttää hänet metsän arvokkaana emäntänä, jonka jopa Väinämöisen taide saa liikkeelle.

=== Otson kasvattaja ja tien näyttäjä ===
Runossa 46 Louhen nostattama karhu uhkaa Väinölän ja Kalevalan karjamaita, ja Väinämöinen lähtee Metsolaan otsoa etsimään. Hän pyytää Mielikkiä ja Tellervoa kytkemään koiransa, jotta metsästys voisi tapahtua hallitusti eikä karhu tekisi vahinkoa.

Karhunpeijaisissa Mielikin rooli laajenee pelkästä metsästysonnen antajasta otson kasvattajaksi. Väinämöinen kertoo, kuinka Mielikki poimi karhun villat vesiltä, kasvatti otson metsässä, hankki sille kynnet ja hampaat sekä lopulta neuvoi tien metsästäjälle. Mielikki on näin sekä metsän lahjan antaja että sen vaarallisen voiman alkuperäinen hoitaja.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Mielikin myyttinen rooli on toimia metsän ja ihmisen välisen vaihdon portinvartijana. Hänen hallussaan ovat saaliseläimet, metsän aitat ja metsän apulaiset, joten metsästäjän onnistuminen riippuu siitä, saadaanko metsän emäntä suopeaksi. Karjanhoidon yhteydessä sama rooli kääntyy suojeluksi: kun karja menee kesäksi metsälaitumille, Mielikiltä pyydetään, ettei metsä vahingoittaisi sitä ja että metsän väki vartioisi sitä. Karhunpyyntiin liittyvässä kuvastossa Mielikki on myös otson kasvattaja ja hoitaja, mikä tekee karhusta metsän oman talouden kasvatin eikä vain villin vihollisen. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Mielikki edustaa sekä metsän anteliaisuutta että sen vaarallista omistusoikeutta.
|Muu_kansanrunous=Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Mielikki esiintyy etenkin metsästysloitsuissa, karjan suojeluloitsuissa ja karhunpeijaisperinteessä. Metsästäjä puhuttelee häntä metsän emäntänä, pyytää avaamaan metsän aittoja, ajamaan saalista esiin, sulkemaan petojen suut tai tekemään metsän vaarat vaarattomiksi. Usein metsä kuvataan taloksi tai kartanoksi, jossa Tapio, Mielikki, Tellervo ja muu metsän väki toimivat isäntäväen ja palvelusväen tavoin. Näissä runoissa Mielikin asema voi vaihdella: hän voi olla Tapion vaimo, metsän miniä, metsän muori tai yleisemmin metsän naispuolinen haltija. Vaihtelu osoittaa, että olennaista ei ole vakaa sukuluettelo, vaan tehtävä metsän haltijana ja saaliin tai turvan antajana.
|Vertailevat_mytologiat=Mielikkiä voidaan vertailla varovasti laajaan pohjoiseuraasialaiseen ja circumpolaariseen 'eläinten emännän' tai 'eläinten haltijan' motiiviin, jossa metsäeläimet kuuluvat yliluonnolliselle omistajalle ja metsästäjän on pyydettävä lupa saaliiseen. Vertailu auttaa ymmärtämään, miksi saalis näyttäytyy lahjana eikä pelkkänä metsästäjän voittona. Antiikin Artemis tai Diana muistuttavat Mielikkiä siinä, että ne liittyvät metsään ja eläimiin, mutta ne kuuluvat toisenlaiseen jumalajärjestelmään eikä niitä tule pitää Mielikin suorina vastineina. Myös muiden kansojen metsänhaltijat ja metsän emännät ovat hyödyllisiä vertailukohtia, mutta Kalevalan Mielikki on tulkittava ensisijaisesti itämerensuomalaisen loitsu- ja metsästysperinteen kautta.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Mielikki on ennen kaikkea itämerensuomalaisen metsänhaltijaperinteen naispuolinen emäntähahmo, jonka Kalevala on koonnut ja kirjallistanut yhtenäisemmäksi henkilöksi. Häntä ei yleensä tulkita yksiselitteisesti antiikin jumalatarten kaltaiseksi jumalattareksi, vaan haltijaksi, metsän talouden emännäksi ja rituaalisen puhuttelun kohteeksi. Tulkinta korostaa niin sanottua metsän omistajuuden ajatusta: metsän eläimet kuuluvat metsän väelle, ja ihminen saa ne käyttöönsä vain pyytämällä, lahjomalla, ylistämällä ja noudattamalla oikeita sanoja. Mielikin kannalta tämä tarkoittaa, että hänen valtansa ei ole juonellinen sankarivalta vaan rituaalinen valta: hän antaa, pidättää, suojelee ja sovittaa ihmisen suhdetta metsään.
|Alkupera=Mielikki-nimi liittyy todennäköisesti suomen sanaan mieli ja mieltyä-verbiin: metsän emäntä on se, jonka mieli on saatava suopeaksi. Tämä sopii hänen runolliseen tehtäväänsä: metsästäjä ei vain ota saalista, vaan pyytää metsän haltijaväkeä mieltymään ja antamaan metsän antimet. Kalevalassa Mielikki on liitetty Tapion taloon ja Tapiolaan, mutta kansanrunoudessa samat tehtävät voivat esiintyä myös nimillä metsän emäntä, metsän antimuori, Metsolan muori tai muilla paikallisilla nimityksillä. Hahmo ei siksi ole vain yhden yhtenäisen jumalattaren kuva, vaan runoperinteessä vaihteleva metsän naispuolinen haltija- ja emäntähahmo.
|Kuva=KalevalaForge-mielikki-20260609202348.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=14, 46
|Esiintyy_runoissa=14, 32, 41, 46
|Liittyy_hahmoihin=Lemminkäinen, Väinämöinen, Ilmarinen, Louhi
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Väinölä, Kalevala
|Liittyy_esineisiin=Kantele
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Mielikki – Kalevalan metsän emäntä ja metsästysonnen antaja
|SEO_kuvaus=Mielikki on Kalevalan metsän emäntä, joka auttaa Lemminkäistä Hiien hirven pyynnissä, suojelee karjaa ja liittyy Väinämöisen karhunpyyntiin.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 14|14]] || Lemminkäinen puhuttelee Mielikkiä metsän emäntänä Hiien hirven pyynnissä: hän pyytää tätä johdattamaan saaliin etsijän eteen, avaamaan Tapion aitan ja myöhemmin ottamaan vastaan kullan ja hopean; loitsujen jälkeen metsän emäntä mieltyy ja Hiien hirvi juoksutetaan Lemminkäisen saataville.
|-
| [[Runo 32|32]] || Karjan suojeluloitsussa Mielikki kutsutaan metsän miniäksi ja metsän emännäksi; häntä pyydetään yhdessä muiden luonnonhaltijoiden kanssa katsomaan karjaa sekä lähettämään parhaat piikansa karjan vartijoiksi kesäksi.
|-
| [[Runo 41|41]] || Väinämöisen soitto houkuttelee metsän emännän kuuntelemaan: hän pukeutuu ja asettuu puuhun kuulemaan kanteletta.
|-
| [[Runo 46|46]] || Karhunpyynnissä Väinämöinen pyytää Mielikkiä ja Tellervoa kytkemään koiransa; peijaispuheessa Mielikki kuvataan otson kasvattajana, kynsien ja hampaiden hankkijana sekä tien neuvovana metsän emäntänä, joka auttaa saaliin löytämisessä.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Mielikkiä on toisinaan pidetty muinaisena suomalaisena metsänjumalattarena. Tämä on mahdollinen mutta varovasti käytettävä tulkinta: runoaineisto tukee selvästi metsän emännän ja haltijan roolia, mutta yhtenäisen, koko suomalaisalueella palvotun jumalattaren olemassaoloa on vaikeampi osoittaa.
* Nimen alkuperä voidaan tulkita metsän suopeaan mieleen liittyväksi personifikaatioksi: Mielikki olisi alun perin metsän 'mielen' tai metsästysonnen runollinen hahmo. Tämä sopii loitsujen kieleen, mutta ei yksin selitä kaikkia Mielikkiin liittyviä perhesuhteita ja Tapiola-kuvastoa.
* Mielikki ja muut metsän naisnimet, kuten metsän emäntä, Metsolan muori ja antimuori, voidaan nähdä joko saman hahmon nimimuotoina tai eri paikallisten haltijoiden päällekkäisinä kerrostumina. Kalevalassa ne näyttävät yhdistyvän Mielikin ympärille, mutta kansanrunoudessa rajat eivät ole aina selvät.
* Mielikin suhde Tapioon on usein selitetty aviopuolisosuhteeksi, mutta runoperinteessä sukulaisuusnimitykset vaihtelevat. Siksi 'Tapion vaimo' on hyvä ymmärtää Kalevalan ja osan kansanrunouden mukaiseksi rooliksi, ei kaikkia runomuotoja sitovaksi järjestelmäksi.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevala, runot 14, 32, 41 ja 46
* Kalevalan runo 14: Lemminkäisen Hiien hirven pyynti
* Kalevalan runo 46: Väinämöisen karhunpyynti ja karhunpeijaiset
* Elias Lönnrot: Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kriittinen verkkolaitos.
* Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja FIN-CLARIN; hakusanoiksi esimerkiksi "Mielikki", "metsän emäntä" ja "Tapion talon emäntä".

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
</gallery>

Tiedosto:KalevalaForge-tuoni-20260609202328.png

2026-06-09T20:23:32Z

Miska: KalevalaForge generated image for Tuoni

== Yhteenveto ==
KalevalaForge generated image for Tuoni

Tuoni

2026-06-09T20:23:31Z

Miska: KalevalaForge jonotettu AI-luonnos tarkistettavaksi

{{Hahmo
|Nimi=Tuoni
|Tyyppi=Kuolleiden valtakuntaan liittyvä kuolemanvalta ja hahmonimi
|Lyhyt_kuvaus=Tuonelaan ja Manalaan kytkeytyvä kuolemanvalta, jonka nimissä kuolleiden maa vaatii totuutta eikä luovuta sanojaan elävälle.
|Intro=Tuoni on Kalevalassa kuoleman ja tuonpuoleisen ankara nimi: valta, jonka puoleen vedotaan, kun elävä on joutunut Manalan rajalle. Hän ei näyttäydy sankarien kaltaisena toimijana, vaan hänen auktoriteettinsa tuntuu Tuonelan väen puheessa, kuolleiden maan säännöissä ja sanojen kiellossa. Tuonen piiri on paikka, jonne ei mennä ilman syytä eikä palata ilman vaaraa.
|Kalevala_tarina==== Vertaus tyhjästä tuvasta ===
Runossa 12 Lemminkäinen uhmaa äitinsä ja Kyllikin varoituksia lähtiessään Pohjolaan. Hän muistelee aiempia noitien hyökkäyksiä ja vähättelee vihollistensa voittoa: nämä saivat hänestä vain sen verran kuin ”tuoni tyhjästä tuvasta”. Tuoni toimii tässä kuoleman ja menetyksen kuvana, mittapuuna sille, kuinka mitätön vihollisten saalis oli.

Samassa uhon jaksossa Lemminkäinen kertoo laulaneensa noidat ja tietäjät aseineen Tuonen koskeen. Tuonen nimi kiinnittää loitsuvoiton kuolleiden ja kauhistavan veden piiriin: viholliset sysätään paikkaan, jossa nukkuminen ja makaaminen muuttuvat kuolemanomaiseksi tilaksi.

=== Väinämöinen hakee sanoja kuolleiden mailta ===
Runossa 16 Väinämöinen rakentaa venettä tiedolla ja laulamalla, mutta työ pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Kun sanat eivät löydy linnuilta, metsän eläimiltä eikä muualta elävien maailmasta, hän lähtee Tuonelaan ja Manalaan niitä hakemaan.

Tuonelan joella Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan veneen yli päästäkseen. Kun rajankulkija vaatii syytä, Väinämöinen yrittää ensin selittää, että Tuoni itse on hänet tuonut ja Mana vetänyt mailtaan. Selitys ei kelpaa: jos Tuoni olisi todella tuonut hänet, hänellä olisi kuolleen tunnukset, Tuonen hattu hartioilla ja Manan kintahat kädessä.

=== Tuonen kielto ja talon vaara ===
Väinämöisen valheet paljastuvat yksi kerrallaan, ja lopulta hän tunnustaa tulleensa sanojen puutteen vuoksi. Tuonelan emäntä torjuu pyynnön jyrkästi: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jakele mahtia. Kuolleiden valtakunta ei ole vapaa tietovarasto, vaan suljettu alue, jonka voima pysyy eläviltä kiellettynä.

Väinämöinen yritetään pitää Tuonelassa unen ja rautaverkkojen avulla. Tuonen talon väki sitoo paon reitit, mutta Väinämöinen muuttaa muotoaan ja kulkee madon ja käärmeen hahmossa verkkojen läpi. Palattuaan hän varoittaa muita menemästä Manalaan omin päin: moni on sinne joutunut, harva sieltä tullut.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Tuonin myyttinen rooli on rajata elävien ja kuolleiden maailmat toisistaan. Väinämöisen Tuonelan-matkassa Tuoni merkitsee valtaa, joka tunnistaa oikean kuolleen ulkoisista merkeistä ja torjuu elävän yrityksen hankkia tuonpuoleista tietoa. Siksi Tuoni ei ole vain kuoleman vertauskuva, vaan järjestyksen vartija: kuolleiden maa ei luovuta sanoja, voimaa tai mahtia elävälle ilman seurauksia. Hahmon kannalta tämä tekee Tuonista enemmän auktoriteetin kuin näyttämöllä toimivan henkilön. Hänen valtansa näkyy Tuonelan väen puheessa, rajanylityksen ehdoissa, unen ja verkkojen ansassa sekä siinä, että paluu kuolleiden maasta esitetään poikkeukselliseksi ja vaaralliseksi.
|Muu_kansanrunous=Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Tuoni, Tuonela ja Tuonen väki esiintyvät laajassa kuoleman, tautien, loitsujen ja tuonpuoleisen kuvastossa. Tuoni voi olla kuoleman ottaja tai noutaja, mutta yhtä usein nimi viittaa paikkaan, jonne ihminen, tauti, vahingollinen voima tai vainaja lähetetään. Tuonelan tupa, joki, koski, vene, portti ja Tuonen perheenjäsenet ovat runokielisiä tapoja kuvata kuolleiden maailmaa talon ja suvun kaltaisena yhteisönä. Näissä runoissa Tuoni ei aina ole selvästi erotettava yksittäinen miespuolinen hallitsija, vaan kuoleman alueen, sen väen ja sen vallan yhteisnimi. Väinämöisen sanojenetsintä kuuluu samaan laajempaan perinteeseen, jossa tietäjä tai sankari pyrkii hankkimaan puuttuvaa tietoa elävien maailman ulkopuolelta, mutta Kalevalassa tätä ainesta on koottu kirjalliseksi kokonaisuudeksi.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevassa mytologiassa Tuonia voidaan verrata sellaisiin hahmoihin ja käsitteisiin, joissa kuolleiden valtakunnan hallitsija, itse valtakunta ja kuoleman voima limittyvät. Kreikkalainen Hades on sekä jumalan että kuolleiden maan nimi, ja skandinaavinen Hel merkitsee sekä olentoa että vainajien paikkaa. Samankaltaisuus auttaa hahmottamaan, miksi Tuoni voi olla yhtä aikaa henkilöitynyt nimi ja paikkaan liittyvä kuolemanvalta. Myös tuonpuoleisen joki, ylitys, vartioitu raja ja elävän paluun vaikeus ovat laajalle levinneitä motiiveja. Näitä rinnastuksia ei kuitenkaan pidä esittää Kalevalan suorina lähteinä: ne ovat vertailukohtia, jotka valaisevat rakenteellisia yhtäläisyyksiä eri perinteissä.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Tuoni on Kalevalassa ja sitä taustoittavassa runoperinteessä kuoleman personifikaatio ja Tuonelan metonyyminen hallintanimi, ei yksiselitteisesti samanlainen yksilöllinen jumalahahmo kuin myöhemmän kirjallisen mytologian järjestelmälliset pantheonit. Toisin sanoen Tuoni on henkilöitynyt siinä määrin, että hänestä voidaan sanoa hänen tuovan, ottavan tai kieltävän, mutta hänen persoonansa jää tarkoituksella etäiseksi. Tämä sopii Kalevalan Tuoni-kuvaan: tärkeää ei ole Tuonin elämäkerta tai luonne, vaan se, että hänen nimensä tekee kuolemasta lainomaisen vallan. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että Tuoni on parhaiten ymmärrettävä Tuonelan auktoriteettina ja kuoleman omistajana, jonka valta ilmenee toisten hahmojen toiminnassa.
|Alkupera=Tuoni kuuluu itämerensuomalaiseen kuolemaa ja vainajien maata koskevaan sanastoon. Kalevalassa nimi liikkuu kolmen tason välillä: se voi tarkoittaa kuolemaa yleisenä voimana, Tuonelan hallitsevaa auktoriteettia tai genetiivissä Tuonelaan kuuluvia olentoja, esineitä ja paikkoja. Hahmona Tuoni ei ole Kalevalassa laajasti toimiva sankari tai jumala, vaan kuolemanvallan nimi, jonka kautta Tuonelan järjestys saa henkilömäisen muodon. Mana esiintyy samassa kuvastossa läheisenä rinnakkaisnimenä tai -valtana.
|Kuva=KalevalaForge-tuoni-20260609202328.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=16
|Esiintyy_runoissa=12, 16
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Lemminkäinen
|Liittyy_paikkoihin=Tuonela, Manala, Tuonelan virta
|Liittyy_esineisiin=
|Liittyy_kasitteisiin=kuolema, tuonpuoleinen, sanojen etsintä, Manan mahti
|SEO_otsikko=Tuoni Kalevalassa – kuolemanvalta ja Tuonelan auktoriteetti
|SEO_kuvaus=Tuoni on Kalevalan kuoleman ja Tuonelan valtaa merkitsevä hahmonimi. Keskeisin jakso on Väinämöisen matka Manalaan runossa 16.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 12|12]] || Lemminkäinen vertaa vihollistensa saamaa hyötyä siihen, mitä tuoni saa tyhjästä tuvasta; myöhemmin hän kertoo laulaneensa noidat Tuonen koskeen.
|-
| [[Runo 16|16]] || Kohde mainitaan runossa.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma tulkinta: Tuoni voidaan lukea varsinaiseksi kuolleiden valtakunnan isännäksi tai kuninkaaksi. Tämä sopii Tuonelan talomalliin ja Tuonen perheestä käytettyihin ilmauksiin, mutta Kalevalan tekstissä Tuoni ei juuri toimi omana puhuvana henkilönään. Siksi tulkinta on mahdollinen, muttei varma samalla tavoin kuin Tuonelan auktoriteetin tulkinta.
* Epävarma tulkinta: Tuoni ja Mana saattavat palautua alun perin erillisiin kuolemanvaltoihin tai erilaisiin tuonpuoleisen nimityksiin. Kalevalassa ne toimivat usein runollisina rinnakkaisina ilmauksina, joten niiden täsmällistä eroa ei voi päätellä varmasti pelkän Kalevalan perusteella.
* Epävarma tulkinta: Väinämöisen Tuonelan-matkaa on mahdollista tulkita tietäjän tai šamaanin vaaralliseksi matkaksi kuolleiden maailmaan. Tämä selittää hyvin matkan, muodonmuutoksen ja tiedonhankinnan piirteitä, mutta Kalevalan kirjallinen muoto ja eri runoainesten yhdistely estävät varman päätelmän yhdestä alkuperäisestä rituaalisesta merkityksestä.
* Epävarma tulkinta: Tuoni-kuvastossa voi olla kristillisen helvetti- ja kuolemakuvaston vaikutusta, etenkin myöhemmissä tallenteissa ja tulkinnoissa. Kalevalan Tuonela ei kuitenkaan ole suoraan kristillinen helvetti, vaan vainajien maa, jossa keskeistä on kuoleman raja ja paluun vaikeus.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevala, runo 12
* Kalevala, runo 16
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-laitokset ja kommentaarit
* SKVR-aineisto Tuoni- ja Tuonela-aiheisten runojen vertailuun
* Elias Lönnrot: Kalevala, 1849. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kriittinen Kalevala-laitos ja sen kommentaarit.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
</gallery>

Tiedosto:KalevalaForge-tuonetar-20260609202214.png

2026-06-09T20:22:17Z

Miska: KalevalaForge generated image for Tuonetar

== Yhteenveto ==
KalevalaForge generated image for Tuonetar

Tuonetar

2026-06-09T20:22:16Z

Miska: KalevalaForge jonotettu AI-luonnos tarkistettavaksi

{{Hahmo
|Nimi=Tuonetar
|Tyyppi=Tuonelan emäntä ja Manalan naispuolinen valvoja
|Lyhyt_kuvaus=Tuonetar on Kalevalan runossa 16 esiintyvä Tuonelan emäntä, joka toruu Väinämöistä, tarjoaa tälle Manalan olutta ja yrittää estää hänen paluunsa elävien maille.
|Intro=Tuonetar hallitsee Kalevalassa kuolleiden valtakunnan sisäpuolta emäntänä, jonka sanoissa kuuluu Tuonelan ankara laki. Hän kohtaa Väinämöisen tämän etsiessä veneenrakennuksesta puuttuvia sanoja Manalan majoilta. Tuonetar ei ole lempeä opastaja vaan rajavallan vartija: hän varoittaa, koettelee ja sulkee tien takaisin.
|Kalevala_tarina==== Sanoja etsivä Väinämöinen saapuu Tuonelan rajalle ===
Runossa 16 Väinämöisen veneenrakennus pysähtyy kolmeen puuttuvaan sanaan. Kun sanoja ei löydy eläimiltä eikä ilmoilta, hän lähtee hakemaan niitä Tuonelasta ja Manalasta, kuolleiden valtakunnan vaaralliselta puolelta.

Tuonetar astuu esiin, kun Väinämöinen on tunnustanut tulleensa Manalle ilman tautia, surmaa tai muuta kuoleman syytä. Hän toruu sankaria mielettömästä teosta: elävä ihminen ei tule Tuonelaan kutsumatta eikä palaa sieltä helposti.

=== Manalan olut ja vaarallinen vieraanvaraisuus ===
Tuonelan puolella Tuonetar näyttäytyy emäntänä. Hän tuo Väinämöiselle olutta ja kehottaa tätä juomaan, mutta juoma paljastuu kammottavaksi: tuopissa on sammakoita ja matoja.

Väinämöinen ei tartu ansaan. Hän sanoo, ettei ole tullut juomaan Manalan maljoja eikä Tuonen tuoppeja, vaan hakemaan puuttuvia sanoja. Tuonettaren vieraanvaraisuus on näin osa Tuonelan koetusta, ei tavallinen kestitys.

=== Sanojen kielto ja paluun estäminen ===
Tuonetar kysyy Väinämöiseltä hänen tulonsa syyn ja saa vastaukseksi kertomuksen kesken jääneestä veneestä. Hän torjuu pyynnön suoraan: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jaa mahtia.

Tämän jälkeen Tuonetar yrittää pitää Väinämöisen kuolleiden maassa. Hän uuvuttaa miehen uneen Tuonen taljavuoteelle, minkä jälkeen Tuonelan väki valmistaa rauta- ja vaskiverkkoja estääkseen hänen pakoaan. Väinämöinen kuitenkin selviytyy myöhemmin muodonmuutoksen avulla ja palaa elävien maailmaan varoittamaan Manalaan menemisestä.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Tuonetar toimii kuolleiden valtakunnan emäntänä ja rajavallan valvojana. Hänen tehtävänsä ei ole vain ottaa vierasta vastaan, vaan ratkaista, kuuluuko tulija Tuonelaan. Elävä Väinämöinen on hänen näkökulmastaan väärässä paikassa: hän tulee ilman kuolemaa, tautia tai kutsua. Tuonetar siis edustaa kuoleman järjestystä, jossa elävien ja kuolleiden maailmojen raja on pidettävä suljettuna. Hänen tarjoamansa olut, kyselynsä ja Väinämöisen nukuttaminen tekevät hänestä koettelijan: hän testaa tulijan, mutta samalla yrittää muuttaa luvattoman vierailun pysyväksi jäämiseksi kuolleiden maahan.
|Muu_kansanrunous=Suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Tuonela ja Manala eivät yleensä esiinny yhden kiinteän teologian mukaisina paikkoina, vaan kuoleman, taudin, vaarallisen tiedon ja vainajien alueina. Tuonelan naispuoliset hahmot voivat eri runoissa olla emäntiä, neitoja, tyttäriä tai piikoja. Niiden tehtävät vaihtelevat: ne voivat kysellä tulijalta tämän asiaa, kuljettaa tai estää kulkua, tarjota vaarallista juomaa tai liittyä kuolemanväen talouteen. Kalevalan Tuonetar on tämän perinteen kirjallinen tiivistymä: hänelle on annettu emännän asema ja selkeä kohtausrooli, vaikka kansanrunojen taustalla nimitykset ja tehtävät ovat vaihtelevampia.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevassa mytologiassa Tuonetarta voi varovasti rinnastaa kuolleiden valtakunnan naispuolisiin valvojiin ja emäntiin, kuten muinaisnorjalaiseen Heliin tai kreikkalaiseen Persefoneen. Vertailu auttaa hahmottamaan, miksi tuonpuoleinen kuvataan usein hallittuna talona tai valtakuntana, jossa naispuolinen hahmo voi vartioida rajaa ja ottaa tulijan vastaan. Nämä rinnastukset eivät kuitenkaan tarkoita, että Tuonetar olisi sama hahmo tai suoraa lainaa näistä traditioista. Tuonettaren erityispiirre Kalevalassa on talon emännän ja rajavartijan yhdistelmä: hän ei vain hallitse vainajien maata, vaan muuttaa vieraanvaraisuuden kuoleman ansaksi.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Tuonetar on ennen kaikkea Tuonelan henkilöitynyt emäntä, ei itsenäisesti palvottu kuolemanjumalatar siinä mielessä kuin myöhempi mytologinen luettelo voisi antaa ymmärtää. Hahmo rakentuu kansanrunouden tavasta kuvata myös tuonpuoleinen talon ja talouden mallin mukaan: kuolleiden maalla on isäntiä, emäntiä, palvelijoita, vuoteita, juomia ja portteja. Tuonettaren kannalta tämä merkitsee, että hänen valtaansa ei kuvata sotilaallisena tai kosmisena hallintana, vaan talon emännän oikeutena päättää, kuka saa tulla sisään, mitä vieraalle tarjotaan ja pääseekö vieras enää pois. Manalan olut tulkitaan usein nurinkääntyneeksi vieraanvaraisuudeksi: se näyttää kestitykseltä, mutta sisältää kuoleman, mädän ja maanalaisen maailman merkkejä. Väinämöisen kieltäytyminen juomasta osoittaa, ettei hän suostu Tuonelan pysyväksi asukkaaksi.
|Alkupera=Nimi Tuonetar muodostuu Tuoneen ja Tuonelaan liittyvästä nimikannasta sekä naispuolista olentoa tai haltijatarta ilmaisevasta -tar-johtimesta. Kalevalassa samaa hahmopiiriä kuvataan myös nimityksillä Tuonelan emäntä, Manalatar ja Manan neiti. Nimien vaihtelu viittaa siihen, että kyse ei välttämättä ole alun perin yhdestä tarkkarajaisesta jumalattaresta, vaan Tuonelan naispuolisesta roolista, joka on Lönnrotin eepoksessa koottu yhtenäiseksi kohtauspersoonaksi.
|Kuva=KalevalaForge-tuonetar-20260609202214.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=16
|Esiintyy_runoissa=16
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen
|Liittyy_paikkoihin=Tuonela, Manala, Tuonelan virta
|Liittyy_esineisiin=
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Tuonetar – Tuonelan emäntä Kalevalassa
|SEO_kuvaus=Tuonetar on Kalevalan runossa 16 esiintyvä Tuonelan emäntä, joka kohtaa Väinämöisen Manalan matkalla, kieltää sanat ja yrittää estää paluun.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 16|16]] || Tuonetar toruu Väinämöistä tämän tultua syyttä Tuonelaan ja varoittaa, että moni on tullut sinne mutta harva palannut.
|-
| [[Runo 16|16]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 16|16]] || Tuonelan emäntä kysyy Väinämöiseltä hänen tulonsa syytä, kieltää sanojen saamisen Tuonelasta ja yrittää estää hänen paluunsa uuvuttamalla hänet uneen.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma tulkinta: Tuonetarta voidaan lukea vanhan kuolemanjumalattaren jäänteenä. Tällöin Tuonelan emännän rooli olisi muisto itsenäisestä naispuolisesta vainajalan hallitsijasta. Tätä ei kuitenkaan voi osoittaa varmasti Kalevalan perusteella, koska hahmo tunnetaan ennen kaikkea runollisena ja kertovana roolina, ei selvästi todistettuna kulttijumalattarena.
* Epävarma tulkinta: Tuonetar voidaan nähdä shamanistisen tuonpuoleismatkan portinvartijana. Väinämöisen matka, kysely, vaarallinen juoma, nukahtaminen ja paluu muistuttavat tietäjän matkaa kuolleiden tai henkien maailmaan. Tämä selittää hyvin kohtauksen rakennetta, mutta Tuonetarta ei pidä tämän perusteella samastaa suoraan šamaanin apuhengeksi tai tietyn rituaalin vakiintuneeksi hahmoksi.
* Epävarma tulkinta: Tuonettaren olut voidaan tulkita initiaatiojuomaksi, jonka juominen olisi merkinnyt kuoleman tiedon vastaanottamista. Kalevalan kohtauksessa juoma toimii kuitenkin ennen kaikkea ansana ja kuolemanmerkkinä, joten initiaatiotulkinta jää mahdolliseksi mutta ei vallitsevaksi.
* Epävarma tulkinta: Tuonetar voidaan nähdä Tuonin puolisona. Tämä sopii emäntä–isäntä-malliin, mutta Kalevalan kyseisessä kohtauksessa hänen merkityksensä ei riipu aviollisesta suhteesta Tuoniin, vaan hänen omasta asemastaan Tuonelan naispuolisena valvojana.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevala, runo 16
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja kansanrunousaineistot Tuonela- ja Manala-nimistön taustaksi
* Lönnrot, Elias: Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1849.
* Kaukonen, Väinö: Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1956.
* Siikala, Anna-Leena: Suomalainen šamanismi: mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
</gallery>

Vuojola

2026-06-09T19:49:19Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Paikka
|Nimi=Vuojola
|Tyyppi=Kalevalan runoissa varmistumaton paikannimi
|Lyhyt_kuvaus=Vuojola on paikannimi, jolle ei ole tässä varmistetussa Kalevala-aineistossa osoitettua runo- tai juoniesiintymää.
|Intro=Vuojola jää Kalevalan paikannimistön varjoon: se ei kanna eepoksen tunnettua kosinta-, taonta-, surma- tai sotaretkeä. Toisin kuin Pohjola, Tuonela tai Kalevala, Vuojola ei toimi Kalevalassa sankarien selvästi kuvattuna matkakohteena, kotipaikkana tai vastamaana.
|Kalevala_tarina==== Paikannimi ilman juonellista lähtöä ===
Vuojolalle ei ole vahvistettua esiintymää Kalevalan runoissa. Siksi sille ei voi rakentaa Kalevalan sisäistä synty-, asutus- tai alkuperäkertomusta ilman, että paikkaa sekoitettaisiin muihin eepoksen nimettyihin maailmoihin.

=== Ei sankarien matkakohteena ===
Kalevalan pääkaaret liikkuvat esimerkiksi Kalevalan, Väinölän, Pohjolan, Tuonelan ja Ahtolan kaltaisissa paikoissa. Vuojola ei tämän aineiston perusteella kuulu niihin paikkoihin, joihin Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen tai muut sankarit lähtevät suorittamaan tehtävää, kosintaa, kostoa tai loitsumatkaa.

=== Ei osana Sampo- tai Tuonela-kertomuksia ===
Vuojola ei saa roolia Sammon taonnassa, Sammon ryöstössä, Pohjolan juhlissa eikä Tuonelan vaarallisissa rajanylityksissä. Se ei myöskään liity varmistetusti Kalevalan keskeisiin esineisiin, kuten Sampoon tai kanteleeseen.

=== Toimituksellinen rajaus ===
Vuojola voidaan merkitä Kalevala Wikiin varauksellisena paikannimenä, mutta sen artikkeli ei saa korvata puuttuvaa runonäyttöä kansanrunouden tai loitsuperinteen oletuksilla. Kalevalan juonen kannalta Vuojola on tällä hetkellä nimeltä tunnettu mutta eepoksen tapahtumissa varmistumaton paikka.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Vuojolalla ei ole varmistettua myyttistä tehtävää Kalevalan juonessa. Sitä ei tule tulkita Pohjolan, Tuonelan, Manalan tai Kalevalan kaltaiseksi toimivaksi maailmaksi, koska se ei kanna eepoksessa matkan, koetuksen, kuoleman valtakunnan, vihollismaan tai kosintapaikan roolia. Kohteen kannalta tämä tarkoittaa, että Vuojola voidaan mainita vain epävarmana nimipaikkana, ei Kalevalan tapahtumapaikkana.
|Muu_kansanrunous=Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Vuojola on tarkistettava erikseen esimerkiksi SKVR-aineistosta ja paikannimikokoelmista. Jos nimi esiintyy loitsuissa tai muissa runoissa, sen tehtävä voi olla runollinen: se voi nimetä kaukaisen, epämääräisen tai rituaalisesti merkityn paikan, jonne sairaus, paha voima tai muu torjuttava asia lähetetään tai josta jokin voima ajatellaan noudettavan. Tällaista mahdollista loitsukäyttöä ei kuitenkaan saa siirtää suoraan Kalevalan juoneen ilman nimenomaisia runotodisteita.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevasti Vuojolaa voidaan käsitellä vain varauksellisesti. Monissa mytologisissa ja loitsuperinteissä esiintyy nimettyjä kaukomaita, rajantakaisia paikkoja tai rituaalisia määränpäitä, joihin paha lähetetään tai joista apua haetaan. Tällainen vertailu voi auttaa ymmärtämään, millainen tehtävä varmistamattomalla loitsupaikalla voisi olla, mutta se ei todista Vuojolaa Kalevalan tuonpuoleiseksi, vihollismaaksi tai jumalalliseksi asuinsijaksi.
|Vallitseva_tulkinta=Lähdekriittisesti kestävin tulkinta on, että Vuojola ei kuulu Kalevalan vakiintuneeseen paikastoon. Se on tässä yhteydessä nimeltä tunnettu mutta juonellisesti varmistumaton paikka. Tutkimuksellisessa käytössä se tulisi erottaa sekä Kalevalan keskeisistä myyttisistä maailmoista että Lönnrotin eeposrakenteeseen kuuluvista tapahtumapaikoista. Jos nimi osoittautuu kansanrunoudessa todelliseksi, sen merkitys on arvioitava kyseisten runojen omassa käyttöyhteydessä, ei Kalevalan pääkertomuksen perusteella.
|Alkupera=Vuojola on muodoltaan -la-päätteinen paikannimi, mutta sen alkuperää ei voi johtaa varmasti pelkän nimiasun perusteella. Koska annetussa Kalevala-indeksissä ei ole osumia Vuojolan taivutusmuodoille, nimeä on käsiteltävä ensisijaisesti varmistumattomana paikannimenä eikä Kalevalan sisäisenä myyttisenä alueena. Mahdollinen tausta voi olla paikallinen paikannimi, loitsuissa säilynyt runomuotoinen nimipaikka tai toisen nimen virheellinen tai murteellinen asu, mutta nämä vaihtoehdot vaativat erillisen lähdetarkistuksen.
|Kuva=KalevalaForge-vuojola-20260603203614.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=
|Esiintyy_runoissa=
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Väinämöinen
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Pohjola, Tuonela
|Liittyy_esineisiin=Sampo
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Vuojola – Kalevalassa varmistumaton paikannimi
|SEO_kuvaus=Vuojola on Kalevala Wikin paikannimi, jolle ei ole varmistettua esiintymää Kalevalan runoissa. Artikkeli rajaa nimen aseman eepoksen juonessa lähdekurinalaisesti.
}}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma: Vuojola voi olla loitsuissa esiintyvä kaavamainen etäinen paikka, jonka tehtävä on runollinen eikä maantieteellinen.
* Epävarma: nimi voi perustua paikalliseen paikannimeen, joka on kulkeutunut runoon ilman laajaa mytologista merkitystä.
* Epävarma: Vuojola voi olla toisen nimen murteellinen, kirjoitusasultaan vaihteleva tai virheellisesti tunnistettu muoto.
* Epävarma: -la-päätteisenä nimenä Vuojola voidaan muodollisesti ymmärtää jonkin olion, suvun, talon tai paikan nimeksi, mutta tätä ei voi todistaa ilman varmoja rinnakkaisesiintymiä.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevalaseuran vuosikirjat: Kalevalan paikannimistöä ja myyttistä maantiedettä käsittelevät artikkelit.
* Kalevala, runot 1–50: nimiosumien tarkistus Vuojolan taivutusmuodoilla
* Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokanta: Vuojola-nimen erillinen haku loitsu- ja paikannimistöaineistosta
* Kalevalan kriittiset hakemistot ja paikannimiluettelot: Vuojolan mahdollisen ulkokalevalaisen taustan tarkistus
* Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkopalvelu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: haut muodoilla Vuojola*, Vuojol* ja mahdollisilla ortografisilla varianteilla.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
Joseph Alanen - Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola.jpg|Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola, Joseph Alanen
Wettenhovi-Aspa, Kullervo (Sibelius).jpg|Kullervo, Sigurd Wettenhovi-Aspa
Ylioppilaskunnan Laulajat (1906-1908).tif|Ylioppilaskunnan Laulajat (1906-1908), Unknown authorUnknown author
</gallery>

Vellamo

2026-06-09T19:49:16Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Hahmo
|Nimi=Vellamo
|Tyyppi=Veden emäntä ja Ahtolan vedenalaisen väen haltijatar
|Lyhyt_kuvaus=Vellamo on Kalevalan veden emäntä, jonka väkeen kuuluvat meren neidot ja jonka valtapiiriin Väinämöisen kantele lopulta katoaa.
|Intro=Vellamo on Kalevalan veden emäntä, ruokorintainen veen eukko, jonka valtapiiri avautuu meren, aaltojen ja Ahtolan kautta. Hän ei ole eepoksen sotaisa toimija, vaan vedenalaisen maailman arvovaltainen haltijatar: hänen neitonsa houkuttelevat Väinämöistä, hänen väkensä kuuntelee kanteletta ja hänen nimensä puhutellaan, kun meri on saatava taipumaan. Vellamo tekee näkyväksi sen, että Kalevalan meri ei ole pelkkä kulkureitti vaan oma elävä valtakuntansa.
|Kalevala_tarina==== Vellamon neidot ja kadonnut morsian ===
Vellamo tulee esiin ensin Väinämöisen surun ja etsinnän kautta. Kun Joukahaisen sisar on kadonnut mereen, Väinämöinen kysyy Untamolta, missä Ahtola asuu ja missä Vellamon neidot lepäävät. Untamo ohjaa hänet utuisen niemen ja terhenisen saaren vaiheille, aaltojen ja mustien mutien alle.

Väinämöinen saa ongellaan oudon kalan, joka paljastuu hänen etsimäkseen neidoksi eikä ruoaksi. Neito moittii häntä siitä, ettei tämä tuntenut “Vellamon vetistä neittä”, ja katoaa takaisin veteen. Väinämöinen yrittää vielä nuotalla tavoittaa samaa olentoa Väinölän, Kalevalan, Joukolan ja Lapin vesiltä, mutta saa vain muita kaloja; Vellamon yhteys merelliseen morsius- ja menetyksen maailmaan jää runon 5 lopussa kipeäksi rajaksi.

=== Soitto nostaa veden emännän ===
Kun Väinämöinen soittaa hauinluisella kanteleella, soitto vetää puoleensa koko luonnon. Runo 41 kuvaa, miten kalat, veden väki ja Ahto pysähtyvät kuuntelemaan; myös veden emäntä, “ve'en eukko ruokorinta”, nousee merestä ja laineesta soiton lumoamana.

Vellamoon rinnastuva veden emäntä ei taistele eikä käske, vaan joutuu taiteen valtaan. Hän asettuu vesikarille ja nukahtaa kirjavan kiven selälle, samaan lumoukseen kuin metsän, ilman ja veden muut olennot. Tässä Vellamo on vedenalaisen valtapiirin korkea kuulija: Väinämöisen soitto ylittää ihmisten maailman ja kantaa mereen asti.

=== Sampo-retken myrsky ja kanteleen menetys ===
Sammon ryöstön jälkeen runossa 42 Louhen nostattama rajuilma iskee Väinämöisen venettä vastaan. Tuuli ja aallot vievät hauinluisen harpun ja kalaneväisen kanteleen meren valtaan, “väen Vellamon hyväksi” ja “Ahtolan iki-iloksi”. Ahto ja Ahdon lapset ottavat soiton talteen ja vievät sen kotiinsa.

Vellamon rooli ei ole tässä myrskyn nostajan vaan meren vastaanottavan vallan rooli. Se, mikä Väinämöiselle on iki-ilo ja mielisoitin, siirtyy veden väen omaisuudeksi. Samalla Vellamon nimi merkitsee rajaa: mereen kadonnut esine ei palaudu ihmisille helposti, vaikka sen menettäjä olisi itse Väinämöinen.

=== Kadonneen soiton etsiminen ===
Runossa 44 Väinämöinen kaipaa kadonnutta kanneltaan ja sanoo sen menneen “meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle”. Hän pyytää Ilmarista takomaan rautaisen haravan, jolla meri, rannat, ruoikot ja karit haravoidaan kadonneen soiton löytämiseksi.

Etsintä epäonnistuu. Vellamon ikiväki jää kanteleen haltijaksi, ja Väinämöisen on luotava uusi soitin koivusta. Näin Vellamon valtapiiri toimii Kalevalan juonessa sekä menetyksen paikkana että käännekohtana: vanha hauinluinen soitto jää mereen, ja uusi kantele syntyy maan puusta.

=== Kalastus ja veden emännän kutsu ===
Runossa 48 Väinämöinen ja Ilmarinen tarvitsevat suuren hauen, jonka vatsaan tuli on kätkeytynyt. Kun tavallinen pyynti ei riitä, Väinämöinen kääntyy suoraan veden valtojen puoleen ja kutsuu Vellamoa nimeltä: “Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta!” Hän houkuttelee veden emäntää vaihtamaan vaatteita ja lupaa tälle liinapaidan.

Kutsu asettuu samaan toimitukseen, jossa Ahtoa ja meren pientä miestä pyydetään ajamaan kalat nuottaan. Vellamo on tässä kalansaaliin ja veden väen avainhahmo: häntä ei pakoteta, vaan häntä lepytellään lahjalla ja puhuttelulla. Pyynti onnistuu, hauki saadaan, ja tulen palauttamisen tapahtumaketju voi edetä.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Vellamon myyttinen tehtävä on olla vedenalaisen maailman emäntä: se, jonka valtapiiriin kalat, aallot, veden neidot ja mereen joutuneet esineet kuuluvat. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Vellamo ei ole ensisijaisesti seikkailija tai juonen aktiivinen vastustaja, vaan rajanvartija ja haltijatar. Kun ihminen tarvitsee kalaonnea, turvaa vesillä tai yhteyttä veden väkeen, häntä puhutellaan lepyttelevästi. Kun jokin katoaa mereen, se siirtyy Vellamon ja Ahtolan piiriin. Vellamo tekee vedestä Kalevalassa toimivan, omistavan ja vastavuoroisuutta vaativan valtakunnan, ei pelkän maiseman.
|Muu_kansanrunous=Muussa suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Vellamo ja veden emäntä esiintyvät etenkin kalastus- ja vesiloitsujen yhteydessä. Niissä veden haltijoita pyydetään ajamaan kalat pyydyksiin, rauhoittamaan vettä tai luovuttamaan saalista ihmiselle. Vellamo voidaan mainita Ahdon rinnalla, jolloin vedenalainen maailma hahmottuu talon kaltaiseksi: Ahto on isännänomainen hahmo ja Vellamo emännänomainen haltija. Runokielessä esiintyy myös Vellamon neitoja, veden neitoja ja muita veden naispuolisia olentoja, jotka eivät aina ole selvästi erotettavissa toisistaan. Kansanrunoudessa Vellamon rooli on siksi usein loitsullinen ja tilannesidonnainen, ei yhtenäinen elämäkerrallinen kertomus.
|Vertailevat_mytologiat=Vellamoa voidaan vertailla muiden kulttuurien veden naispuolisiin haltijoihin ja meren emäntiin, mutta nämä vertailut ovat analogioita eivätkä todisteita suorasta yhteydestä. Pohjoismaisessa mytologiassa Rán edustaa meren vaarallista, omistavaa puolta ja ottaa hukkuvia ja mereen joutuvaa omaisuutta haltuunsa; tämä muistuttaa Vellamon valtapiiriin katoavia esineitä, vaikka hahmot kuuluvat eri perinteisiin. Kreikkalainen Amphitrite on meren valtiaan puoliso ja meren kuningattaren kaltainen hahmo, mikä muistuttaa Ahdon ja Vellamon parimaista asetelmaa, mutta Kalevalan Vellamo toimii loitsu- ja haltijaperinteen logiikassa, ei olympolaisen jumalperheen jäsenenä. Itämerensuomalaisessa ja lähialueiden kansanuskossa tunnetaan laajemmin veden emäntiä, veden äitejä ja paikallisia vesihaltijoita; nämä tarjoavat läheisemmän vertailutaustan Vellamolle kuin kaukaiset klassiset mytologiat.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Vellamo on itämerensuomalaisen vedenhaltijaperinteen naispuolinen haltijahahmo, jonka Kalevala kokoaa selkeäksi veden emännäksi. Hänet ymmärretään yleensä Ahdon rinnakkaiseksi tai puolison kaltaiseksi hahmoksi, mutta tämä ei tarkoita järjestäytynyttä jumalaparia klassisen mytologian tapaan. Olennaista on “talon” malli: myös luonnonalueilla on isäntiä, emäntiä ja väkeä, joiden kanssa ihminen toimii sanojen, pyyntöjen, lupausten ja lahjojen avulla. Vellamon kannalta tämä tulkinta tarkoittaa, että hänen arvovaltansa perustuu hallintaan ja omistukseen: kalat, veden neidot, veden väki ja mereen joutunut kantele kuuluvat hänen maailmaansa. Lönnrotin Kalevalassa tästä hajanaisesta loitsu- ja haltijaperinteestä syntyy eepoksellinen hahmo, mutta hahmon perusluonne säilyy haltijattarena eikä itsenäisenä sankarina.
|Alkupera=Vellamo kuuluu Kalevalassa veden haltijaväen nimistöön: hänet tunnetaan Vellamona, Vellamon väen emäntänä sekä veden emäntänä. Nimi liittyy Ahtolaan ja merenalaiseen talouteen, jossa Ahto, veden lapset, neidot ja muut veden olennot muodostavat oman väkensä. Kansanrunouden kannalta Vellamo ei näytä olevan laajasti kertomuksissa toimiva sankarihahmo, vaan ennen kaikkea loitsuissa ja runokaavoissa puhuteltu veden valtias. Nimen alkuperää on usein yhdistetty veden liikkeeseen, esimerkiksi verbiin “velloa”, mutta tämä on etymologinen tulkinta eikä varma tieto.
|Kuva=KalevalaForge-vellamo-20260609190930.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=41, 48
|Esiintyy_runoissa=5, 41, 42, 44, 48
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Aino, Joukahainen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Untamo
|Liittyy_paikkoihin=Ahtola, Saari, Väinölä, Kalevala, Pohjola
|Liittyy_esineisiin=Kantele, Sampo
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Vellamo – Kalevalan veden emäntä ja Vellamon väki
|SEO_kuvaus=Vellamo on Kalevalan veden emäntä, Ahtolan ja veden väen haltijatar, jonka piiriin liittyvät Vellamon neidot, Väinämöisen kantele ja kalastuksen loitsut.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 5|5]] || Vellamo esiintyy vedenalaisen väen ja neidon taustahahmona: Untamo kertoo Vellamon neitojen olinpaikan, ja Väinämöinen etsii Vellamon vetistä neittä.
|-
| [[Runo 41|41]] || Vellamoon rinnastuva ve'en emäntä nousee merestä kuuntelemaan Väinämöisen soittoa ja nukahtaa kivelle sen lumoamana.
|-
| [[Runo 42|42]] || Myrsky vie hauinluisen kanteleen Vellamon väen hyväksi, ja Väinämöinen puhuttelee Vellamoa, jotta veden väki ei nousisi veneen päälle.
|-
| [[Runo 44|44]] || Väinämöinen muistelee kadonnutta kanneltaan, jonka hän sanoo menneen meren haltijoille ja Vellamon ikiväelle.
|-
| [[Runo 48|48]] || Väinämöinen kutsuu Vellamoa ve'en emäntänä apuun kalastuksessa ja tarjoaa tälle liinapaidan vaatteiden vaihtoa varten.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Vellamoa on mahdollista tulkita muinaisen vedenjumalattaren jäänteeksi. Tämä on kuitenkin epävarmaa, koska säilynyt aineisto näyttää hänet useammin loitsuissa puhuteltuna haltijana kuin laajan kultin keskushahmona.
* Vellamon ja Ahdon suhde voidaan nähdä avioparina, emäntä–isäntä-parina tai vain rinnakkaisina veden haltijoina. Aviopuolisotulkinta on luonteva myöhemmän mytografian ja Kalevalan talomallin perusteella, mutta kansanrunous ei aina määrittele suhdetta yksiselitteisesti.
* Vellamon nimi on voitu yhdistää veden vellomiseen ja aaltojen liikkeeseen. Tämä sopii hahmon merkitykseen, mutta etymologiaa ei voi pitää täysin varmana.
* Vellamon neidot voidaan tulkita hänen tyttärikseen, palvelusväekseen tai yleisemmin veden naispuolisiksi olennoiksi. Kalevalan ja kansanrunouden ilmaukset eivät aina ratkaise, onko kyse perhesuhteesta vai veden väen runollisesta nimityksestä.
* Kalevalan Vellamo voi olla Lönnrotin toimitustyössä yhtenäistynyt hahmo: eri loitsuissa esiintyneet veden emännän, Vellamon ja veden neitojen piirteet on voitu liittää selvemmin samaan vedenalaiseen kokonaisuuteen kuin yksittäisissä runomuodoissa.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevala: runot 5, 41, 42, 44 ja 48.
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja kansanrunousaineistot Vellamon, Ahdon ja veden emännän nimimuodoista.
* Kalevalan kommentaarit ja henkilöhakemistot, erityisesti veden väkeä, Ahtolaa ja kanteleen mereen katoamista koskevat kohdat.
* Elias Lönnrot: Kalevala, 1849. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kriittiset ja kommentoidut laitokset.
* Suomen Kansan Vanhat Runot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura; erityisesti loitsu- ja kalastusrunojen aineisto Vellamon, Ahdon ja veden emännän nimimuodoista.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
Gallen Kallela The Aino Triptych-2.jpg|Gallen Kallela The Aino Triptych 2, Akseli Gallen-Kallela
Gallen Kallela The Aino Triptych.jpg|Aino Myth, Triptych, Akseli Gallen-Kallela
Joseph Alanen - Neiet nietten nenissä.jpg|Maidens at the Headlands, Joseph Alanen
</gallery>

Väinämöinen

2026-06-09T19:49:16Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Hahmo
|Nimi=Väinämöinen
|Tyyppi=Tietäjä, runonlaulaja ja kulttuurisankari
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen on Kalevalan ikivanha tietäjä ja laulaja, joka syntyy Ilmattaresta, hallitsee sanojen ja soiton voimaa, johtaa Sampo-retkeä ja poistuu lopussa vaskisella veneellä.
|Intro=Väinämöinen on Kalevalan keskeisin tietäjä-sankari: hän syntyy maailman alkuvaiheissa Ilmattaresta ja nousee merestä maalle ennen varsinaisen ihmisyhteisön järjestymistä. Hänen voimansa on ennen kaikkea sanoissa, laulussa, loitsuissa ja soitossa, mutta Kalevala näyttää myös hänen erehdyksensä kosijana ja vallankäyttäjänä. Väinämöisen tarina kulkee luomisrunoista Sampo-retken ja Pohjolan kanssa käytyjen kamppailujen kautta viimeiseen lähtöön runossa 50.
|Kalevala_tarina==== Synty merestä ja Väinölän laulaja ===
Väinämöinen syntyy Ilmattaresta maailmansynnyn yhteydessä: hän kulkee pitkään äitinsä kohdussa, vapautuu viimein ja jää meren varaan ennen nousemistaan puuttomalle mantereelle. Runoissa 1–2 hänen ympärilleen rakentuu asuttava maailma: Sampsa Pellervoinen kylvää maat ja metsät, ja Väinämöinen seuraa kasvun järjestymistä.

Väinölän ahoilla Väinämöinen elää laulajana ja tietäjänä. Hänen maineensa kantautuu kauas, ja nuori Joukahainen lähtee haastamaan häntä; kilpalaulussa Väinämöinen osoittautuu ylivoimaiseksi ja laulaa vastustajansa ahdinkoon. Joukahainen pelastaa henkensä lupaamalla sisarensa Ainon Väinämöiselle, mikä kääntää laulajan voiton traagiseksi kosintatarinaksi.

=== Aino, Joukahaisen kosto ja Pohjolan tie ===
Aino ei tahdo vanhan Väinämöisen puolisoksi. Kun Väinämöinen kohtaa hänet lehossa ja puhuttelee häntä omakseen, Aino hylkää korut ja palaa kotiin murheellisena; myöhemmin hän katoaa mereen. Väinämöinen suree, lähtee onkimaan ja saa kalan, joka paljastuu Ainoksi mutta pääsee takaisin veteen.

Joukahainen kantaa vihaa ja ampuu Väinämöisen hevosen, kun tämä on matkalla Pohjolaan. Väinämöinen joutuu mereen, ajelehtii aalloilla ja pelastuu suuren linnun avulla Pohjolaan. Louhen kanssa käytyjen tapahtumien seurauksena hän lupaa Ilmarisen lunnaiksi Pohjolaan, ja kotiin palatessaan hän kantaa tästä lupauksesta huolta.

=== Haavat, sanat ja kosinnan epäonnistuminen ===
Pohjolan-matkojen yhteydessä Väinämöinen haavoittuu ja hänen vertaan yritetään tyrehdyttää; hän osoittaa tietäjänlaatunsa kertomalla raudan synnyn ja saa lopulta avun. Runoissa 16–17 hän rakentaa venettä laulamalla, mutta työ pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Sanoja etsiessään hän käy vaarallisen tien Antero Vipusen luo, joutuu tämän nielemäksi ja pakottaa lopulta jättiläistietäjän antamaan tarvitut loitsut.

Sen jälkeen Väinämöinen suuntaa uudelleen Pohjolan neidon kosintaan. Hän lähtee komealla laivalla, mutta kilpailu päättyy hänen kannaltaan tappioon: Ilmarinen saa neidon, ja Väinämöinen palaa kotiin pahoilla mielin. Hän vetää kokemuksestaan opetuksen ja varoittaa vanhaa miestä tavoittelemasta nuorta puolisoa.

=== Laulaja häissä ja neuvova vanhus ===
Pohjolan häissä Väinämöinen kutsutaan laulajaksi ja hän ottaa paikkansa parhaana taitajana. Runoissa 20–21 ja 25 hän esiintyy yhteisön juhlan äänenä: olut, vieraat ja laulun vuoro kuuluvat yhteen, ja Väinämöinen käynnistää virret, kun muuta riittävää laulajaa ei löydy.

Myöhemmissä jaksoissa hän toimii myös kommentoivana vanhuksena. Kullervon kuoleman kuultuaan hän varoittaa kaltoin kasvatettujen lasten kohtalosta. Kun Ilmarinen tuo kultaisen naisen, Väinämöinen torjuu kylmän kuvan ja kieltää kansaa kumartamasta kultaa ja hopeaa.

=== Sampo-retki ja kanteleen voima ===
Kun Ilmarinen kertoo Sammon tuottamasta onnesta Pohjolassa, Väinämöinen ehdottaa retkeä sen saamiseksi. Runoissa 39–43 hän kokoaa Ilmarisen ja Lemminkäisen mukaan, johtaa venettä ja käyttää laulua sekä soittoa ratkaisevana aseena: Pohjolassa hän nukuttaa väen kanteleellaan, avaa tien Sammon luo ja vie sen veneeseen.

Paluumatkalla Louhi lähtee takaa-ajoon. Väinämöinen ohjaa miehistöä, käskee soutamaan ja joutuu kamppailuun Pohjolan emännän kanssa. Sampo särkyy merellä, mutta sen muruset tuovat onnea rannoille; samalla Väinämöisen hauinluinen kantele katoaa mereen. Hän yrittää haravoida soitintaan takaisin, mutta joutuu tekemään uuden ilon ja soiton tien.

=== Pohjolan vitsaukset, valon palautus ja viimeinen lähtö ===
Louhi lähettää tauteja ja karhun Väinölän väen ja karjan turmioksi. Väinämöinen torjuu taudit loitsuilla, saunalla ja parannusmenoilla sekä lähtee karhunkaatoon Ilmarisen takoman keihään turvin. Kun Louhi kätkee kuun ja päivän, Väinämöinen ja Ilmarinen etsivät valon jälkiä; Väinämöinen ymmärtää, ettei kultainen kuu eikä hopeinen aurinko riitä, vaan todellinen valo on vapautettava Pohjolasta.

Viimeisessä runossa Väinämöinen kutsutaan Marjatan pojan tutkijaksi ja tuomariksi. Hän tuomitsee lapsen ankarasti, mutta lapsi vastaa hänelle ja paljastaa tuomion vääräksi; lapsi kastetaan Karjalan kuninkaaksi. Väinämöinen suuttuu ja häpeää, laulaa itselleen vaskisen veneen ja poistuu merelle, mutta jättää jälkeensä lupauksen paluusta silloin, kun häntä taas tarvitaan uuden Sammon, soiton, kuun tai päivän saattajaksi.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Väinämöisen myyttinen tehtävä on olla sanojen, laulun ja tiedon hallitsija. Hänen voimansa ei perustu ensisijaisesti aseisiin vaan siihen, että hän tuntee asioiden synnyt, oikeat loitsut ja laulun vaikuttavan voiman. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että hän toimii maailman järjestäjänä, parantajana, veneen ja kanteleen tekijänä, yhteisön neuvojana sekä Sampo-retken johtavana tietäjänä. Hän on myös rajahahmo: hän liikkuu meren, maan, Pohjolan, Tuonelan ja myyttisen menneisyyden välillä. Kalevalan lopussa hänen väistymisensä tekee hänestä vanhan tietäjävallan edustajan, joka jättää ihmisille laulun, soiton ja mahdollisuuden palata tarunomaisena auttajana.
|Muu_kansanrunous=Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Väinämöinen esiintyy vaihtelevana runohahmona, eikä hänen tarinansa muodosta kaikkialla samanlaista elämäkertaa kuin Kalevalassa. Hänet tunnetaan erityisesti vanhana laulajana, loitsujen osaajana, kanteleen soittajana ja myyttisten tietojen haltijana. Eri runotoisinnoissa hän voi olla maailman alun tapahtumien todistaja tai toimija, veneen rakentaja, sanojen etsijä, kilpalaulaja, kanteleen tekijä tai Sammon tavoittelija. Joissakin loitsuissa hänen nimensä toimii auktoriteettina: parantaja tai loitsija voi vedota Väinämöisen tietoon, tekoihin tai sanoihin vahvistaakseen oman loitsunsa tehoa. Kansanrunouden Väinämöinen on siis ennen kaikkea perinteen sisäinen mallihahmo sille, mitä tietäminen, laulaminen ja alkuperäsanojen hallinta merkitsevät.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevassa mytologiassa Väinämöistä voidaan rinnastaa muihin laulun, tiedon ja maailmaa järjestävän sanan hahmoihin, mutta nämä rinnastukset ovat vertailuja eivätkä Kalevalan sisäisiä faktoja. Orfeukseen häntä yhdistää soiton voima, joka vaikuttaa eläimiin, ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Odiniin häntä on verrattu tiedon tavoittelun, loitsujen ja runollisen viisauden vuoksi, mutta Väinämöinen ei ole skandinaavisen Odin-hahmon suomalainen vastine. Monien kansojen kulttuurisankareihin häntä yhdistää se, että hän tuo tai järjestää ihmisille olennaisia asioita: laulun, soiton, veneen, parantavan tiedon ja osan Sammon tuomasta onnesta. Šamanistisissa vertailuissa Vipusen luo meneminen ja vaarallinen tiedonhaku muistuttavat matkaa kuolleiden, jättiläisten tai maanalaisten tietäjien maailmaan; tämä on kuitenkin motiivivertailua, ei todiste yhtenäisestä alkuperästä.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitseva tutkimustulkinta pitää Väinämöistä itämerensuomalaisen runoperinteen monikerroksisena kulttuurisankarina ja tietäjähahmona, ei yksinkertaisesti yhtenä selvärajaisena jumalana. Hänessä yhdistyvät myyttisen ajan sankari, rituaalisen tiedon mestari, laulaja, parantaja ja yhteisön vanhin. Kalevalassa Lönnrot vahvisti näistä aineksista kansalliseepoksen päähenkilön: Väinämöisestä tuli hahmo, jonka kautta runonlaulun, loitsuperinteen ja kansan viisauden arvo esitetään. Samalla Kalevala ei kuvaa häntä virheettömänä sankarina. Aino-tarina, epäonnistuneet kosinnat ja Marjatan pojan tuomio näyttävät, että hänen tietonsa on suuri mutta ei rajaton. Hahmon keskeinen merkitys on siksi kaksijakoinen: hän on vanhan myyttisen tiedon korkein edustaja, mutta myös väistyvä hahmo uuden järjestyksen tieltä.
|Alkupera=Kalevalan sisäisessä kertomuksessa Väinämöinen on Ilmattaren poika ja maailman alkuvaiheisiin sijoittuva ikirunoja. Tutkimuksellisesti hahmo ei ole yhden yhtenäisen muinaiskertomuksen suora jäljennös, vaan Kalevalassa yhteen koottu ja toimitettu kokonaisuus: Lönnrot yhdisti Väinämöiseen aineksia luomisrunoista, tietäjä- ja loitsurunoudesta, kosinta- ja kilpalauluepisodeista, kanteleperinteestä sekä Sampo-tarustosta. Nimen alkuperää on selitetty muun muassa sanalla väinä, 'leveä, tyyni virta tai salmi', mutta etymologia ei yksin ratkaise hahmon alkuperäistä luonnetta.
|Kuva=KalevalaForge-vainamoinen-20260603181907.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=1, 3, 6, 16, 17, 39, 41, 42, 45, 50
|Esiintyy_runoissa=1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 16, 17, 18, 19, 20, 21, 25, 36, 37, 38, 39, 40, 41, 42, 43, 44, 45, 46, 47, 48, 49, 50
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Louhi, Kullervo, Aino, Joukahainen
|Liittyy_paikkoihin=Väinölä, Kalevala, Pohjola, Tuonela
|Liittyy_esineisiin=Sampo, Kantele
|Liittyy_kasitteisiin=laulu, loitsu, tietäjyys, kantele, kosinta
|SEO_otsikko=Väinämöinen Kalevalassa – tietäjä, laulaja ja Sampo-retken johtaja
|SEO_kuvaus=Väinämöinen on Kalevalan suuri tietäjä ja runonlaulaja: Ilmattaren poika, Ainon kosija, Sampo-retken johtaja, parantaja ja lopussa väistyvä vanha sankari.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 1|1]] || Hahmon synty ja ilmestyminen mainitaan.
|-
| [[Runo 2|2]] || Väinämöinen nousee maalle ja asettuu saareen.
|-
| [[Runo 3|3]] || Väinämöinen elää Väinölässä ja laulaa virsiä.
|-
| [[Runo 4|4]] || Väinämöinen näkee nuoren neidon lehossa ja puhuttelee häntä.
|-
| [[Runo 5|5]] || Väinämöinen suree neidon joutumista mereen ja lähtee onkimaan.
|-
| [[Runo 6|6]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 7|7]] || Väinämöinen ui merellä ja vastaa kokkolinnulle.
|-
| [[Runo 8|8]] || Väinämöinen pysäyttää hevosen ja pyytää neitoa rekeensä.
|-
| [[Runo 9|9]] || Väinämöisen verta yritetään pidättää, ja hän sanoo tietävänsä raudan synnyn.
|-
| [[Runo 10|10]] || Väinämöinen ajaa reellä ja laulaa kuun sekä otavan kuuseen.
|-
| [[Runo 16|16]] || Väinämöinen tekee venettä laulamalla, mutta häneltä puuttuu sanoja.
|-
| [[Runo 17|17]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 18|18]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 19|19]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 20|20]] || Väinämöinen käsketään kutsua laulajaksi.
|-
| [[Runo 21|21]] || Väinämöinen on laulajana ja ottaa olutta.
|-
| [[Runo 25|25]] || Väinämöinen ryhtyy laulamaan.
|-
| [[Runo 36|36]] || Väinämöinen kuulee Kullervon kuolleen ja lausuu varoituksen lasten kasvattamisesta.
|-
| [[Runo 37|37]] || Väinämöinen katsoo kultaista kuvoa ja torjuu sen.
|-
| [[Runo 38|38]] || Väinämöinen tulee Ilmarista vastaan ja kysyy tämän mielialasta.
|-
| [[Runo 39|39]] || Väinämöinen ehdottaa lähtöä Pohjolaan sammon saamiseksi.
|-
| [[Runo 40|40]] || Väinämöinen laskee vesillä laulaen.
|-
| [[Runo 41|41]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 42|42]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 43|43]] || Väinämöinen käskee Lemminkäistä tarkkaamaan ilmaa ja myöhemmin käskee soutamaan.
|-
| [[Runo 44|44]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 45|45]] || Väinämöinen parantaa tauteja ja päästää Kalevan kansan kuolemasta.
|-
| [[Runo 46|46]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 47|47]] || Väinämöinen soittaa kanteletta, ja soitto kuuluu kuulle sekä päivälle.
|-
| [[Runo 48|48]] || Väinämöinen ryhtyy suunnittelemaan nuottaa ja lähtee Ilmarisen kanssa vesille.
|-
| [[Runo 49|49]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 50|50]] || Väinämöinen toimii tutkijana ja tuomarina, suuttuu ja lähtee vaskisella veneellä.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma tulkinta: Väinämöistä on pidetty muinaisen jumaluuden tai jumalallisen olennon jäänteenä. Tätä tukevat hänen kosminen ikänsä, yhteytensä maailman alkuun ja yliluonnollinen laulunvoimansa, mutta kansanrunous ei säilytä hänestä yksiselitteistä jumalakultin kuvaa.
* Epävarma tulkinta: Väinämöinen voidaan nähdä shamaanin tai tietäjä-instituution myyttisenä esikuvana. Vipusen vatsaan joutuminen, matkat kuolleiden ja myyttisten olentojen tietoon sekä laulun avulla vaikuttaminen muistuttavat šamanistisia teemoja, mutta Kalevalan Väinämöistä ei pidä suoraan samastaa historialliseen noitaan tai šamaaniin.
* Epävarma tulkinta: Väinämöisen lähtö on tulkittu kristinuskon ja vanhan runoususkonnon kohtaamiseksi. Marjatan pojan voitto ja Väinämöisen poistuminen tukevat tätä lukutapaa Kalevalan sommitelmassa, mutta jakson yksityiskohdat ovat Lönnrotin toimitustyön ja erilaisten kansanrunomotiivien muovaamia.
* Epävarma tulkinta: Väinämöisen nimi on liitetty vesistöihin, salmiin tai virtoihin sanan väinä perusteella. Tämä voi selittää hahmon vesiyhteyksiä ja syntymistä meren piirissä, mutta nimen etymologiasta ei voi suoraan päätellä, että hän olisi alun perin ollut vesijumala.
* Epävarma tulkinta: Väinämöisen on joskus katsottu edustavan runonlaulajan omaa ihannekuvaa eli perinteen itsekuvaa. Tällöin hän ei olisi ensisijaisesti jumala tai historiallinen sankari vaan runokulttuurin luoma malli täydellisestä laulajasta ja tietäjästä.
</div>
</div>

== Lahteet ==
* Kalevala, runot 1–10, 16–21, 25 ja 36–50.
* Elias Lönnrotin toimittama Kalevala; käytä ensisijaisesti vuoden 1849 Kalevalan runotekstiä.
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja kansanrunousjulkaisut jatkotulkintoja varten.
* Suomen Kansan Vanhat Runot -korpus: Väinämöistä koskevat runotoisinnot, loitsut, kantele- ja Sampo-aiheet sekä kosinta- ja kilpalaulurunot.
* Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia – erityisesti tietäjyyttä, myyttisiä sankareita ja kalevalamittaista perinnettä koskevat jaksot.
* Martti Haavio: Väinämöinen – klassinen tutkimus Väinämöisen myyttisistä ja runollisista kerrostumista; käytettävä kriittisesti vanhemman tutkimusperinteen edustajana.
* Lotte Tarkka: Rajarahvaan laulu – taustaksi suullisen runokulttuurin, laulajayhteisöjen ja runojen esityskontekstin ymmärtämiseen.
* Kalevalaseuran vuosikirjat ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisut Väinämöisen, tietäjyyden, loitsuperinteen ja Kalevalan toimitushistorian tutkimukseen.
* Elias Lönnrotin Kalevala ja sen toimitushistoriaa käsittelevä tutkimus, kun erotetaan Kalevalan kirjallinen kokonaisuus kansanrunouden erillisistä toisinnoista.

Untamo

2026-06-09T19:49:16Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Hahmo
|Nimi=Untamo
|Tyyppi=Veljessodan sytyttäjä, Kalervon veli ja Kullervon vainooja
|Lyhyt_kuvaus=Untamo on Kalevalan Kullervo-jakson keskeinen vastavoima: Kalervon veli, suvunsurmaaja ja Kullervon lapsuuden vainooja, jonka talon Kullervo lopulta hävittää.
|Intro=Untamo on Kalevalassa veljesvihan synnyttämä tuhon mies: hän riitautuu Kalervon kanssa, nostaa sodan omaa veljeään vastaan ja tekee Kullervosta orvon kostonlapsen. Hänen tekonsa käynnistävät Kullervon traagisen elämänkaaren, jossa kaltoin kohdeltu lapsi kasvaa kostajaksi. Untamon nimi vilahtaa eepoksessa myös ennen Kullervo-jaksoa, mutta hänen varsinainen merkityksensä rakentuu runoissa 31–36 Kalervon suvun hävittäjänä ja kostettavana vihollisena.
|Kalevala_tarina==== Unen kertoja meren rannalla ===
Runossa 5 Untamo kohdataan toisenlaisessa yhteydessä kuin Kullervo-jaksossa. Väinämöinen suree mereen kadonnutta neitoa ja kysyy Untamolta, missä Ahtola asuu ja missä Vellamon neidot lepäävät. Untamo vastaa unen ja makuun tietäjänä: paikka on utuisen niemen ja terhenisen saaren päässä, aaltojen ja mustien mutien alla.

Tämä kohta liittää Untamon merenalaiseen tietoon ja Väinämöisen etsintään. Se ei vielä johda Kalervon ja Kullervon tarinaan, vaan jää varhaiseksi nimiosumaksi eepoksen vesimaailmassa.

=== Nimen varjo Lemminkäisen tiellä ===
Runossa 15 Untamola esiintyy Märkähattu karjanpaimenen määreenä, kun Lemminkäinen kertoo äidilleen, kuka työnsi hänet Manalaan ja Tuonelan jokeen. Untamo ei toimi kohtauksessa itse, mutta Untamolan nimi kytkeytyy surman ja tuonpuoleisen rajaan.

Runossa 26 Lemminkäinen uhoaa, ettei joudu “Untamon susien” suuhun matkallaan Pohjolan vaaroihin. Tässäkin Untamo on ennemmin uhkaavan voiman tai paikan nimeen kiinnittyvä hahmo kuin tapahtumien toimija.

=== Veljesvihan syttyminen ===
Runossa 31 Untamo astuu varsinaiseksi kertomushahmoksi. Hän on Kalervon veli, jonka kanssa riita kasvaa vähäisistä alkuaiheista: verkoista, kaurakylvöstä, uuhesta ja koirasta. Pienet vahingot muuttuvat sodaksi, kun Untamo uhkaa surmata Kalervon suvun, lyödä suuret ja pienet sekä polttaa talot poroksi.

Untamo kokoaa miehensä aseisiin ja lähtee sotaan omaa veljeään vastaan. Hänen miehensä surmaavat Kalervon joukon, polttavat talon ja vievät raskaana olevan Kalervon naisen Untamolan töihin. Tästä vangitusta naisesta syntyy Kullervo, jonka elämä alkaa Untamon vallan alla.

=== Kullervon vainooja ja orjuuttaja ===
Kullervo osoittaa jo lapsena yliluonnollista voimaa ja vannoo kostavansa isänsä ja äitinsä kärsimykset. Untamo ymmärtää vaaran: lapsesta voi kasvaa hänen sukunsa surma. Hän yrittää hävittää Kullervon veteen, tuleen ja hirteen, mutta poika selviää kaikista kuolemista vahingoittumatta.

Kun surmaaminen ei onnistu, Untamo kasvattaa Kullervoa orjapoikana ja koettaa panna hänet talon töihin. Kullervo turmelee työn toisensa jälkeen: lapsenhoidon, kasken, aidan ja rukiin puinnin. Lopulta Untamo luopuu hänestä ja myy Kalervon pojan Ilmariselle Karjalaan.

=== Kostopäätös palaa Untamon kylään ===
Runossa 34 Kullervo on jo lähtenyt Ilmarisen talosta ja vaeltaa osattomana. Hän päättää mennä Untamon kylään kostamaan isänsä ja äitinsä kärsimykset sekä kutsuu Untamoa sukunsa surmaajaksi. Matkalla hän saa kuitenkin kuulla, että Kalervo ja äiti ovat vielä elossa, ja kosto lykkääntyy.

Runossa 35 Kullervon oma rikos ja sisaren kuolema tekevät paluusta mahdottoman. Emo kehottaa häntä piiloutumaan ja odottamaan ajan armoa, mutta Kullervo kieltäytyy: Unto on vielä kaatamatta, taaton kohlut kostamatta ja maammon mahlat maksamatta.

=== Untolan hävitys ===
Runossa 36 Kullervo lähtee sotaan, vaikka perheen kuolinviestit seuraavat häntä matkalla. Äidin kuolema pysäyttää hänet hetkeksi, mutta ei käännä kotiin: Unto on yhä kostamatta. Kullervo jatkaa Untolaan ja pyytää Ukolta miekan, jolla voisi kaataa joukon.

Saatuaan miekan Kullervo hävittää Untamon joukon ja polttaa tuvat poroksi. Untamon talosta jäävät vain kiukaan kivet ja pihan pihlaja. Näin Untamon aloittama veljessota palaa hänen omaan taloonsa ja päättyy hävitykseen, joka ei kuitenkaan pelasta Kullervoa hänen omalta kohtaloltaan.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Untamon myyttinen rooli on Kalevalassa rajallinen mutta kertomuksellisesti voimakas. Hän ei ole jumala eikä kultillinen haltija, vaan veljessodan, sukusurman ja väärän kasvatuksen henkilöitymä. Hänen tekonsa rikkovat sukuyhteyden: veli kääntyy veljeä vastaan, raskaana oleva nainen viedään voittajan taloon ja lapsesta tehdään orja. Kullervon kannalta Untamo on se vihollinen, jonka väkivalta synnyttää kostovelan ja tekee lapsesta yhteisön ulkopuolisen. Siksi Untamo toimii myyttis-eeppisessä rakenteessa tuhon alkuunpanijana: hän ei yksin selitä Kullervon kohtaloa, mutta hänen tekonsa asettavat tragedian liikkeelle.
|Muu_kansanrunous=Kullervo-aiheisessa kansanrunoudessa Untamo tai Untamoinen esiintyy yleensä Kalervon vastapuolena, vihamielisenä sukulaisena tai talon isäntänä, jonka vallassa Kalervon poika kasvaa. Kansanrunovariantit eivät muodosta yhtä yhtenäistä elämäkertaa: veljesriidan syyt, Kalervon suvun tuhon laajuus, lapsen surmaamisyritykset, orjuus ja myöhempi kosto vaihtelevat laulajalta ja alueelta toiselle. Kalevalassa nämä aiheet on koottu yhtenäiseksi Kullervo-kertomukseksi. Muussa runokielessä Untola ja Untamola voivat esiintyä myös paikannimen tai vihollispuolen nimen kaltaisina ilmauksina; tällöin ei aina ole varmaa, viitataanko samaan henkilöön kuin Kullervo-jakson Untamoon.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevassa mytologiassa Untamoa voi rinnastaa kertomustyyppiin, jossa lapsen hengissä säilyminen uhkaa vallanpitäjää tai sukusurman tekijää. Samantapaisia rakenteita tunnetaan monista perinteistä: vainottu lapsi yritetään surmata, mutta hän selviytyy ja palaa kostajana. Tällaisia vertailukohtia ovat esimerkiksi antiikin ja Lähi-idän tarinat altistetusta tai vainotusta lapsesta sekä eurooppalaiset kostotarinat, joissa setä tai muu lähisukulainen toimii anastajana ja väkivallan käynnistäjänä. Näitä rinnastuksia ei tule esittää Kalevalan lähteinä, vaan ne osoittavat, että Untamon rooli kuuluu laajempaan kansainväliseen kertomusmalliin: sukulainen tekee väkivallan, lapsi jää henkiin ja kosto palaa tekijän taloon.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Untamo on Kullervo-runojen eeppinen antagonisti eikä itsenäinen jumalhahmo. Hänen tehtävänsä on luoda Kullervolle sosiaalinen ja moraalinen lähtötilanne: lapsi syntyy väkivallan, orjuuden ja kostovelan keskelle. Untamon epäonnistuneet yritykset surmata Kullervo korostavat lapsen poikkeuksellista voimaa ja kohtalonomaisuutta, mutta samalla ne osoittavat Untamon pelon: hän tunnistaa, että eloon jäänyt Kalervon poika voi kasvaa hänen oman sukunsa tuhoajaksi. Lönnrotin Kalevalassa Untamo on lisäksi rakenteellinen vastavoima, jonka hävitys päättää veljessodan kaaren, vaikka se ei vapauta Kullervoa tämän omasta syyllisyydestä ja tragediasta.
|Alkupera=Untamo on Kalevalassa ennen kaikkea Kullervo-jakson kansanrunopohjainen vihollishahmo: Kalervon veli, Untolan tai Untamolan isäntä ja Kullervon lapsuuden vainooja. Nimi esiintyy myös muodoissa Untamoinen ja Unto sekä paikannimimäisissä muodoissa Untola ja Untamola. Nimen alkuperää ei voi varmistaa pelkästään Kalevalan perusteella. Runon 5 yhteys uneen ja makuuseen voi olla vanha nimileikki tai toisenlaisen Untamo-hahmon jälki, mutta Kullervo-jakson Untamoa ei tutkimuksessa yleensä pidetä ensisijaisesti unen jumalana vaan eeppisen kertomuksen vastustajana.
|Kuva=KalevalaForge-untamo-20260609175203.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=31, 34, 36
|Esiintyy_runoissa=5, 15, 26, 31, 34, 35, 36
|Liittyy_hahmoihin=Kalervo, Kullervo, Ilmarinen, Väinämöinen, Lemminkäinen
|Liittyy_paikkoihin=Ahtola, Tuonela, Manala, Pohjola, Kalevala
|Liittyy_esineisiin=
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Untamo – Kalervon veli ja Kullervon vainooja Kalevalassa
|SEO_kuvaus=Untamo on Kalevalan Kullervo-jakson suvunsurmaaja: Kalervon veli, Kullervon vainooja ja kostotarinan käynnistäjä runoissa 31–36.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 5|5]] || Väinämöinen puhuttelee Untamoa ja pyytää tätä kertomaan unensa sekä Ahtolan ja Vellamon neitojen olinpaikan; Untamo vastaa osoittamalla paikan aaltojen ja mutien alla.
|-
| [[Runo 15|15]] || Untamola esiintyy Märkähattu karjanpaimenen määreenä Lemminkäisen kertoessa, kuka hänet työnsi Tuonelan jokeen; katkelmassa ei näy Untamon omaa toimintaa.
|-
| [[Runo 26|26]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 31|31]] || Untamo riitaantuu Kalervon kanssa, uhkaa tämän sukua, lähettää miehensä sotaan, saa Kalervon joukon surmatuksi ja ottaa Kalervon raskaana olevan immen kotiinsa. Myöhemmin hän yrittää hävittää Kullervon ja lopulta myy tämän Ilmariselle.
|-
| [[Runo 34|34]] || Kullervo päättää mennä Untamon kylään kostamaan isänsä ja äitinsä kärsimykset ja kutsuu Untamoa sukunsa surmaajaksi. Hän kertoo myöhemmin, että Untamon miehet veivät hänet lapsena kotiinsa.
|-
| [[Runo 35|35]] || Kullervo kieltäytyy pakenemasta ja ilmoittaa lähtevänsä sotaan, koska Unto on vielä kaatamatta ja vanhempien kärsimykset kostamatta.
|-
| [[Runo 36|36]] || Kullervo jatkaa sotaan, koska Unto on vielä kostamatta; hän menee Untolaan, saa miekan ja hävittää Untamon joukon sekä polttaa tuvat.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Untamoa on mahdollista lukea myös unen tai unenhaltijan nimeen liittyvänä hahmona, koska varhaisessa Kalevala-kohdassa häntä puhutellaan unen ja makuun tietäjänä. Tämä tulkinta on kuitenkin epävarma Kullervo-jakson kannalta: saman nimen esiintyminen ei todista, että Kullervon vainooja olisi alun perin unijumala.
* Untola tai Untamola voidaan tulkita vihollisyhteisön tai suvun nimeksi, jolloin Untamo olisi osittain paikan ja ryhmän personifikaatio. Tämä sopii runokielen tapaan käyttää henkilön- ja paikannimiä rinnakkain, mutta ei poista sitä, että Kalevalan Kullervo-jaksossa Untamo toimii myös yksilöllisenä henkilönä.
* Historiallis-sosiaalisessa luennassa Untamon ja Kalervon riita voi heijastaa vanhojen sukujen, talojen tai paikallisyhteisöjen välistä väkivaltakierrettä, jossa vangitseminen, orjuuttaminen ja kosto ovat keskeisiä. Tämä on tulkinnallinen mahdollisuus, ei osoitus yhdestä historiallisesta tapahtumasta.
* Psykologisessa tai rakenteellisessa luennassa Untamo voidaan nähdä Kullervon vääränä kasvattajana ja pahana isähahmona: hän ei suojele lasta vaan yrittää hävittää tämän tai käyttää tätä hyödyksi. Tällainen tulkinta selittää Kullervon vieraantumista, mutta se on moderni lukutapa eikä kansanrunon eksplisiittinen selitys.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevala, runot 5, 15, 26, 31, 34, 35 ja 36
* Kalevalan Kullervo-jaksoa käsittelevä tutkimuskirjallisuus
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja kansanrunousaineistot
* Elias Lönnrot: Kalevala, toinen painos 1849; erityisesti Kullervo-jakson Untamo-kohdat sekä nimen erilliset esiintymät.
* Suomen Kansan Vanhat Runot. Verkkopalvelu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: haut nimillä Untamo, Untamoinen, Unto, Untola, Untamola, Kullervo ja Kalervon poika.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
</gallery>

Tuonelan virta

2026-06-09T19:49:14Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Paikka
|Nimi=Tuonelan virta
|Tyyppi=Kuolleiden valtakunnan rajajoki
|Lyhyt_kuvaus=Tuonelan virta on kuolleiden maan rajavesi, joka erottaa elävien maailman Tuonelasta ja Manalasta. Nykyisessä varmistetussa runoindeksissä sille ei kuitenkaan ole vahvistettu yksiselitteistä nimiesiintymää.
|Intro=Tuonelan virta on Kalevalan kuolemanrajaston väkevimpiä paikkoja: vesi, jonka yli ei kuljeta tavallisena matkana vaan kohtalon, loitsun tai kuoleman pakottamana. Se kuuluu Tuonelan ja Manalan ympärille rakentuvaan maisemaan, jossa elävien maailma päättyy ja vainajien valtakunta alkaa. Paikkana se tekee kuoleman rajasta konkreettisen: virta kantaa, erottaa ja estää palaamasta.
|Kalevala_tarina==== Kuolleiden maan rajavesi ===
Tuonelan virta hahmottuu Kalevalan maailmassa rajaksi, ei tavalliseksi joeksi. Sen merkitys nousee siitä, että Tuonela ja Manala eivät ole vain kaukaisia paikkoja, vaan kuoleman valtakuntia, joihin elävä ei voi astua ilman vaaraa.

Nykyinen varmistettu runoindeksi ei sisällä yksiselitteistä kohtaa, jossa nimi Tuonelan virta olisi vahvistettu. Siksi tämän artikkelin juonellinen käsittely pidetään varovaisena, kunnes kohdan runokohtaiset esiintymät on tarkistettu alkuperäisestä tekstistä.

=== Epäselvä virta Runo 3:ssa ===
Runossa 3 Joukahainen joutuu Väinämöisen laulamana suohon ja hätääntyy, kun vesi ja hiekka alkavat vetää häntä. Katkelmassa hän sanoo: "Virta jo jalkoa vetävi", mutta tekstissä ei näy Tuonelan nimeä eikä muuta varmaa merkkiä siitä, että virta olisi juuri Tuonelan virta.

Tämä kohta osoittaa, miten virta voi Kalevalassa toimia uhkaavana rajana ja nielevänä voimana, mutta sitä ei tule sellaisenaan kirjata Tuonelan virran varmaksi esiintymäksi.

=== Toimituksellinen tila ===
Tuonelan virran varsinainen Kalevala-kaari vaatii erillisen tekstintarkistuksen Tuonelaa, Manalaa, Lemminkäisen kuolemaa ja Väinämöisen Tuonelan-matkaa koskevista runoista. Kun nimiesiintymät on varmistettu, artikkelin tarina voidaan täydentää runonumeroittain eteneväksi kuvaukseksi siitä, miten virta toimii kuoleman, etsinnän ja paluun rajana.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Tuonelan virran myyttinen tehtävä on tehdä kuoleman raja näkyväksi ja ylittämättömäksi. Se ei ole vain maisemallinen joki, vaan kynnys elävien ja vainajien maailman välillä. Hahmon kannalta virta merkitsee sitä, että Tuonelaan meno ei ole tavallista matkustamista: rajan ylittäminen vaatii poikkeuksellista voimaa, loitsutaitoa, kohtalon pakkoa tai kuolemaa. Virta myös estää paluun ja korostaa, että kuolleiden valtakunta on eri järjestyksen alainen kuin elävien maailma. Jos sankari lähestyy tätä vettä, hänen asemansa muuttuu: hän ei ole enää arjen matkalla vaan kuoleman, tiedon, vainajien tai mahdottoman tehtävän alueella.
|Muu_kansanrunous=Muussa itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa Tuonelaan, Manalaan ja Tuoneen liittyvä vesi esiintyy usein kuolleiden maan rajana. Rajavesi voi olla joki, virta, salmi tai muu vaikeasti ylitettävä vesi, jonka takana ovat vainajat, Tuonen väki tai kuoleman valtakunta. Aihe liittyy erityisesti Tuonelassa käymisen, vainajan tavoittelun, sankarin kuoleman, loitsumatkojen ja tautien karkottamisen kuvastoon. Kansanrunoudessa nimitykset vaihtelevat, eikä samaa myyttistä paikkaa aina nimetä samalla tavalla: Tuonelan, Tuonen ja Manalan vesiaiheet voivat limittyä. Tämän vuoksi Tuonelan virta kannattaa ymmärtää laajemman rajavesiperinteen osaksi eikä pelkästään yhtenä kiinteänä paikannimenä.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevassa mytologiassa Tuonelan virtaa voidaan rinnastaa monien perinteiden kuolleiden rajavesiin, mutta nämä rinnastukset eivät ole Kalevalan omia faktoja. Kreikkalaisessa mytologiassa Styks ja Akheron erottavat elävien maailman manalasta; pohjoismaisessa perinteessä Gjöll-joen ja sen sillan kuvasto liittyy kuolleiden valtakunnan rajaan; useissa euraasialaisissa perinteissä kuolleiden maahan kuljetaan veden, sillan tai vaikean rajan yli. Näissä vertailuissa yhteistä on ajatus siitä, että kuolema ei ole pelkkä tila vaan matka toisen rajan taakse. Tuonelan virran kohdalla vertailu auttaa näkemään aiheen yleisen myyttisen logiikan, mutta ei saa korvata itämerensuomalaisen runoaineiston omaa tarkastelua.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Tuonelan virran kaltaiset kuolleiden maan vedet ovat liminaalisia eli rajaa merkitseviä paikkoja. Ne erottavat toisistaan kaksi olemisen tasoa: elävien maailman ja vainajien maailman. Tulkinta ei ensisijaisesti pidä virtaa maantieteellisenä kohteena, vaan myyttisenä rakenteena, joka kertoo, missä elämän järjestys päättyy ja kuoleman järjestys alkaa. Kalevalan kannalta tämä tarkoittaa, että Tuonelan virta -aihe selittää Tuonelan vaarallisuuden ja sulkeutuneisuuden: virran takana oleva maailma ei ole sankarin tavallisesti hallittavissa, ja sen ylittäminen tekee kertomuksesta kuolemanrajakertomuksen.
|Alkupera=Nimi rakentuu kahdesta osasta: Tuonela tarkoittaa kuolleiden valtakuntaa tai kuoleman aluetta, ja virta tarkoittaa voimakkaasti juoksevaa vettä, jokea tai rajavettä. Tuonela liittyy sanaan tuoni, joka merkitsee kuolemaa ja voi kansanrunoudessa esiintyä myös personoituna kuoleman valtana. Nimitys Tuonelan virta on siksi merkitykseltään “kuolleiden maan joki” tai “kuoleman valtakunnan rajavirta”. Koska annetussa varmistetussa runoindeksissä nimimuotoa ei ole vahvistettu yksiselitteisenä esiintymänä, artikkelissa sitä on käsiteltävä ennen kaikkea Tuonelaan ja Manalaan liittyvän rajavesiaiheen nimenä, ei vielä varmana Kalevalan sanamuotona.
|Kuva=KalevalaForge-tuonelan-virta-20260603203701.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=
|Esiintyy_runoissa=
|Liittyy_hahmoihin=Lemminkäinen, Väinämöinen, Joukahainen
|Liittyy_paikkoihin=Tuonela, Manala, Kalevala
|Liittyy_esineisiin=
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Tuonelan virta – Kalevalan kuolleiden maan rajajoki
|SEO_kuvaus=Tuonelan virta on Kalevalan Tuonelaan ja Manalaan liittyvä rajavesi, joka erottaa elävien maailman kuolleiden valtakunnasta. Artikkeli kokoaa varmistetun runotilanteen ja avoimet tarkistuskohdat.
}}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma šamanistinen tulkinta: Tuonelan virta voidaan nähdä kuvana noidan, tietäjän tai sankarin sielunmatkan rajasta. Tällöin virta ei olisi vain kuoleman este, vaan rituaalisen tiedonhankinnan kynnys. Tämä sopii osaan Tuonela-aiheista, mutta kaikkia Kalevalan tai kansanrunouden rajavesikuvia ei voi palauttaa suoraan šamanistiseen matkaan.
* Epävarma loitsullinen tulkinta: virta voidaan ymmärtää paikaksi, jonne tauteja, kipuja tai vahingollisia voimia siirretään. Tässä merkityksessä Tuonelan vesi olisi eräänlainen poiskarkotuksen kohde: paha lähetetään kuoleman tai Manalan puolelle. Tulkinta tarvitsee aina rinnalleen konkreettisen loitsuaineiston, koska pelkkä nimi Tuonelan virta ei vielä osoita tällaista käyttöä.
* Epävarma kristillisten ja klassisten vaikutteiden tulkinta: kuolleiden joen aihetta on voitu myöhemmässä kirjallisessa tai oppineessa tulkinnassa rinnastaa esimerkiksi Styksiin. Rinnastus voi auttaa vertailevaa ymmärtämistä, mutta se ei itsessään todista, että Kalevalan Tuonelan virta olisi lainattu antiikin kuvastosta.
* Epävarma kosmologinen tulkinta: virtaa on mahdollista tulkita maailmojen väliseksi vesivyöhykkeeksi osana laajempaa maailmankuvaa, jossa vedet, taivas, maa ja alinen maailma järjestyvät kerroksiksi tai alueiksi. Tämä on mahdollinen mutta vaikeasti todistettava tulkinta, ellei sitä sidota tarkkoihin runovariantteihin.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevalaseuran vuosikirjat: Kalevalan paikannimistöä ja myyttistä maantiedettä käsittelevät artikkelit.
* Kalevala, runojen 14–16 tekstintarkistus Tuonelan, Manalan ja virta-aiheen osalta
* Kalevalan kriittiset laitokset ja runokohtaiset selitykset
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja SKVR-aineistot Tuonela-aiheen vertailuun
* Elias Lönnrot: Kalevala, vuoden 1849 laitos; tarkistettava Tuonelaa, Manalaa ja kuolleiden rajavesiä koskevat tekstikohdat alkuperäisestä tekstistä.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
Joseph Alanen - Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola.jpg|Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola, Joseph Alanen
Wettenhovi-Aspa, Kullervo (Sibelius).jpg|Kullervo, Sigurd Wettenhovi-Aspa
Ylioppilaskunnan Laulajat (1906-1908).tif|Ylioppilaskunnan Laulajat (1906-1908), Unknown authorUnknown author
</gallery>

Tuonela

2026-06-09T19:49:08Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Paikka
|Nimi=Tuonela
|Tyyppi=Kuolleiden valtakunta ja elävien maailman vaarallinen rajamaa
|Lyhyt_kuvaus=Tuonela on Kalevalan kuolleiden valtakunta, jonka joki, tuvilla oleva väki ja Manalaan rinnastuvat maisemat muodostavat sankareille äärimmäisen koetuksen.
|Intro=Tuonela on Kalevalan pimeä raja-alue, jossa ilo ja laulu vaihtuvat kuoleman maihin, mustiin vesiin ja paluuta vastustaviin voimiin. Sinne joutuu Lemminkäinen, sinne tunkeutuu Väinämöinen sanoja etsimään, ja sen vesistä Ilmarisen on pyydettävä hirviömäinen hauki. Tuonela ei ole vain vainajien paikka, vaan koetusten, loitsujen, rangaistuksen ja mahdottomalta näyttävän paluun näyttämö.
|Kalevala_tarina==== Kuoleman maan ensimmäiset varjot ===
Tuonela tulee esiin jo varhaisissa runoissa elävien maailman vastakohtana. Joukahaisen emo varoittaa poikaansa ampumasta Väinämöistä: maan ilo ja laulu ovat parempia kuin Manalan mailla ja Tuonelan tuvilla. Verensulkuloitsussa Tuonelan joki puolestaan mainitaan suurena vetenä, joka on ennenkin tyrehtynyt.

Lemminkäisen tarinassa Tuonela alkaa lähestyä konkreettisemmin. Hän kerskuu laulaneensa noidat ja tietäjät Tuonen koskeen, mutta samalla hänen vihollisekseen jää Märkähattu karjanpaimen, joka juoksee Tuonelan joelle odottamaan kostoa.

=== Lemminkäisen surma Tuonelan joella ===
Kosintatehtävissä Louhi käskee Lemminkäisen ampua joutsenen Tuonen mustasta joesta. Tehtävä vie hänet Tuonelan joelle, jossa Märkähattu väijyy häntä ja surmaa hänet vesikyyn iskulla. Lemminkäinen syöstään Tuonen mustaan jokeen, virta vie hänet Tuonelan tuville, ja Tuonen poika hakkaa hänet kappaleiksi Manalan vesille.

Seuraavassa runossa Lemminkäisen äiti saa Päivältä tiedon poikansa kohtalosta, haravoi Tuonelan jokea Ilmarisen takomalla haravalla ja kokoaa ruumiin palaset vedestä. Tuonela on tässä kuoleman syli, mutta ei ehdoton loppu: äidin loitsut, parannusvoiteet ja jumalallinen apu palauttavat Lemminkäisen elämään. Äiti kuitenkin käskee poikansa jättämään joutsenet Tuonen mustaan jokeen.

=== Väinämöisen sanamatka ===
Väinämöinen lähtee Tuonelaan, kun hänen veneensä rakentaminen pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Hän kulkee Manalan saaren ja Tuonen kummun äärelle, huutaa venettä Tuonelan joessa ja joutuu Tuonen tyttären kuulusteltavaksi. Vasta totuuden tunnustaminen avaa hänelle tien joen yli.

Tuonelan emäntä tarjoaa hänelle olutta, jonka sisällä liikkuu sammakoita ja matoja, ja kieltää sanojen saamisen: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jaa mahtia. Väinämöinen nukutetaan Tuonen taljavuoteelle, ja Tuonelan väki valmistaa rautaverkkoja estääkseen hänen paluunsa. Hän pakenee muuttumalla rautaiseksi madoksi ja kyiseksi käärmeeksi, kulkee Tuonelan joen ja verkkojen läpi ja varoittaa palattuaan, ettei kenenkään pidä mennä Manalle omin päin.

=== Ilmarisen kosintakoetukset ===
Ilmarisen kosinta Pohjolassa vie Tuonelan metsään ja vesiin. Louhi vaatii häntä tuomaan Tuonen karhun ja suistamaan Manalan suden Tuonelan salosta; morsiamen neuvojen avulla Ilmarinen saa karhun kahleeseen ja suden suitsiin.

Seuraava tehtävä on vielä vaarallisempi: hänen on saatava suuri suomuhauki Tuonelan joesta ilman tavallisia pyyntivälineitä. Ilmarinen takoo tulisen kokon, joka käy hauen kimppuun Tuonelan vesillä. Saalis saadaan, mutta se rikkoontuu; silti Ilmarinen vetoaa siihen, ettei Tuonelan joesta ja Manalan alanteesta saada saalista viatta.

=== Rangaistuksen, loitsun ja surun paikka ===
Tuonela toimii myöhemmin myös moraalisena ja loitsullisena kuvastona. Morsiamelle annetussa neuvossa äidin unohtajaa varoitetaan Manalan ja Tuonelan kovasta kostosta, ja Väinämöinen käy vielä toistamiseen Tuonelassa hakemassa rekeensä tarvittavia osia. Karjanloitsuissa Tuonela ja Manala liittyvät maidon katoamiseen, palauttamiseen ja petojen ohjaamiseen pois karjan tieltä.

Kullervon tarinassa Tuonela ilmestyy surun suojapaikkana: hänen sisarensa hukuttautuu koskeen ja löytää turvan Tuonelassa. Myöhemmissä loitsu- ja tautijaksoissa Tuonelaan liittyvät olennot, kuten Loviatar ja Tuonen neiti, kantavat kuoleman, kivun ja taudin sävyjä, vaikka itse paikka ei aina ole tapahtumien näyttämö.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Tuonela toimii kuoleman, rajan ja mahdottoman tehtävän paikkana. Hahmojen kannalta se on paikka, jonne ihminen ei tavallisesti mene elävänä: Lemminkäiselle se on todellinen kuolemaan joutuminen, Väinämöiselle vaarallinen tietäjänmatka ja Ilmariselle kosintatehtävien äärimmäinen koetuskenttä. Tuonelan joki tekee rajasta konkreettisen: se erottaa elävien maailman vainajien alueesta ja estää paluun. Tuonelan väki puolestaan valvoo rajaa, kuulustelee tulijaa, yrittää nukuttaa tai vangita hänet ja vastustaa tiedon tai saaliin viemistä takaisin elävien puolelle. Myyttisesti Tuonela ei ole vain pahan paikka, vaan kuoleman oma järjestys: sinne kuuluvat vainajat, taudit, tuhoavat voimat ja asiat, jotka elävien maailmasta halutaan loitsussa karkottaa.
|Muu_kansanrunous=Kalevalan ulkopuolisessa suomalais-karjalaisessa runoudessa Tuonela ja Manala esiintyvät erityisesti loitsuissa, kertovissa runoissa ja vainajiin liittyvässä kuvastossa. Loitsuissa Tuonelaan voidaan lähettää veri, kipu, tauti, paha voima, peto tai vahingollinen olento; se toimii siis eräänlaisena poistamisen ja palauttamisen suuntana. Kertomarunoudessa Tuonen joki, vene, Tuonen tytti tai muu rajaa vartioiva hahmo toistuvat kuoleman ja tuonpuoleisen merkkeinä. Vainajala ei kansanrunoudessa aina ole samanlainen: se voi olla joen takana, maan alla, kaukana pohjoisessa, vesien takana tai vain runollisesti 'tuolla'. Kalevalan Tuonela on siksi toimitettu ja eepokseksi järjestetty muoto laajemmasta kansanrunouden kuolemanpaikkojen verkostosta.
|Vertailevat_mytologiat=Tuonelaa voi vertailla muiden perinteiden kuolleiden valtakuntiin, kunhan vertailua ei esitetä Kalevalan suorana lähteenä. Kreikkalaisessa mytologiassa Hades ja Styks-joki muistuttavat Tuonelaa siinä, että kuolleiden maailma erotetaan elävien maailmasta vesirajalla ja kulkijalta vaaditaan rajanylitys. Skandinaavisessa perinteessä Hel on kuolleiden valtakunta, johon liittyy pimeän ja etäisen tuonpuoleisen ajatus; myös siellä matka kuolleiden luo on poikkeuksellinen ja vaarallinen. Saamelaisessa perinteessä vainajien maailma, usein Jabmeáibmu/Jábmiid áibmu -nimellä kuvattu kuolleiden alue, tarjoaa lähialueen vertailukohdan pohjoiselle kuolemanmaantieteelle. Nämä rinnastukset auttavat hahmottamaan Tuonelan roolia rajana, vainajapaikkana ja sankarin koetuksena, mutta eivät todista, että Kalevalan Tuonela olisi lainattu yhdestä tietystä mytologiasta.
|Vallitseva_tulkinta=Tutkimuksessa Tuonela tulkitaan yleensä itämerensuomalaisen kuolemanvaltakunnan runolliseksi ja myyttiseksi nimeksi, ei yksinkertaisesti kristilliseksi helvetiksi. Se on vainajien maailma, johon liittyy pimeys, vesi, koti- ja tupakuvasto, rajanylitys sekä paluun vaikeus. Kalevalassa sen tehtävä on korostaa sankarien poikkeuksellisuutta: Lemminkäisen äidin onnistuminen on voitto kuoleman hajottavasta voimasta, Väinämöisen pako osoittaa tietäjän kyvyn liikkua rajojen yli, ja Ilmarisen tehtävät näyttävät kosinnan mahdottomuutta ja morsiamen arvokkuutta. Manala ymmärretään tavallisesti Tuonelan rinnakkaisnimeksi tai saman kuolemanpiirin toiseksi nimitykseksi, ei selvästi erilliseksi valtakunnaksi.
|Alkupera=Nimi Tuonela merkitsee sananmukaisesti Tuonen paikkaa tai aluetta: -la-pääte tekee kuolemaa tarkoittavasta tai kuolemanhaltijaan viittaavasta Tuoni-sanasta paikan nimen. Kalevalassa Tuonela ja Manala ovat pitkälti rinnakkaisia nimityksiä kuolleiden maailmalle. Nimistö ei kuitenkaan muodosta täysin yhtenäistä karttaa, vaan se koostuu kansanrunouden kaavamaisista ilmauksista: Tuonelan tuvista, Tuonen joesta, Manalan majoista, Tuonelan salosta ja kuoleman vesistä. Lönnrotin Kalevalassa nämä erilliset runokuvastot on koottu suhteellisen yhtenäiseksi kuolleiden valtakunnaksi.
|Kuva=KalevalaForge-tuonela-20260603201114.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=14, 15, 16, 19
|Esiintyy_runoissa=6, 9, 12, 14, 15, 16, 17, 18, 19, 20, 23, 25, 26, 30, 32, 35, 38, 45, 48
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen, Louhi, Kullervo, Lemminkäisen äiti
|Liittyy_paikkoihin=Manala, Tuonelan virta, Pohjola, Kalevala, Väinölä
|Liittyy_esineisiin=
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Tuonela Kalevalassa – kuolleiden valtakunta ja Tuonen musta joki
|SEO_kuvaus=Tuonela on Kalevalan kuolleiden valtakunta, jossa Lemminkäinen surmataan, Väinämöinen etsii sanoja ja Ilmarinen suorittaa kosintatehtäviä.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 6|6]] || Joukahaisen emo varoittaa ampumasta Väinämöistä ja vertaa maan laulun ja ilon paremmuutta Manalan ja Tuonelan oloihin.
|-
| [[Runo 9|9]] || Verensulkuloitsussa Tuonelan joki mainitaan esimerkkinä ennen tyrehtyneestä suuresta vedestä.
|-
| [[Runo 12|12]] || Lemminkäinen kertoo laulaneensa noidat ja velhot Tuonen koskeen; myöhemmin Märkähattu juoksee Tuonelan joelle väijymään Lemminkäistä.
|-
| [[Runo 14|14]] || Louhi määrää Lemminkäisen ampumaan joutsenen Tuonen mustasta joesta; Tuonelan joella Märkähattu surmaa hänet, ja hän ajautuu Tuonelan tuville ja jokeen.
|-
| [[Runo 15|15]] || Päivä kertoo Lemminkäisen joutuneen Tuonen mustaan jokeen; äiti haravoi Tuonelan jokea, löytää poikansa kappaleet ja myöhemmin neuvoo jättämään joutsenet sinne.
|-
| [[Runo 16|16]] || Väinämöinen lähtee Tuonelaan hakemaan puuttuvia veneenrakennussanoja, pääsee Tuonen tyttären kuljettamana joen yli, joutuu Tuonelan emännän vangitsemaksi ja pakenee Tuonelan joen verkoista.
|-
| [[Runo 17|17]] || Väinämöisen todetaan jääneen ilman sanoja Tuonelan kodeista, ja loitsussa uhataan ajaa paha Tuonen mustaan jokeen ja Manalan ikipuroon.
|-
| [[Runo 18|18]] || Annikin kysyessä matkan tarkoitusta Väinämöinen väittää lähteneensä pyytämään kalaa Tuonen mustasta joesta.
|-
| [[Runo 19|19]] || Ilmarisen kosintatehtävät vievät hänet Tuonelan saloon ja Tuonelan joelle: hänen on tuotava Tuonen karhu ja pyydettävä suuri hauki Tuonelan vesistä.
|-
| [[Runo 20|20]] || Sonnin kaatajaa etsitään myös Tuonelasta ja Manalasta, mutta häntä ei sieltä löydy.
|-
| [[Runo 23|23]] || Morsiamelle annetussa neuvossa Tuonela ja Manala esitetään paikkoina, joissa äidin unohtajaa odottaa kova kosto ja nuhteet.
|-
| [[Runo 25|25]] || Väinämöinen lähtee uudelleen Tuonelaan ja Manan majoille hakemaan osia rekeään varten, tuo ne mukanaan ja saa reen valmiiksi.
|-
| [[Runo 26|26]] || Kohde mainitaan runossa.
|-
| [[Runo 30|30]] || Lemminkäisen kuvittelemassa äidin valituksessa poika sijoitetaan Tuonen ja Kalman töiden pariin kuolleeksi luultuna.
|-
| [[Runo 32|32]] || Karjan suojeluloitsussa Tuonela ja Manala esiintyvät sekä maidon katoamisen ja palauttamisen suuntina että paikkoina, joihin petoa voidaan ohjata.
|-
| [[Runo 35|35]] || Kullervon sisar hukuttautuu koskeen ja saa turvan Tuonelassa; Kullervon äiti sanoo pojan näyttävän kuin Tuonelta ja Manalalta tulevalta.
|-
| [[Runo 38|38]] || Louhi torjuu Ilmarisen pyynnön ja sanoo mieluummin lähettävänsä tyttärensä Tuoneen ja Manalaan liittyvien vesihirviöiden suihin kuin antavansa hänet sepälle.
|-
| [[Runo 45|45]] || Loviatar kuvataan Tuonelan ja Manalan olennoksi, joka tulee Pohjolaan synnyttämään tauteja; myöhemmin loitsussa kutsutaan Tuonen neitiä kipujen käsittelijäksi.
|-
| [[Runo 48|48]] || Kohde mainitaan runossa.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma tulkinta: Tuonela voidaan nähdä osin šamanistisen matkan kuvastona. Tällöin Väinämöisen käynti Tuonelassa ei olisi vain tarinallinen matka, vaan tietäjän loitsullinen tai transsinkaltainen matka kuolleiden ja salatun tiedon alueelle. Tämä selittää rajanylityksen, muodonmuutoksen ja vaarallisen paluun, mutta kaikkia Kalevalan Tuonela-jaksoja ei voi palauttaa suoraan šamanismiin.
* Epävarma tulkinta: Tuonelaan on voinut sekoittua kristillistä helvettikuvastoa. Erityisesti moraalinen rangaistus, kosto ja pahojen voimien karkottaminen kuoleman maahan voivat saada kristillisessä ympäristössä helvetillisiä sävyjä. Silti Kalevalan Tuonela ei kokonaisuutena toimi kristillisen tuomion paikkana, eikä sitä pidä samastaa suoraan helvettiin.
* Epävarma tulkinta: Tuonela, Manala ja Pohjola ovat joissakin runokuvissa voineet lähentyä toisiaan, koska kaikki voivat olla pimeitä, vaarallisia ja tuonpuoleiseen viittaavia alueita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat Kalevalassa sama paikka; pikemminkin runokieli käyttää niistä osittain samantyyppistä etäisyyden ja vaaran kuvastoa.
* Epävarma tulkinta: Tuonelan tupien ja majojen on arveltu heijastavan käsitystä vainajien yhteisöstä, jossa kuolleet jatkavat jonkinlaista talonomaista olemista. Tämä sopii moniin ilmauksiin, mutta kansanrunouden aineisto ei anna yhtä yksityiskohtaista oppia vainajien elämästä.
* Epävarma tulkinta: Tuonelan joki voidaan tulkita hautauksen ja vesirajan symboliksi, ei välttämättä kirjaimelliseksi myyttiseksi joeksi. Vesistöjen merkitys kulkureitteinä, rajoina ja vaaran paikkoina on voinut vahvistaa tätä mielikuvaa.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevalaseuran vuosikirjat: Kalevalan paikannimistöä ja myyttistä maantiedettä käsittelevät artikkelit.
* Kalevala, runot 6, 9, 12, 14–20, 23, 25–26, 30, 32, 35, 38, 45 ja 48
* SKVR-aineiston Tuonela-, Manala- ja Tuoni-aiheiset loitsu- ja kertomarunot
* Kalevalan kriittiset kommentaarit Tuonelan, Manalan ja Tuonen joen rinnakkaisnimistä
* Lönnrot, Elias: Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kriittiset ja kommentoidut laitokset.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
Joseph Alanen - Lemminkäinen's Mother at the River of Tuonela.jpg|Lemminkäinen's Mother at the River of Tuonela, Joseph Alanen
Lemminkäisen äiti Tuonelassa.jpg|Lemminkäinen's Mother at Tuonela, Robert Wilhelm Ekman
Pekka Halonen - Väinämöinen in Tuonela.jpg|Väinämöinen in Tuonela, Pekka Halonen
Robert Wilhelm Ekman - The Death of Lemminkäinen.jpg|The Death of Lemminkäinen, Robert Wilhelm Ekman
Joseph Alanen - Väinämöinen in Tuonela.jpg|Väinämöinen in Tuonela, Joseph Alanen
Joseph Alanen - Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola.jpg|Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola, Joseph Alanen
</gallery>

Sanan arkku

2026-06-09T19:49:08Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Esine
|Nimi=Sanan arkku
|Tyyppi=Epävarma nimikohde; Kalevalan varmistetussa osumassa aitan säilytysarkku
|Lyhyt_kuvaus=Runossa 4 esiintyvä arkku on Aino-jakson aittaesine, jonka kannen alle on kätketty kultaa, hopeaa, kultavöitä ja sinihameita. Nimitys "Sanan arkku" ei varmistetussa runoindeksissä esiinny sananmukaisesti.
|Intro=Sanan arkku -nimikkeen varmistettu Kalevala-yhteys johtaa runon 4 aittaan, jossa arkku säilyttää vaatteita ja koruja Aino-jakson ratkaisevassa hetkessä. Arkku ei tässä kohtauksessa ole laulun tai loitsun metafora, vaan konkreettinen kodin kätkö: paikka, josta äiti yrittää nostaa tyttärelleen esiin kauneuden, vaurauden ja suvun odotusten merkit.
|Kalevala_tarina==== Aitan kätkö Aino-jaksossa ===
Runossa 4 Aino on torjunut kosijaan ja koristautumiseen liittyvät odotukset. Äiti vastaa tyttärensä suruun ohjaamalla hänet mäellä olevaan aittaan, jossa on arkkuja ja lippaita: parhaan arkun kannen alta löytyvät kultavyöt ja sinihameet.

Arkku asettuu näin kodin sisäisen vaurauden säilytyspaikaksi. Se ei itse toimi tapahtumien aktiivisena voimana, mutta sen avaaminen merkitsee yritystä palauttaa Aino yhteisön hyväksymään naiselliseen rooliin.

=== Kuutaren ja Päivättären lahjat ===
Äiti kertoo, että arkun kätköihin pannulla kullalla ja hopealla on oma alkuperätarinansa. Nuoruudessaan hän oli saanut kultaa Kuuttarelta ja hopeaa Päivättäreltä, kantanut niitä hetken ja vienyt ne sitten aittaan arkun kannen alle.

Tämän kertomuksen kautta arkkuun kertyy enemmän kuin tavallista tavaraa: sen sisällä lepäävät äidin nuoruuden koristeet, taivaallista alkuperää olevat lahjat ja muisto ajasta, jolloin koristautuminen toi iloa isän pihaan.

=== Tarjottu puku ja torjuttu osa ===
Äiti kehottaa Ainoa sitomaan silkit, kohottamaan kullat kulmilleen, panemaan helmet kaulaan ja ristikorut rinnalle. Arkun sisältö on osa kokonaisuutta, jossa Aino puettaisiin jälleen suvun iloksi ja heimon kaunistukseksi.

Aino ei kuitenkaan tottele äitinsä neuvoa. Siksi arkku jää kohtauksessa avaamisen ja tarjotun loiston merkiksi: sen aarteet ovat olemassa, mutta ne eivät kykene muuttamaan Ainon surun suuntaa.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Kalevalan varmistetussa esiintymässä arkku ei ole itsenäinen taikaesine eikä loitsujen lähde. Sen myyttinen sävy syntyy epäsuorasti siitä, että arkun kätköihin liitetyt kulta ja hopea kerrotaan saadun taivaallisilta naisolennoilta. Hahmojen kannalta arkku kokoaa äidin nuoruuden, koristautumisen ja suvun odotusten merkit: Ainolle se edustaa hänelle tarjottua roolia, jota hän ei ota vastaan.
|Muu_kansanrunous=Suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa arkku ja lipas voivat esiintyä sekä konkreettisina aitan tai morsiusvarojen säilytyspaikkoina että vertauskuvina muistille, sanoille ja laulutaidolle. Erityisesti sanallisen arkun ja virsilippaan kaltaiset ilmaukset kuuluvat runonlaulun metaforiseen kieleen: laulaja ikään kuin avaa muistinsa kätkön ja ottaa sieltä sanat käyttöön. Tämä perinne on kuitenkin erotettava Aino-jakson varmistetusta arkku-esineestä, joka on käsillä olevassa indeksissä vaatteiden ja korujen säilytyspaikka.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevasti arkkua tai lippua voidaan tarkastella laajemman myyttisen säilytysastian motiivin rinnalla: monissa perinteissä suljettu astia, rasia, arkku tai kirstu sisältää voimaa, vaurautta, kohtalon aineksia tai vaarallista tietoa. Tällaiset rinnastukset voivat auttaa ymmärtämään, miksi kätketty esinevarasto saa kertomuksessa painoa. Niitä ei kuitenkaan pidä esittää Kalevalan faktana: Aino-jakson arkku on tekstissä ennen kaikkea aitan säilytysesine, ei esimerkiksi maailmanjärjestystä muuttava myyttinen lipas.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitseva ja varovaisin tulkinta on, että tässä Kalevala-yhteydessä arkku tarkoittaa kodin aineellista ja sosiaalista varastoa. Se ei ratkaise tapahtumia, mutta sen avaamista koskeva kehotus näyttää, miten Ainoa yritetään palauttaa yhteisön hyväksymään neidon ja tulevan morsiamen osaan. Arkun aarteet merkitsevät kauneutta, vaurautta, sukupolvien jatkuvuutta ja äidin omaa nuoruusmuistoa; Ainon kieltäytyminen tekee näkyväksi sen, etteivät nämä arvot tavoita hänen suruaan.
|Alkupera=Varmistetun runoindeksin perusteella kohde palautuu tavalliseen arkkuun Aino-jakson aitassa. Arkku on säilytysesine, jonka kannen alle on pantu äidin nuoruuteen liittyviä kulta- ja hopeakoristeita sekä vaatteita. Nimimuoto "Sanan arkku" ei tämän aineiston perusteella ole varmistettu Kalevalan nimitys samalle esineelle, vaan otsikko näyttää sekoittuvan erilliseen sanallisen tai laulullisen varaston metaforiikkaan.
|Kuva=KalevalaForge-sanan-arkku-20260603210530.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=4
|Esiintyy_runoissa=4
|Liittyy_hahmoihin=Aino
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala
|Liittyy_esineisiin=
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Sanan arkku Kalevalassa
|SEO_kuvaus=Sanan arkku -nimikkeen varmistettu Kalevala-osuma liittyy runon 4 Aino-jakson aitan arkkuun, johon on kätketty kultaa, hopeaa ja vaatteita.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 4|4]] || Arkku on aitassa säilytyspaikkana: äiti kehottaa avaamaan parhaan arkun, jossa on kultavöitä ja sinihameita; hän kertoo myös vieneensä kullat ja hopeat aittaan ja panneensa ne arkun kannen alle.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* Epävarma nimistötulkinta: "Sanan arkku" voi olla otsikoksi päätynyt muoto, joka on syntynyt sekoittamalla tavallinen arkku-esine kansanrunoudessa tunnettuun sanallisen arkun metaforaan. Tätä ei voi pitää varmistettuna Kalevalan kohdenimenä annetun indeksin perusteella.
* Epävarma symbolinen tulkinta: arkku voidaan lukea naisen elämänvaiheiden kätköksi, jossa äidin nuoruuden koristeet siirtyvät tyttärelle. Tämä sopii kohtauksen tunnelmaan, mutta ei tee arkusta itsenäistä myyttistä toimijaa.
* Epävarma rituaalinen tulkinta: arkun sisältöä voi verrata morsius- tai juhlapukeutumisen varusteisiin, jolloin kohtaus muistuttaa siirtymäriitin valmistelua. Aino-jakson kulku kuitenkin kääntää tämän valmistelun torjunnaksi, eikä arkulle ole varmistettua rituaaliesineen asemaa.
* Epävarma metaforinen laajennus: jos sivu halutaan käsitellä nimenomaan "sanaisen arkun" perinteenä, kohde kuuluisi paremmin laulajan muistin, runovaraston ja loitsusanojen metaforiikkaan kuin Aino-jakson konkreettiseen aitta-arkkuun. Tämä edellyttää erillistä hakua ja lähdevarmistusta.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevala, runo 4: Aino-jakson aitta, arkku ja äidin tarjoamat koristeet.
* Kalevalan kriittinen tekstilaitos tai luotettava runohakemisto nimimuotojen "arkku", "arkun" ja mahdollisen "sanainen arkku" -ilmauksen tarkistamiseen.
* Elias Lönnrot: Kalevala. Kriittinen laitos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
* Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: haut nimimuodoilla "arkku", "lipas", "sanainen arkku" ja "virsilipas".
* Lotte Tarkka: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
</gallery>

Saari

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Paikka
|Nimi=Saari
|Tyyppi=Merellinen rajapaikka ja saaristoinen kulkumaasto
|Lyhyt_kuvaus=Saari esiintyy Kalevalassa rajapaikkana, merellisenä maamerkkinä ja saaristoisena kulkumaastona, jossa liikutaan Tuonelan rajoilla, Sampo-retken takaa-ajossa ja vesien kalastusmaisemissa.
|Intro=Saari on Kalevalassa paikka, joka nousee esiin siellä missä kulku muuttuu vaaralliseksi: Tuonelan rajalla, meren takaa-ajossa ja vesien sokkeloissa. Se voi olla näkyvä maamerkki, harhaanjohtava hahmo horisontissa tai Väinämöisen loitsima este Pohjolan purren tielle. Saaren merkitys ei ole yksi kiinteä valtakunta, vaan joukko rajallisia ja merellisiä paikkoja, joissa sankarit joutuvat lukemaan maisemaa oikein.
|Kalevala_tarina==== Manalan saari sananhakijan rajalla ===
Väinämöisen veneenrakennus pysähtyy, kun häneltä puuttuu kolme tarpeellista sanaa. Hän etsii sanoja linnuilta, peuroilta ja oravilta, mutta turhaan; lopulta hän suuntaa Tuonelaan ja Manalaan hakemaan sanoja kuolleiden valtapiiristä.

Matkan edetessä metsäisten taipaleiden jälkeen näkyviin tulee Manalan saari ja Tuonen kumpu. Saari toimii tässä rajamerkkinä: sen jälkeen Väinämöinen huutaa Tuonen joella venettä ja joutuu neuvottelemaan Tuonen tyttären kanssa pääsystä kuolleiden maan puolelle. Tämä jakso kiinnittää Saaren ennen kaikkea Tuonelan ja Manalan vaaralliseen rajamaisemaan.

=== Kaukainen hahmo Sampo-retkellä ===
Sampo-retken merivaiheessa Väinämöinen käskee Lemminkäistä nousemaan mastoon tarkkailemaan taivasta ja meren rantoja. Ensin horisontissa nähdään pilveksi luultu hahmo, sitten kaukaa näkyväksi saareksi tulkittu muoto, jonka haavat ja koivut näyttävät olevan täynnä lintuja.

Väinämöinen korjaa tulkinnan: kyse ei ole saaresta eikä linnuista, vaan Pohjolan purren lähestymisestä ja Pohjan väestä. Saari on tässä merellä syntyvä näköharha, joka osoittaa, kuinka vaikeaa Sampo-retken takaa-ajossa on erottaa maisema vihollisesta.

=== Salasaari Pohjan purren esteenä ===
Kun Pohjolan vene lähestyy, Väinämöinen turvautuu tietoon ja loitsuun. Hän ottaa piin ja taulan, heittää ne mereen vasemman olkansa yli ja käskee karisen tulla sekä salasaaren kasvaa Pohjan purren juostavaksi esteeksi.

Loitsittu salasaari kasvaa meressä kariksi tai luodoksi, jonka tehtävänä on pysäyttää takaa-ajaja. Tässä Saari ei ole vain havaittu maamerkki, vaan Väinämöisen synnyttämä merellinen ansa: pieni loitsun aine muuttuu vaaralliseksi paikaksi, joka kääntää meren sankarien puolustukseksi.

=== Saaristoinen vesireitti valkean etsinnässä ===
Myöhemmässä vesijaksossa saaret ovat osa laajaa kalojen ja nuotanvetäjien kulkumaastoa. Kala ui niemenkärkien ja saarten kainaloiden kautta, ja jokainen niemi ja saari ikään kuin välittää tiedon veden tapahtumista.

Kun Väinämöinen ja Ilmarinen ryhtyvät kalastamaan ja lähettävät naisia nuotalle, kuljetaan niemi niemeä ja saari saarta, lohiluotojen ja siikasaarten sivuitse. Tällöin saari ei erotu yksittäiseksi nimipaikaksi, vaan kuvaa Kalevalan vesien tiheää saaristoa, jonka lomassa tieto, kalat ja ihmiset liikkuvat.
|Kalevala_rooli=
|Myyttinen_rooli=Saaren myyttinen rooli Kalevalassa liittyy ennen kaikkea rajan ja esteen ajatukseen. Manalan saari merkitsee lähestymistä kuolleiden valtapiiriin: se on maisemallinen merkki siitä, että Väinämöinen on siirtymässä tavallisesta kulkumaastosta Tuonelan rajalle. Sampo-retkellä saari voi taas olla harhaanjohtava kaukohahmo, jossa vihollinen näyttää ensin maisemalta. Salasaari toimii Väinämöisen loitsimana esteenä: merestä nouseva paikka muuttaa avoimen kulkureitin vaaralliseksi kariksi tai luodoksi, johon takaa-ajajan purren on määrä pysähtyä. Näin saari on sekä raja, havaintokoe että tietäjän hallitsema merellinen este.
|Muu_kansanrunous=Itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa saaret, luodot ja niemet esiintyvät usein vesillä liikkumisen, kosinnan, pyyntimatkojen, pakomatkojen ja tuonpuoleisen rajojen maisemina. Ne eivät aina ole yksilöllisiä paikannimiä, vaan runollisia kulku- ja rajapaikkoja: saari voi olla paikka, jonne tullaan vesitse, jossa kohdataan vierasta väkeä tai jonka ohi kuljetaan merellisessä luettelossa. Tuonelaan liittyvissä runoissa rajamaisema rakentuu usein veden, rannantuonpuoleisen ja vaikeasti saavutettavan paikan varaan; Kalevalan Manalan saari sopii tähän perinteeseen. Loitsurunoudessa taas luonnonkohtia, kuten kiviä, kareja ja saaria, voidaan käsitellä syntyvinä tai nostettuina esteinä, mikä auttaa ymmärtämään salasaaren tehtävää meritaikuuden ja tietäjän toiminnan osana.
|Vertailevat_mytologiat=Vertailevasti saarta voidaan pitää rajapaikan tyyppinä, jota tavataan monissa mytologioissa: vesi erottaa tavallisen maailman tuonpuoleisesta, ja saari voi merkitä vaikeasti saavutettavaa välitilaa tai vaarallista kohtaamispaikkaa. Esimerkiksi kelttiläisissä ja antiikin perinteissä esiintyy tuonpuoleisia saaria, ja pohjoisissa merellisissä kertomuksissa luodot, karit ja saaret voivat olla sekä maamerkkejä että uhkia. Näitä rinnastuksia ei pidä lukea Kalevalan suoriksi lähteiksi. Ne auttavat lähinnä hahmottamaan, miksi saari toimii uskottavasti rajana, harhana ja esteenä myös Kalevalan merellisessä kuvastossa.
|Vallitseva_tulkinta=Vallitsevin tutkimuksellinen tulkinta on, että Kalevalan ”Saari” ei ole yksi yhtenäinen myyttinen maa, vaan useiden eri runojaksojen paikkasana ja motiivi. Sen merkitys syntyy kussakin yhteydessä erikseen. Manalan saari on Tuonelan-matkan rajamerkki, joka osoittaa kuoleman valtapiirin läheisyyttä. Sampo-retken kaukainen ”saari” on havaintovirhe tai runollinen vertaus, joka korostaa merellisen takaa-ajon epävarmuutta. Salasaari puolestaan on loitsun synnyttämä este, jossa Väinämöisen tietäjävoima muuttaa meren maantieteeksi. Vesireittien saaristo kuvaa runollisesti kalojen, sanomien ja soutajien liikkuvaa ympäristöä eikä välttämättä viittaa mihinkään yhteen nimettyyn paikkaan.
|Alkupera=Nimi perustuu yleiskieliseen sanaan ”saari”. Kalevalassa se ei muodosta yhtä pysyvää Saari-nimistä valtakuntaa, vaan esiintyy paikkasanana ja määrittyy tilanteen mukaan: Manalan rajamerkkinä, merellä luultuna näköhahmona, loitsulla synnytettynä salasaarena sekä saaristoisen vesimaiseman osana. Ilmaukset kuten ”Manalan saari” ja ”salasaari” ovat tulkinnan kannalta tärkeämpiä kuin ajatus yhdestä erillisestä paikannimestä.
|Kuva=KalevalaForge-saari-20260603203719.png
|Kuva_url=
|Keskeiset_runot=16, 43
|Esiintyy_runoissa=16, 43, 47
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen
|Liittyy_paikkoihin=Tuonela, Manala, Tuonelan virta, Pohjola, Kalevala
|Liittyy_esineisiin=Sampo
|Liittyy_kasitteisiin=
|SEO_otsikko=Saari Kalevalassa – Manalan raja, salasaari ja merellinen kulkumaasto
|SEO_kuvaus=Saari esiintyy Kalevalassa Manalan rajalla, Sampo-retken merellä ja kalastusmaisemien saaristona. Keskeiset runot ovat 16 ja 43.
}}

== Runoesiintymät ==
{| class="wikitable sortable kw-runo-table"
! Runo !! Rooli tai tapahtuma
|-
| [[Runo 16|16]] || Manalan saari tulee näkyviin, kun Väinämöinen kulkee hakemaan sanoja Tuonelasta ja Manalasta.
|-
| [[Runo 43|43]] || Merellä ensin nähdään kaukainen saareksi luultu hahmo, ja myöhemmin Väinämöinen käskee salasaarta kasvamaan Pohjan purren esteeksi.
|-
| [[Runo 47|47]] || Saaret esiintyvät kalojen ja nuotanvetäjien kulkureittien ympäristönä: kala ui saarten kainaloitse, jokainen saari saa sanoman, ja naiset soutelevat saari saarelta.
|}

== Vaihtoehtoiset tulkinnat ==
<div class="mw-collapsible mw-collapsed kw-detail-box">
<div class="kw-detail-box__title">Vaihtoehtoiset tulkinnat</div>
<div class="mw-collapsible-content">
* On mahdollista mutta epävarmaa tulkita Manalan saari eräänlaiseksi vainajien maailman esikartanoksi tai välitilaksi. Kalevalan tekstissä se toimii kuitenkin ennen kaikkea näkyvänä rajamerkkinä ennen Tuonen jokea, eikä siitä muodostu itsenäistä kuolleiden valtakuntaa.
* Salasaarta voidaan varovasti tulkita myyttiseksi kariksi, joka edustaa tietäjän kykyä synnyttää tai paljastaa vaarallinen paikka meressä. Epävarmaa on, tarkoitetaanko sillä varsinaisesti uutta saarta, vedenalaisen karikon nousemista vai runollista nimitystä ansalle.
* Sampo-retken kaukana näkyvä ”saari” voidaan lukea pelkäksi näköharhaksi, mutta myös laajemmaksi varoitusmotiiviksi: merellä vihollinen ja maisema voivat sekoittua. Tämä on tulkinnallinen painotus, ei itsenäinen tieto Saaresta paikkana.
* Runon 47 saaristoiset ilmaukset voidaan ottaa mukaan Saaren kokonaiskuvaan vesimaiseman vuoksi, mutta niiden käyttäminen yksittäisen Saari-paikan todisteena on epävarmaa. Ne kuvaavat todennäköisemmin yleistä saaristoa kuin nimettyä myyttistä kohdetta.
</div>
</div>

== Lähteet ==
* Elias Lönnrot: ''Kalevala'' (1849).
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: ''Suomen Kansan Vanhat Runot'' -verkkokorpus.
* Väinö Kaukonen: ''Lönnrot ja Kalevala''.
* Anna-Leena Siikala: ''Itämerensuomalaisten mytologia''.
* Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: ''Finnish Folk Poetry: Epic''.
* Kalevalaseuran vuosikirjat: Kalevalan paikannimistöä ja myyttistä maantiedettä käsittelevät artikkelit.
* Kalevala, runot 16, 43 ja 47
* Elias Lönnrotin Kalevala (1849) kriittisen tekstilaitoksen mukaan
* Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-aineistot ja runokortistot
* Elias Lönnrot: Kalevala. 1849 laitoksen kriittinen tekstilaitos, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

== Galleria ==
<gallery mode="packed" heights="170">
Pekka Halonen - The Departure of Lemminkäinen from Saari.jpg|The Departure of Lemminkäinen from Saari, Pekka Halonen
Halonen, Lemminkäisen lähtö Saaresta.jpg|Lemminkäisen lähtö Saaresta, Pekka Halonen
Joseph Alanen - Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola.jpg|Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola, Joseph Alanen
Wettenhovi-Aspa, Kullervo (Sibelius).jpg|Kullervo, Sigurd Wettenhovi-Aspa
Ylioppilaskunnan Laulajat (1906-1908).tif|Ylioppilaskunnan Laulajat (1906-1908), Unknown authorUnknown author
</gallery>

Runo 9

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 9
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=9
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Väinämöinen
|Yhteenveto=Haavoittunut Väinämöinen saapuu pirttiin, eikä hopeatuoppi tai kultakannu riitä keräämään hänen polvestaan vuotavaa verta. Uunilla oleva ukko kysyy rauan syntyä, ja Väinämöinen kertoo raudan alkuperän ilman, veden, tulen, luonnotarten maidon, suon ruosteen ja Ilmarisen pajan kautta. Kertomuksessa rauta vannoo valan, mutta herhiläisen myrkyttämä karkaisuvesi tekee teräksestä pahan ja se rikkoo valansa päästämällä veren vuotamaan. Ukko manaa rautaa, tyrehdyttää veren Ukon ja Luojan avulla sekä lähettää poikansa valmistamaan parantavia voiteita tammen kuorista ja monenlaisista ruohoista. Voiteet koetellaan haapaan, kiviin ja paasiin, minkä jälkeen niillä parannetaan Väinämöisen haava ja kivut siirretään Kipumäelle ja Kipuvuorelle. Runo kuuluu Väinämöisen haavoittumisen ja parantamisen jaksoon ja on merkittävä rauan synnyn, teräksen karkaisun sekä parannus- ja verensulkuloitsujen eepillisessä esittämisessä.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, ukko, Ukko, Ilmarinen, luonnotaret, mehiläinen, herhiläinen, poikanen, Luoja, Jumala
|Keskeiset_paikat=pirtti, sepon paja, suo, tunturi, Kipumäki, Kipuvuori, Tuonela, Hiisi
|Keskeiset_esineet=hopeatuoppi, kultakannu, rauta, teräs, ahjo, alasin, vasara, palkeet, miekka, kirves, keihäs, pata
|Keskeiset_kasitteet=raudan synty, teräksen karkaisu, vala, veren tyrehdytys, parannusloitsu, kipujen karkotus, Luojan apu
|Avainsanat=Väinämöinen, rauta, teräs, haava, veri, Ilmarinen, paja, karkaisu, mehiläinen, herhiläinen, voide, parannus
|Lyhyt_kuvaus=Haavoittunut Väinämöinen saapuu pirttiin, eikä hopeatuoppi tai kultakannu riitä keräämään hänen polvestaan vuotavaa verta. Uunilla oleva ukko kysyy rauan syntyä, ja Väinämöinen kertoo raudan alkuperän ilman, veden, tulen, luonnotarten maidon, suon ruosteen...
|Liittyy_paikkoihin=Tuonela
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Siitä vanha Väinämöinen itse korjasta kohosi, 
nousi reestä nostamatta, yleni ylentämättä; 
tuosta pirttihin tulevi, alle kattojen ajaikse. 
Tuoahan hopeatuoppi, kultakannu kannetahan: 
ei veä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä 
verta vanhan Väinämöisen, hurmetta jalon urohon. 
Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: 
"Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? 
Verta on seitsemän venettä, kantokorvoa kaheksan 
sun, poloinen, polvestasi lattialle laskettuna! 
Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, 
mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona." 
Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: 
ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, 
rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen. 
"Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala, 
ilmasta ve'en eroitti, veestä maati manterehen. 
Rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta. 
"Ukko, ilmoinen jumala, hieroi kahta kämmentänsä, 
mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä. 
Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta 
rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi. 
"Neiet käyä notkutteli, astui immet pilven äärtä 
utarilla uhkuvilla, nännillä pakottavilla. 
Lypsit maalle maitojansa, uhkutit utariansa; 
lypsit maille, lypsit soil?e, lypsit vienoille vesille. 
"Yksi lypsi mustan maion: vanhimpainen neitosia; 
toinen valkean valutti: keskimäinen neitosia; 
kolmas puikutti punaisen: nuorimpainen neitosia. 
"Ku on lypsi mustan maion, siitä syntyi meltorauta; 
ku on valkean valutti, siit' on tehtynä teräkset; 
ku on puikutti punaisen, siit' on saatu rääkyrauta. 
"Olipa aikoa vähäinen. Rauta tahteli tavata 
vanhempata veikkoansa, käyä tulta tuntemahan. 
"Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi: 
oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa. 
"Rauta pääsi piilemähän, piilemähän, säilymähän 
tuon tuiman tulen käsistä, suusta valkean vihaisen. 
"Siitä sitte rauta piili, sekä piili jotta säilyi 
heiluvassa hettehessä, läikkyvässä lähtehessä, 
suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella,. 
jossa joutsenet munivat, hanhi poiat hautelevi. 
"Rauta suossa soikottavi, veteläisessä venyvi; 
piili vuoen, piili toisen, piili kohta kolmannenki 
kahen kantosen välissä, koivun kolmen juuren alla. 
Ei toki pakohon pääsnyt tulen tuimista käsistä; 
piti tulla toisen kerran, lähteä tulen tuville 
astalaksi tehtäessä, miekaksi taottaessa. 
"Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi; 
suo liikkui suen jälessä, kangas karhun kämmenissä; 
siihen nousi rautaruoste ja kasvoi teräskaranko 
suen sorkkien sijoille, karhun kannan kaivamille. 
"Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi jotta kasvoi. 
Se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla 
vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa. 
"Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati. 
Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille. 
Näki suota salmekkehen, maata märkeä vähäisen, 
läksi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: 
tuohon painoi palkehensa, tuohon ahjonsa asetti. 
"Jo joutui suen jälille, karhun kantapään sijoille; 
näki rautaiset orahat, teräksiset tierottimet 
suen suurilla jälillä, karhun kämmenen tiloilla. 
"Sanovi sanalla tuolla: 'Voi sinua, rauta raukka, 
kun olet kurjassa tilassa, alahaisessa asussa, 
suolla sorkissa sutosen, aina karhun askelissa!' 
"Arvelee, ajattelevi: 'Mitä tuostaki tulisi, 
josp' on tunkisin tulehen, ahjohon asettelisin?' 
"Rauta raukka säpsähtihe, säpsähtihe, säikähtihe, 
kun kuuli tulen sanomat, tulen tuimat maininnaiset. 
"Sanoi seppo Ilmarinen: 'Ellös olko milläskänä! 
Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa. 
Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, 
siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi: 
miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi.' 
"Senp' on päivyen perästä rauta suosta sotkettihin, 
vetelästä vellottihin, tuotihin sepon pajahan. 
"Tuon seppo tulehen tunki, alle ahjonsa ajeli. 
Lietsoi kerran, lietsoi toisen, lietsoi kerran kolmannenki: 
rauta vellinä viruvi, kuonana kohaelevi, 
venyi vehnäisnä tahasna, rukihisna taikinana 
sepon suurissa tulissa, ilmivalkean väessä. 
"Siinä huuti rauta raukka: 'Ohoh seppo Ilmarinen! 
Ota pois minua täältä tuskista tulen punaisen!' 
"Sanoi seppo Ilmarinen: 'Jos otan sinun tulesta, 
ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat, 
vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.' 
"Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa 
ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla; 
sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
'Onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, 
etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta. 
Parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi 
kulkijalla kumppalina, käyvällä käsiasenna, 
kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.' 
"Silloin seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
rauan tempasi tulesta, asetti alasimelle; 
rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi, 
keihä'iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi. 
"Viel' oli pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa: 
eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen, 
rauta ei kasva karkeaksi ilman veessä kastumatta. 
"Siitä seppo Ilmarinen itse tuota arvelevi. 
Laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli 
teräksenteko-mujuiksi, rauankarkaisu-vesiksi. 
"Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä; 
itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei nämät hyvät minulle 
teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentomaiksi.' 
"Mehiläinen maasta nousi, sinisiipi mättähästä. 
Lentelevi, liitelevi ympäri sepon pajoa. 
"Niin seppo sanoiksi virkki: 'Mehiläinen, mies kepeä! 
Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kielessäsi 
kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä 
teräksille tehtäville, rauoille rakettaville!' 
"Herhiläinen, Hiien lintu, katselevi, kuuntelevi, 
katseli katon rajasta, alta tuohen tuijotteli 
rautoja rakettavia, teräksiä tehtäviä. 
"Lenteä hyrähtelevi; viskoi Hiien hirmuloita, 
kantoi käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, 
kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja 
teräksenteko-mujuihin, rauankarkaisu-vetehen. 
"Itse seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, 
luulevi, ajattelevi mehiläisen tulleheksi, 
tuon on mettä tuoneheksi, kantaneheksi simoa. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: 'Kas nämät hyvät minulle 
teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentamiksi!' 
"Siihen tempasi teräksen, siihen kasti rauta raukan 
pois tulesta tuotaessa, ahjosta otettaessa. 
"Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, 
petti, vaivainen, valansa, söi kuin koira kunniansa: 
veisti, raukka, veljeänsä, sukuansa suin piteli, 
veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan." 
Ukko uunilta urahti, parta lauloi, pää järähti: 
"Jo nyt tieän rauan synnyn, tajuan tavat teräksen. 
"Ohoh sinua, rauta raukka, rauta raukka, koito kuona, 
teräs tenhon-päivällinen! Siitäkö sinä sikesit, 
siitä kasvoit kauheaksi, ylen suureksi sukesit? 
"Et sä silloin suuri ollut etkä suuri etkä pieni, 
et kovin koreakana etkä äijältä äkäinen, 
kun sa maitona makasit, rieskasena riuottelit 
nuoren neitosen nisissä, kasvoit immen kainalossa 
pitkän pilven rannan päällä, alla taivahan tasaisen. 
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, 
kun sa liejuna lepäsit, seisoit selvänä vetenä 
suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella, 
muutuit tuolla maan muraksi, ruostemullaksi rupesit. 
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, 
kun sua hirvet suolla hieroi, peurat pieksi kankahalla, 
susi sotki sorkillansa, karhu kämmennyisillänsä. 
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, 
kun sa suosta sotkettihin, maan muasta muokattihin, 
vietihin sepon pajahan, alle ahjon Ilmarisen. 
"Etkä silloin suuri ollut, et ollut suuri etkä pieni, 
kun sa kuonana kohisit, läikyit lämminnä vetenä 
tuimissa tulisijoissa, vannoit vaikean valasi 
ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla, 
sepon seisontasijoilla, takehinta-tanterilla. 
"Joko nyt suureksi sukenit, äreäksi ärtelihit, 
rikoit, vaivainen, valasi, söit kuin koira kunniasi, 
kun sa syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit? 
"Ku käski pahalle työlle, kenp' on kehnolle kehoitti? 
Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi 
vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri? 
"Ei isosi, ei emosi eikä vanhin veljiäsi, 
ei nuorin sisariasi eikä muu sukusi suuri: 
itse teit tihua työtä, katkoit kalmankarvallista. 
"Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan,. 
ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan! 
Enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, 
kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi. 
"Piäty, veri, vuotamasta, hurme, huppelehtamasta, 
päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni! 
Veri, seiso kuni seinä, asu, hurme, kuni aita, 
kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa, 
paasi pellon pientaressa, kivi koskessa kovassa! 
"Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, 
niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos! 
Sisässä sinun parempi, alla kalvon kaunihimpi, 
suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa, 
kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa. 
"Et sä, maito, maahan joua, nurmehen, veri viatoin, 
miesten hempu, heinikkohon, kumpuhun, urosten kulta. 
Syämessä sinun sijasi, alla keuhkon kellarisi; 
sinne siirräite välehen, sinne juoskos joutuisasti! 
Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan, 
suohete solottamahan, venelotti vuotamahan. 
"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta, punainen, putoamasta! 
Kun et tyy'y, niin tyrehy! Tyytyi ennen Tyrjän koski, 
joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi 
sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna. 
"Jos et tuostana totelle, viel' on muita muistetahan, 
uuet keinot keksitähän: huuan Hiiestä patoa, 
jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan, 
ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta, 
veren maahan vuotamatta, hurmehen hurajamatta. 
"Kun ei lie minussa miestä, urosta Ukon pojassa 
tämän tulvan tukkijaksi, suonikosken sortajaksi, 
onp' on taatto taivahinen, pilven-päällinen jumala, 
joka miehistä pätevi, urohista kelpoavi 
veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan. 
"Oi Ukko, ylinen luoja, taivahallinen jumala! 
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! 
Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi 
tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän! 
Veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta 
veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi, 
jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!" 
Sillä sulki suun vereltä, tien on telkki hurmehelta. 
Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia 
noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista, 
me'en maahan vuotajista, simatilkan tippujista. 
Poikanen meni pajahan, läksi voitehen tekohon; 
tuli tammi vastahansa. Kysytteli tammeltansa: 
"Onko mettä oksillasi, alla kuoresi simoa?" 
Tammi taiten vastoavi: "Päivänäpä eilisenä 
sima tippui oksilleni, mesi latvalle rapatti 
pilvistä pirisevistä, hattaroista haihtuvista." 
Otti tammen lastuloita, puun murskan murenemia; 
otti heiniä hyviä, ruohoja monennäköjä, 
joit' ei nähä näillä mailla kaikin paikoin kasvaviksi. 
Panevi pa'an tulelle, laitti keiton kiehumahan 
täynnä tammen kuoriloita, heiniä hyvännäköjä. 
Pata kiehui paukutteli kokonaista kolme yötä, 
kolme päiveä keväistä. Siitä katsoi voitehia, 
onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. 
Ei ole voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. 
Pani heiniä lisäksi, ruohoa monennäöistä, 
kut oli tuotu toisialta, sa'an taipalen takoa 
yheksältä loitsijalta, kaheksalta katsojalta. 
Keitti vielä yötä kolme, ynnähän yheksän yötä. 
Nostavi pa'an tulelta, katselevi voitehia, 
onko voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset. 
Olipa haapa haaraniekka, kasvoi pellon pientarella. 
Tuon murha murenti poikki, kaikki kahtia hajotti; 
voiti niillä voitehilla, katsoi niillä katsehilla. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Kun lie näissä voitehissa 
vian päälle vietävätä, vammoille valettavata, 
haapa, yhtehen paratkos ehommaksi entistäsi!" 
Haapa yhtehen parani ehommaksi entistänsä, 
kasvoi päältä kaunihiksi, alta aivan terveheksi. 
Siitä koitti voitehia, katselevi katsehia, 
koitteli kiven koloihin, paasien pakahtumihin: 
jo kivet kivihin tarttui, paaet paatehen rupesi. 
Tuli poikanen pajasta tekemästä voitehia, 
rasvoja rakentamasta; ne työnti ukon kätehen: 
"Siin' on voitehet vakaiset, katsehet alinomaiset, 
vaikka vuoret voitelisit, kaikki kalliot yheksi." 
Koki ukko kielellänsä, maistoi suullansa sulalla, 
tunsi katsehet hyviksi, voitehet vaka'isiksi. 
Siitä voiti Väinämöistä, pahoin-tullutta paranti, 
voiti alta, voiti päältä, kerta keskeä sivalti. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla, 
en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan, 
en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla. 
Josp' on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan, 
jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi." 
Kun oli voie päälle pantu, nuot on katsehet vakaiset, 
murti se puolipyörryksihin, Väinämöisen väännyksihin: 
lyökse sinne, lyökse tänne, vaan ei löytänyt lepoa. 
Niin ukko kipuja kiisti, työnti tuosta tuskapäitä 
keskellä Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulalle 
kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan. 
Tukun silkkiä sivalti, senpä leikkeli levyiksi, 
senp' on katkoi kappaleiksi, sitehiksi suoritteli. 
Sitoi niillä silkillänsä, kapaloivi kaunoisilla 
polvea pojan pätöisen, varpahia Väinämöisen. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi 
tälle polvelle hyvälle, vakaisille varpahille! 
Katso nyt, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja, 
jottei vietäisi vioille, vammoille veällettäisi!" 
Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen. 
Pian pääsi terveheksi; liha kasvoi kaunihiksi, 
alta aivan terveheksi, keskeä kivuttomaksi, 
vieriltä viattomaksi, päältä päärmehettömäksi, 
ehommaksi entistänsä, paremmaksi tuonoistansa. 
Jo nyt jaksoi jalka käyä, polvi polkea kykeni; 
ei nuuru nimeksikänä vaikerra vähäistäkänä. 
Siitä vanha Väinämöinen siirti silmänsä ylemmä, 
katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen; 
sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat 
ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan. 
"Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin, 
kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti 
noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa!" 
Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki: 
"Elkätte, etinen kansa, kansa vasta kasvavainen, 
veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana! 
Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, 
ei uron osoannassa, vallassa väkevänkänä." 
</div>

Runo 8

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 8
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=8
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen
|Yhteenveto=Väinämöinen palaa pimeästä Pohjolasta ja näkee Pohjan neidin kutomassa taivon kaarella kultakangasta ja hopeaa. Hän pyytää neittä rekeensä ja lupaa hänelle paikan Väinölässä, mutta neiti vastustaa naiduksi joutumista ja asettaa yhä vaikeampia koetuksia. Väinämöinen halkaisee jouhen, solmii munan, kiskoo tuohta kivestä ja särkee aiaksia jäästä, minkä jälkeen neiti vaatii venettä veistettäväksi kehrävarren muruista koskematta siihen käsin. Veneenveistossa Hiisi, Lempo ja Paha aiheuttavat kirveen lipsahduksen, ja Väinämöinen haavoittuu polveen niin pahasti, ettei muista kaikkia raudan sanoja veren tyrehdyttämiseksi. Hän lähtee etsimään rauan raannan katsojaa ja veren sulkijaa, kulkee kolmen talon kautta ja löytää viimein ylimmäisestä talosta hallipartaisen ukon, joka ilmoittaa suurempiakin tulvia suljetun Luojan sanoilla. Runo kuuluu Pohjola-jakson kosintavaiheeseen ja on merkittävä, koska se käynnistää Pohjan neidin koetusten sarjan sekä Väinämöisen haavoittumisen ja verensulkuloitsujen aiheen.
|Keskeiset_hahmot=Pohjan neiti, Väinämöinen, Hiisi, Lempo, Paha, lapsi, akka, ukko
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Sariola, Väinölä, Kalevala, taivon kaari, teräksinen vuori, rautainen kallio, alin talo, keskimäinen talo, ylimmäinen talo
|Keskeiset_esineet=kultakangas, sukkula, hopeinen pirta, reki, veitsi, muna, tuohi, aiakset, värttinä, kehrävarsi, venonen, kirves
|Keskeiset_kasitteet=kosinta, koetukset, veneenveisto, haavoittuminen, veren tyrehdyttäminen, raudan sanat, loitsu, raudan synty
|Avainsanat=Pohjan neiti, Väinämöinen, kosinta, koetukset, vene, kirves, veri, rauta, loitsu, Pohjola
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen palaa pimeästä Pohjolasta ja näkee Pohjan neidin kutomassa taivon kaarella kultakangasta ja hopeaa. Hän pyytää neittä rekeensä ja lupaa hänelle paikan Väinölässä, mutta neiti vastustaa naiduksi joutumista ja asettaa yhä vaikeampia koetuksia.
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Pohjola, Väinölä
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio. 
Istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti 
pukehissa puhta'issa, valke'issa vaattehissa; 
kultakangasta kutovi, hope'ista huolittavi 
kultaisesta sukkulasta, pirralla hope'isella. 
Suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, 
niiet vaskiset vatisi, hope'inen pirta piukki 
neien kangasta kutoissa, hope'ista huolittaissa. 
Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi 
pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. 
Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli: 
kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä. 
Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: 
kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, 
kultakangasta kutovi, hope'ista helkyttävi. 
Vaka vanha Väinämöinen heti seisatti hevosen. 
Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!" 
Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja kysyvi: 
"Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?" 
Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuohon vastaeli: 
"Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: 
mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, 
joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi 
noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla." 
Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: 
"Kun kävin mataramaalla, keikuin keltakankahalla 
eilen iltamyöhäsellä, aletessa aurinkoisen, 
lintu lauleli lehossa, kyntörastas raksutteli: 
lauleli tytärten mielen ja lauloi miniän mielen. 
"Mie tuota sanelemahan, linnulta kyselemähän: 
'Oi sie kyntörastahainen! Laula korvin kuullakseni: 
kumman on parempi olla, kumman olla kuuluisampi, 
tyttärenkö taattolassa vai miniän miehelässä?' 
"Tiainenpa tieon antoi, kyntörastas raksahutti: 
'Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi; 
vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta. 
Niin on neiti taattolassa, kuin marja hyvällä maalla, 
niin miniä miehelässä, kuin on koira kahlehissa. 
Harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.'" 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Tyhjiä tiaisen virret, rastahaisen raksutukset! 
Lapsi on tytär kotona, vasta on neiti naituansa. 
Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni! 
En ole mitätön miesi, uros muita untelompi." 
Neiti taiten vastaeli, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Sitte sun mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin, 
jospa jouhen halkaiseisit veitsellä kärettömällä, 
munan solmuhun vetäisit solmun tuntumattomaksi." 
Vaka vanha Väinämöinen jouhen halki halkaisevi 
veitsellä kärettömällä, aivan tutkaimettomalla; 
munan solmuhun vetävi solmun tuntumattomaksi. 
Käski neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa. 
Neiti taiten vastaeli: "Ehkäpä tulen sinulle, 
kun kiskot kivestä tuohta, säret jäästä aiaksia 
ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta." 
Vaka vanha Väinämöinen ei tuosta kovin hätäile: 
kiskoipa kivestä tuohta, särki jäästä aiaksia 
ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta. 
Kutsui neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa. 
Neiti taiten vastoavi, sanovi sanalla tuolla: 
"Sillenpä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen 
kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista, 
työntäisi venon vesille, uuen laivan lainehille 
ilman polven polkematta, ilman kouran koskematta, 
käsivarren kääntämättä, olkapään ojentamatta." 
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla 
mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä." 
Otti värttinän muruja, kehrävarren kiertimiä; 
läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon 
vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. 
Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen. 
Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmannenki: 
ei kirves kivehen koske, kasa ei kalka kalliohon. 
Niin päivällä kolmannella Hiisi pontta pyörähytti, 
Lempo tempasi tereä, Paha vartta vaapahutti. 
Kävipä kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon; 
kirves kilpistyi kivestä, terä liuskahti liha'an, 
polvehen pojan pätöisen, varpahasen Väinämöisen. 
Sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti: 
veri pääsi vuotamahan, hurme huppelehtamahan. 
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
tuossa tuon sanoiksi virkki, noin on lausui ja pakisi: 
"Oi sie kirves kikkanokka, tasaterä tapparainen! 
Luulitko puuta purrehesi, honkoa hotaisnehesi, 
petäjätä pannehesi, koivua kohannehesi, 
kun sa lipsahit liha'an, solahutit suonilleni?" 
Loihe siitä loitsimahan, sai itse sanelemahan. 
Luki synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten, 
mutt' ei muista muutamia rauan suuria sanoja, 
joista salpa saataisihin, luja lukko tuotaisihin 
noille rauan ratkomille, suu sinervän silpomille. 
Jo veri jokena juoksi, hurme koskena kohisi: 
peitti maassa marjan varret, kanervaiset kankahalla. 
Eik' ollut sitä mätästä, jok' ei tullut tulvillehen 
noita liikoja veriä, hurmehia huurovia 
polvesta pojan totisen, varpahasta Väinämöisen. 
Vaka vanha Väinämöinen ketti villoja kiveltä, 
otti suolta sammalia, maasta mättähän repäisi 
tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän; 
ei vääjä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä. 
Jopa tuskaksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. 
Vaka vanha Väinämöinen itse itkuhun hyräytyi; 
pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, 
siitä reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa. 
Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä; 
virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni. 
Jo kohta kylä tulevi: kolme tietä kohtoavi. 
Vaka vanha Väinämöinen ajavi alinta tietä 
alimaisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi: 
"Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, 
uron tuskan tuntijata, vammojen vakittajata?" 
Olipa lapsi lattialla, poika pieni pankon päässä. 
Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole talossa tässä 
rauan raannan katsojata, uron tuskan tuntijata, 
kivun kiinniottajata, vammojen vakittajata; 
onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!" 
Vaka vanha Väinämöinen laski virkkua vitsalla, 
ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen, 
keskimäistä tietä myöten keskimäisehen talohon. 
Kysyi kynnyksen takoa, anoi alta ikkunaisen: 
"Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, 
salpoa verisatehen, suonikosken sortajata?" 
Akka oli vanha vaipan alla, kielipalku pankon päässä. 
Akka varsin vastaeli, hammas kolmi kolkkaeli: 
"Ei ole talossa tässä rauan raannan katsojata, 
verisynnyn tietäjätä, kivun kiinniottajata; 
onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!" 
Vaka vanha Väinämöinen laski virkkua vitsalla, 
ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen, 
ylimäistä tietä myöten ylimäisehen talohon. 
Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa: 
"Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, 
tämän tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?" 
Ukko oli uunilla asuva, halliparta harjun alla. 
Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: 
"On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna 
Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä; 
joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, 
lahet niemien nenistä, kannakset kape'immilta." 
</div>

Runo 7

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 7
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=7
|Liittyy_hahmoihin=Louhi, Väinämöinen, Ilmarinen
|Yhteenveto=Väinämöinen ui päivät ja yöt aavalla merellä, kunnes väsyy ja valittaa joutumistaan tuulten ja aaltojen varaan. Lapista lentävä kokko löytää hänet, muistaa Kalevan kaskessa säästetyn koivun ja kantaa Väinämöisen Pohjolan perille Sariolaan. Pohjan piika kuulee rannalta itkun, ja Louhi soutaa hakemaan Väinämöisen, vie hänet tupaan, ruokkii, kuivaa ja parantaa. Väinämöinen kaipaa omille mailleen, ja Louhi lupaa saattaa hänet kotiin, jos hän takoo sammon tai toimittaa seppo Ilmarisen sen tekijäksi. Väinämöinen myöntää, ettei itse osaa sampoa takoa, mutta lupaa lähettää Ilmarisen, jolloin Louhi antaa reen ja varsan kotimatkaa varten. Runo kuuluu Pohjolaan joutumisen ja sammon hankkeen alkuun, ja se on merkittävä, koska Väinämöisen pelastuminen johtaa sopimukseen, joka käynnistää sammon taonnan ja Ilmarisen matkan Pohjolaan.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, kokko, Pohjan piika, Louhi, Ilmarinen
|Keskeiset_paikat=meri, Pohjola, Sariola, Pimentola, Luotola, Joukola, Väinölä, Kalevala, Osmola
|Keskeiset_esineet=sampo, kirjokansi, vene, reki, varsa, kulta, hopea
|Keskeiset_kasitteet=pelastuminen, vieras maa, koti-ikävä, parantaminen, lupaus, sammon taonta, Pohjolan tytär
|Avainsanat=Väinämöinen, kokko, Louhi, Pohjola, Sariola, meri, sampo, Ilmarinen, kotiinpaluu, sammon taonta
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen ui päivät ja yöt aavalla merellä, kunnes väsyy ja valittaa joutumistaan tuulten ja aaltojen varaan. Lapista lentävä kokko löytää hänet, muistaa Kalevan kaskessa säästetyn koivun ja kantaa Väinämöisen Pohjolan perille Sariolaan.
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Pohjola, Väinölä
|Liittyy_esineisiin=Sampo
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen uipi aavoja syviä; 
kulki kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä 
kuusi päiveä kesäistä, kuusi yötä järkiähän, 
eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. 
Uip' on vielä yötä kaksi, kaksi päiveä pisintä. 
Niin yönä yheksäntenä, kaheksannen päivän päästä 
toki tuskaksi tulevi, painuvi pakolliseksi, 
kun ei ole kynttä varpahissa eikä sormissa niveltä. 
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen, 
kun läksin omilta mailta, elomailta entisiltä 
iäkseni ilman alle, kuuksi päiväksi kululle, 
tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi 
näillä väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa! 
Vilu on täällä ollakseni, vaiva värjätelläkseni, 
aina aalloissa asua, veen selällä seurustella. 
"Enkä tuota tieäkänä, miten olla, kuin eleä 
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla: 
tuulehenko teen tupani, vetehenkö pirtin veistän? 
"Teen mä tuulehen tupani: ei ole tuulessa tukea; 
veistän pirttini vetehen: vesi viepi veistokseni." 
Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta. 
Ei ole kokko suuren suuri eikä kokko pienen pieni: 
yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi, 
pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotaisi. 
Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, käänteleikse. 
Näki vanhan Väinämöisen selällä meren sinisen: 
"Mit' olet meressä, miesi, uros, aaltojen seassa?" 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Sit' olen meressä miesi, uros aaltojen varassa: 
läksin neittä Pohjolasta, impeä Pimentolasta. 
"Ajoa karautimme suloa meryttä myöten. 
Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana 
tulin Luotolan lahelle, Joukolan jokivesille: 
hepo alta ammuttihin, itseäni mielittihin. 
"Siitä vierähin vetehen, sorruin sormin lainehesen 
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. 
"Tulipa tuuli luotehesta, iästä iso vihuri; 
se mun kauas kannatteli, uitteli ulomma maasta. 
Mont' olen päiveä pälynnyt, monta yötä uiksennellut 
näitä väljiä vesiä, ulapoita auke'ita; 
enk' on tuota tunnekana, arvoa, älyäkänä, 
kumpi kuoloksi tulevi, kumpi ennen ennättävi: 
nälkähänkö nääntyminen, vai vetehen vaipuminen." 
Sanoi kokko, ilman lintu: "Ellös olko milläskänä! 
Seisotaite selkähäni, nouse kynkkäluun nenille! 
Mie sinun merestä kannan, minne mielesi tekevi. 
Vielä muistan muunki päivän, arvoan ajan paremman, 
kun ajoit Kalevan kasken, Osmolan salon sivallit: 
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan 
linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi." 
Siitä vanha Väinämöinen kohottavi kokkoansa; 
mies on nousevi merestä, uros aallosta ajaikse, 
siiville sijoitteleikse, kokon kynkkäluun nenille. 
Tuop' on kokko, ilman lintu, kantoi vanhan Väinämöisen, 
viepi tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten 
Pohjan pitkähän perähän, summahan Sariolahan. 
Siihen heitti Väinämöisen, itse ilmahan kohosi. 
Siinä itki Väinämöinen, siinä itki ja urisi 
rannalla merellisellä, nimen tietämättömällä, 
sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä, 
partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi. 
Itki yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki; 
eikä tiennyt tietä käyä, outo, matkoa osannut 
palataksensa kotihin, mennä maille tuttaville, 
noille syntymäsijoille, elomaillen entisille. 
Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen, 
teki liiton päivän kanssa, päivän kanssa, kuun keralla 
yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa: 
itse ennen ennätteli, ennen kuuta, aurinkoa, 
kukonki kurahtamatta, kanan lapsen laulamatta. 
Viisi villoa keritsi, kuusi lammasta savitsi, 
villat saatteli saraksi, kaikki vatvoi vaattehiksi 
ennen päivän nousemista, auringon ylenemistä. 
Pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi 
vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä. 
Ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen; 
vei ne ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten, 
perimäisen pellon päähän, alimaisen aian suuhun. 
Seisattelihe rikoille, kuuntelihe, kääntelihe: 
kuulevi mereltä itkun, poikki joen juorotuksen. 
Juosten joutuvi takaisin, pian pirttihin menevi; 
sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: 
"Kuulin mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen." 
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, 
pian pistihe pihalle, vierähti veräjän suuhun; 
siinä korvin kuunteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus; 
itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama." 
Työnnälti venon vesille, kolmilaian lainehille; 
itse loihe soutamahan. Sekä souti jotta joutui: 
souti luoksi Väinämöisen, luoksi itkevän urohon. 
Siinä itki Väinämöinen, urisi Uvannon sulho 
pahalla pajupurolla, tiheällä tuomikolla: 
suu liikkui, järisi parta, vaan ei leuka lonkaellut. 
Sanoi Pohjolan emäntä, puhutteli, lausutteli: 
"Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla." 
Vaka vanha Väinämöinen päätänsä kohottelevi. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo ma tuon itseki tieän: 
olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla. 
Maallani olin parempi, kotonani korkeampi." 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, 
mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?" 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa 
illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi 
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. 
Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä." 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Nouse jo norosta, miesi, uros, uuelle uralle, 
haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!" 
Otti miehen itkemästä, urohon urisemasta; 
saattoi siitä purtehensa, istutti venon perähän. 
Itse airoille asettui, soutimille suorittihe; 
souti poikki Pohjolahan, viepi vierahan tupahan. 
Syötteli nälästynehen, kastunehen kuivaeli; 
siitä viikon hierelevi, hierelevi, hautelevi: 
teki miehen terveheksi, urohon paranneheksi. 
Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi: 
"Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, uvantolainen, 
tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?" 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! 
Kauan oon meriä uinut, lapioinnut lainehia 
noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa. 
"Tuota itken tuon ikäni, puhki polveni murehin, 
kun ma uin omilta mailta, tulin mailta tuttavilta 
näille ouoille oville, veräjille vierahille. 
Kaikki täällä puut purevi, kaikki havut hakkoavi, 
joka koivu koikkoavi, joka leppä leikkoavi: 
yks' on tuuli tuttuani, päivä ennen nähtyäni 
näillä mailla vierahilla, äkkiouoilla ovilla." 
Louhi, Pohjolan emäntä, siitä tuon sanoiksi saatti: 
"Elä itke, Väinämöinen, uikuta, uvantolainen! 
Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, 
syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa." 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Kylkehen kyläinen syönti hyvissäki vierahissa; 
mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. 
Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja: 
pääsisin omille maille, elomaillen entisille! 
Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta, 
kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen." 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, 
oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?" 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Mitäpä kysyt minulta, 
jos saatat omille maille, oman peltoni perille, 
oman käen kukkumille, oman linnun laulamille! 
Otatko kultia kypärin, hope'ita huovallisen?" 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ohoh viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! 
En kysele kultiasi, halaja hope'itasi: 
kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä. 
Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella 
joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, 
yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, 
niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, 
saatan sun omille maille, oman linnun laulamille, 
oman kukon kuulumille, oman peltosi perille." 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella. 
Saata mie omille maille: työnnän seppo Ilmarisen, 
joka samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, 
neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi. 
"Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, 
jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut: 
ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät." 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, 
joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi 
joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, 
yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen untuvasta." 
Pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen; 
saattoi vanhan Väinämöisen, istutti oron rekehen. 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Elä päätäsi ylennä, kohottele kokkoasi, 
kun ei uupune oronen, tahi ei ilta ennättäne: 
josp' on päätäsi ylennät, kohottelet kokkoasi, 
jo toki tuho tulevi, paha päivä päälle saapi." 
Siitä vanha Väinämöinen löi orosen juoksemahan, 
harjan liina liikkumahan. Ajoa karittelevi 
pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta. 
</div>

Runo 6

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 6
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=6
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Joukahainen
|Yhteenveto=Väinämöinen lähtee olkisella oriilla kohti kylmää Pohjolaa ja pimeää Pimentolaa, kulkien Väinölän ahoilta ja Kalevalan kankailta meren selälle. Nuori Joukahainen kantaa vanhaa vihaa Väinämöistä kohtaan, valmistaa tulisen jousen ja myrkytetyt nuolet sekä väijyy häntä pitkään. Emo varoittaa ampumasta, sillä Väinämöisen kaatuminen veisi ilon ilmalta ja laulun maalta, mutta Joukahainen ei tottele. Kaksi ensimmäistä nuolta menevät ohi, mutta kolmas osuu Väinämöisen hevoseen ja suistaa Väinämöisen mereen. Tuuli ja aallot kantavat Väinämöisen kauas ulapalle, ja Joukahainen kerskuu surmanneensa hänet. Runo kuuluu Joukahaisen ja Väinämöisen vihan jaksoon sekä Pohjolaan suuntautuvan matkan alkuun, ja se on merkittävä käänne, jossa laulaja joutuu pois Kalevalan mailta vesien varaan.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Joukahainen, emo
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Pimentola, Väinölä, Kalevala, meri, ulappa
|Keskeiset_esineet=olkinen ori, hernevartinen hevonen, suitset, päitset, tulinen jousi, nuoli, vasama
|Keskeiset_kasitteet=viha, kosto, ampuminen, laulu, ilo, tuuli, aallot
|Avainsanat=Väinämöinen, Joukahainen, Pohjola, Pimentola, jousi, nuolet, väijytys, hevonen, meri, ulappa, kosto, laulu
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen lähtee olkisella oriilla kohti kylmää Pohjolaa ja pimeää Pimentolaa, kulkien Väinölän ahoilta ja Kalevalan kankailta meren selälle. Nuori Joukahainen kantaa vanhaa vihaa Väinämöistä kohtaan, valmistaa tulisen jousen ja myrkytetyt nuolet sekä väi...
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Pohjola, Väinölä
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen lähteäksensä käkesi 
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan. 
Otti olkisen orihin, hernevartisen hevosen, 
pisti suitset kullan suuhun, päitsensä hopean päähän: 
itse istuvi selälle, löihe reisin ratsahille. 
Ajoa hyryttelevi, matkoansa mittelevi 
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla. 
Ajoi Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia: 
hepo juoksi, matka joutui, koti jääpi, tie lyheni. 
Jo ajoi meren selälle, ulapalle aukealle 
kapioisen kastumatta, vuohisen vajoumatta. 
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen. 
Piti viikoista vihoa, ylen kauaista kaetta 
kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen. 
Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi: 
kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi; 
noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli. 
Mistä siihen nauhan saapi, kusta jäntehen tapasi? 
Hiien hirven suoniloista, Lemmon liinanuorasista! 
Sai kaaren kanineheksi, jousen varsin valmihiksi. 
Kaari on kaunihin näköinen, jousi jonki maksavainen: 
hevonen selällä seisoi, varsa juoksi vartta myöten, 
kapo kaarella makasi, jänö jäntimen sijassa. 
Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen: 
varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta. 
Minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi 
pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla. 
Karkaeli nuoliansa, puretteli piiliänsä 
maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä. 
Sai vasamat valmihiksi, jousen jänniteltäväksi. 
Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi suvantolaista; 
vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän. 
Viikon vuotti Väinämöistä, viikon vuotti, ei väsynyt, 
istuellen ikkunoissa, valvoen vajojen päissä, 
kuunnellen kujan perällä, vahtaellen vainiolla, 
viini nuolia selässä, hyvä kaari kainalossa. 
Vuotteli ulompanaki, talon toisen tuolla puolla: 
nenässä tulisen niemen, tulikaiskun kainalossa, 
korvalla tulisen kosken, pyhän virran viertimellä. 
Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana 
loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle; 
keksi mustasen merellä, sinerväisen lainehilla: 
"Onko se iässä pilvi, päivän koite koillisessa?" 
Ei ollut iässä pilvi, päivän koite koillisessa: 
oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, 
matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan 
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla. 
Tuop' on nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, 
jou'utti tulisen jousen, koppoi kaaren kaunihimman 
pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. 
Ennätti emo kysyä, vanhempansa tutkaella: 
"Kellen jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?" 
Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan: 
pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. 
Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen 
läpi syämen, maksan kautta, halki hartiolihojen." 
Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epäsi: 
"Elä ammu Väinämöistä, kaota kalevalaista! 
Väinö on sukua suurta: lankoni sisaren poika. 
"Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit kalevalaisen, 
ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi. 
Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi, 
kuin onpi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla." 
Tuossa nuori Joukahainen jo vähän ajattelevi, 
pikkuisen piättelevi: käsi käski ampumahan, 
käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti. 
Virkki viimeinki sanoiksi, itse lausui, noin nimesi: 
"Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme, 
kaikki laulut langetkohot! Varsin ammun, en varanne." 
Jännitti tulisen jousen, veti vaskisen vekaran 
vasten polvea vasenta, jalan alta oikeansa. 
Veti viinestä vasaman, sulan kolmikoipisesta, 
otti nuolen orhe'imman, valitsi parahan varren; 
tuon on juonelle asetti, liitti liinajäntehelle. 
Oikaisi tulisen jousen olallehen oikealle, 
asetaiksen ampumahan, ampumahan Väinämöistä. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iske nyt, koivuinen sakara, 
petäjäinen selkä, lyö'ös, jänne liina, lippaellos! 
Min käsi alentanehe, sen nuoli ylentäköhön; 
min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon!" 
Lekahutti liipaisinta, ampui nuolen ensimäisen: 
se meni kovan ylätse, päältä pään on taivahalle, 
pilvihin pirajavihin, hattaroihin pyörivihin. 
Toki ampui, ei totellut. Ampui toisen nuoliansa: 
se meni kovan alatse, alaisehen maa-emähän; 
tahtoi maa manalle mennä, hietaharju halkiella. 
Ampui kohta kolmannenki: kävi kohti kolmannesti, 
sapsohon sinisen hirven alta vanhan Väinämöisen; 
ampui olkisen orihin, hernevartisen hevosen 
läpi länkiluun lihoista, kautta kainalon vasemman. 
Siitä vanha Väinämöinen sormin suistuvi sulahan, 
käsin kääntyi lainehesen, kourin kuohu'un kohahti 
selästä sinisen hirven, hernevartisen hevosen. 
Nousi siitä suuri tuuli, aalto ankara merellä; 
kantoi vanhan Väinämöisen, uitteli ulomma maasta 
noille väljille vesille, ulapoille auke'ille. 
Siitä nuori Joukahainen itse kielin kerskaeli: 
"Et sinä, vanha Väinämöinen, enämpi elävin silmin 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana 
astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia! 
"Kupli nyt siellä kuusi vuotta, seuro seitsemän kesyttä, 
karehi kaheksan vuotta noilla väljillä vesillä, 
lake'illa lainehilla: vuotta kuusi kuusipuuna, 
seitsemän petäjäpuuna, kannon pölkkynä kaheksan!" 
Siitä pistihe sisälle. Sai emo kysyneheksi: 
"Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan poian?" 
Tuop' on nuori Joukahainen sanan vastahan sanovi: 
"Jo nyt ammuin Väinämöisen ja kaaoin kalevalaisen, 
loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan. 
Tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan 
sortui ukko sormillehen, kääntyi kämmenyisillehen; 
siitä kyykertyi kylelle, selällehen seisottihe 
meren aaltojen ajella, meren tyrskyn tyyräellä." 
Tuon emo sanoiksi virkki: "Pahoin teit sinä poloinen, 
kun on ammuit Väinämöisen, kaotit kalevalaisen, 
Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman!" 
</div>

Runo 50

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 50
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=50
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Marjatta
|Yhteenveto=Marjatta elää kotona kainona ja pyhänä neitona, lähtee paimeneksi ja tulee raskaaksi syötyään mäeltä nousseen puolukan. Synnytyksen lähestyessä emo, iso sekä Ruotuksen emäntä torjuvat hänet, joten Marjatta saa poikansa hongikon tallissa hevosen henkäyksen lämmössä. Kadonnut lapsi löytyy Päivyen neuvosta suosta, ja hänet tuodaan kotiin kastettavaksi. Väinämöinen tuomitsee pojan surmattavaksi, mutta puolikuinen lapsi nuhtelee häntä vanhoista teoista, ja Virokannas kastaa lapsen Karjalan kuninkaaksi ja kaiken vallan vartijaksi. Häveten Väinämöinen lähtee vaskisella veneellä merelle, lupaa palata kun häntä taas tarvitaan ja jättää kantelon sekä laulut Suomelle. Runo kuuluu Marjatta-jakson ja koko eepoksen päätökseen, jossa vanha laulaja väistyy uuden vallan tieltä ja runonlaulaja sulkee virren.
|Keskeiset_hahmot=Marjatta, Marjatan emo, Marjatan iso, Piltti, Ruotus, Ruotuksen emäntä, Luoja, hevonen, Tähti, Kuuhut, Päivyt, Virokannas
|Keskeiset_paikat=Marjatan koti, aho, lehtomaa, mäki, kangas, Saraoja, Sarajan suu, Ruotuksen koti, kytömäki, hongikko, Tapiomäki, talli
|Keskeiset_esineet=marja, punapuola, vasta, kääreliina, soimi, kantelo, vaskinen vene, kuparinen umpipursi
|Keskeiset_kasitteet=pyhyys, kainous, paimenuus, marjasta sikiäminen, synnytys, kylpy, etsintä, ristiminen, tuomio, kuninkuus, vallan vartija, Väinämöisen lähtö
|Avainsanat=Marjatta, puolukka, neitseellinen raskaus, talli, hevosen löyly, kadonnut lapsi, Päivyt, Virokannas, kaste, Karjalan kuningas, Väinämöinen, kantelo
|Lyhyt_kuvaus=Marjatta elää kotona kainona ja pyhänä neitona, lähtee paimeneksi ja tulee raskaaksi syötyään mäeltä nousseen puolukan. Synnytyksen lähestyessä emo, iso sekä Ruotuksen emäntä torjuvat hänet, joten Marjatta saa poikansa hongikon tallissa hevosen henkäyksen l...
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, 
korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla. 
Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti 
isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla. 
Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, 
puolen hirttä päänsä päältä sile'illä silkillänsä, 
puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, 
siltalaahkon lattiata kautokengän-kannoillansa. 
Marjatta, korea kuopus, tuo on piika pikkarainen, 
piti viikoista pyhyyttä, ajan kaiken kainoutta. 
Syöpi kaunista kaloa, petäjätä pehmeätä, 
ei syönyt kananmunia, kukerikun riehkatuita, 
eikä lampahan lihoa, ku oli ollut oinahilla. 
Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei neiti minun näköinen 
koske sen lehmän nisähän, jok' on häilynyt härillä, 
kun ei hiehoista herune, vasikkaisista valune." 
Iso käski orin rekehen: ei istu orin rekehen. 
Veikko vei emähevosen: neiti tuon sanoiksi virkki: 
"En istu hevon rekehen, joka lie orilla ollut, 
kun ei varsaset vetäne, kuletelle kuutiaiset." 
Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä, 
neitosena niekottava, kassapäänä kainustava, 
päätyi karjanpaimeneksi, läksi lammasten keralle. 
Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata; 
neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli 
käen kullan kukkuessa, hope'isen hoilatessa. 
Marjatta, korea kuopus, katselevi, kuuntelevi. 
Istui marjamättähälle, vaipui vaaran rintehelle. 
Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Kuku, kultainen käkönen, hope'inen, hoilattele, 
tinarinta, riukuttele, Saksan mansikka, sanele, 
käynkö viikon villapäänä, kauan karjanpaimenena 
näillä aavoilla ahoilla, leve'illä lehtomailla! 
Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko, 
vainko kymmenen keseä tahi ei täytehen tätänä?" 
Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa. 
Paha on olla paimenessa, tyttölapsen liiatenki: 
mato heinässä matavi, sisiliskot siuottavi. 
Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut. 
Kirkui marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta: 
"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan, 
tinarinta, riipimähän, vyö vaski, valitsemahan, 
ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi! 
Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan, 
sata neittä, tuhat naista, lapsia epälukuisin, 
ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen." 
Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vähäisen, 
meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan 
hyppysillähän hyvillä, kätösillä kaunihilla. 
Keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta: 
on marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa, 
ylähähkö maasta syöä, alahahko puuhun nousta! 
Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti. 
Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille, 
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille, 
duhtahilta polviloilta heleville helmasille. 
Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa, 
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa; 
siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä, 
kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti. 
Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi, 
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe. 
Alkoi pauloitta asua, ilman vyöttä völlehtiä, 
käyä saunassa saloa, pime'issä pistelläitä. 
Emo aina arvelevi, äitinsä ajattelevi: 
"Mi on meiän Marjatalla, ku meiän kotikanalla, 
kun se pauloitta asuvi, aina vyöttä völlehtivi, 
käypi saunassa saloa, pime'issä pisteleikse?" 
Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella: 
"Se on meiän Marjatalla, sepä Kurjetta rukalla, 
kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli." 
Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata 
kuuta seitsemän, kaheksan, ynnähän yheksän kuuta, 
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. 
Niin kuulla kymmenennellä impi tuskalle tulevi: 
kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi. 
Kysyi kylpyä emolta: "Oi, emoni, armahani! 
Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta 
piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi!" 
Emo saattavi sanoa, oma vanhin vastaella: 
"Voi sinua, hiien huora! Kenen oot makaelema? 
Ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?" 
Marjatta, korea kuopus, tuop' on tuohon vastoavi: 
"En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon. 
Menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan, 
otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni. 
Se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti: 
tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin, tuosta sain kohulliseksi." 
Kysyi kylpyä isolta: "Oi isoni, armahani! 
Anna suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta, 
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi!" 
Iso saattavi sanoa, taatto taisi vastaella: 
"Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi, 
kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin, 
sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!" 
Marjatta, korea kuopus, tuop' on taiten vastaeli: 
"En mä portto ollekana, tulen lautta lienekänä. 
Olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä, 
joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki." 
Jo on piika pintehissä, minne mennä, kunne käyä, 
kusta kylpyä kysellä. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Piltti, pienin piikojani, paras palkkalaisiani! 
Käypä kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta, 
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi! 
Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!" 
Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Keltä mä kysyn kylyä, keltä aihelen apua?" 
Sanoi meiän Marjattainen, itse virkki, noin nimesi: 
"Kysy Ruotuksen kylyä, saunoa Sarajan-suista!" 
Piltti, piika pikkarainen, tuo oli nöyrä neuvottava, 
kärkäs ilman käskemättä, kehumattaki kepeä, 
utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi. 
Kourin helmansa kokosi, käsin kääri vaattehensa, 
sekä juoksi jotta joutui kohin Ruotuksen kotia. 
Mäet mätkyi mennessänsä, vaarat notkui noustessansa, 
kävyt hyppi kankahalla, someret hajosi suolla. 
Tuli Ruotuksen tupahan, sai sisälle salvoksehen. 
Ruma Ruotus paitulainen syöpi, juopi suurten lailla 
päässä pöyän paioillansa, aivan aivinaisillansa. 
Lausui Ruotus ruoaltansa, tiuskui tiskinsä nojalta: 
"Mitä sie sanot, katala? Kuta, kurja, juoksentelet?" 
Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Läksin kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta, 
jossa huono hoivan saisi: avun ange tarvitseisi." 
Ruma Ruotuksen emäntä käet puuskassa käveli, 
liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. 
Itse ennätti kysyä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kellen kylpyä kyselet, kellen aihelet apua?" 
Sanoi Piltti, pieni piika: "Kysyn meiän Marjatalle." 
Ruma Ruotuksen emäntä itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta. 
On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa 
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa: 
kun hevonen hengännevi, niinp' on siinä kylpeötte!" 
Piltti, piika pikkarainen, pian pistihe takaisin, 
sekä juoksi jotta joutui. Sanoi tultua ta'atse: 
"Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Saraojalla. 
Ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: 
'Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta. 
On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa 
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa: 
kun hevonen hengännevi, niin on siinä kylpeköhön!' 
Niinp' on, niin sanoi mokomin, niinpä vainen vastaeli." 
Marjatta, matala neiti, tuosta täytyi itkemähän. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Lähteä minun tulevi 
niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen 
lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle!" 
Käsin kääri vaattehensa, kourin helmansa kokosi; 
otti vastan varjoksensa, lehen lempi suojaksensa. 
Astua taputtelevi vatsanvaivoissa kovissa 
huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomäelle. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Tule, Luoja, turvakseni, avukseni, armollinen, 
näissä töissä työlähissä, ajoissa ani kovissa! 
Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä, 
ettei vaivoihin vajoisi, tuskihinsa tummeneisi!" 
Niin perille päästyänsä itse tuon sanoiksi virkki: 
"Henkeäs, hyvä hevonen, huokoas, vetäjä varsa, 
kylylöyly löyhäytä, sauna lämpöinen lähetä, 
jotta, huono, hoivan saisin! Avun, ange, tarvitseisin." 
Henkäsi hyvä hevonen, huokasi vetäjä varsa 
vatsan kautta vaivaloisen: min hevonen hengähtävi, 
on kuin löyly lyötäessä, viskattaessa vetonen. 
Marjatta, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, 
kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa. 
Teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen 
heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen päähän. 
Pesi pienen poikuensa, kääri kääreliinahansa; 
otti pojan polvillensa, laittoi lapsen helmahansa. 
Piiletteli poiuttansa, kasvatteli kaunoistansa, 
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa. 
Sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi. 
Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa, 
alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella: 
katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa. 
Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi. 
Rapasihe etsimähän. Etsi pientä poiuttansa, 
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa 
alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, 
alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan, 
puiten 
puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heinät. 
Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa. 
Etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta, 
katsoen joka kanervan, joka varvikon vatoen, 
kaivellen katajajuuret, ojennellen puien oksat. 
Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: 
Tähti vastahan tulevi. Tähelle kumarteleikse: 
"Oi Tähti, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, 
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" 
Tähti taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi. 
Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille, 
kylmillä kimaltamahan, pime'illä pilkkimähän." 
Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: 
Kuuhut vastahan tulevi. Niin Kuulle kumarteleikse: 
"Oi Kuuhut, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, 
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" 
Kuuhut taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi. 
Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille, 
yksin öillä valvomahan, päivällä makoamahan." 
Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: 
päätyi Päivyt vastahansa. Päivälle kumarteleikse: 
"Oi Päivyt, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, 
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" 
Päivyt taiten vastaeli: "Kyllä tieän poikuesi! 
Hänpä on minunki luonut näille päiville hyville, 
kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän. 
"Jopa tieän poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi! 
Tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi, 
onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta." 
Marjatta, matala neiti, etsi suolta poikoansa. 
Poika suolta löyettihin, tuolta tuotihin kotia. 
Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen. 
Ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä. 
Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi. 
 
Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata. 
Tuli 
ukko ristimähän, Virokannas kastamahan. 
Ukko tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"En mä risti riivattua, katalata kastakana, 
kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane." 
Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi? 
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
sepä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi! 
Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuossa tuomitsevi: 
"Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, 
poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, 
tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!" 
Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui: 
"Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen, 
kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia! 
Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana 
itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty, 
kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen 
oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi. 
"Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety, 
kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret 
alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien." 
Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti 
Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi. 
Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi. 
Itse läksi astumahan rannalle merelliselle. 
Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä: 
lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren. 
Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle. 
Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä: 
"Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, 
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan 
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, 
uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, 
kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa." 
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi 
venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella 
yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin. 
Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi. 
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, 
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa. 
Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa, 
laata virren laulannasta, heretä heläjännästä. 
Hevonenki hengähtävi matkan pitkän mentyänsä, 
rautanenki raukeavi kesäheinän lyötyänsä, 
vetonenki vierähtävi joen polvet juostuansa, 
tulonenki tuikahtavi yön pitkän palettuansa; 
niin miks' ei runo väsyisi, virret vienot vierähtäisi 
illan pitkiltä iloilta, päivänlaskun laulannoilta? 
Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi: 
"Eipä koski vuolaskana laske vettänsä loputen, 
eikä laulaja hyväinen laula tyynni taitoansa. 
Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan." 
Niin luonen, lopettanenki, herennenki, heittänenki. 
Kerin virteni kerälle, sykkyrälle syylättelen, 
panen aitan parven päähän, luisten lukkojen sisälle, 
jost' ei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä 
ilman luien lonsumatta, leukojen leveämättä, 
hammasten hajoamatta, kielen keikkelehtämättä. 
Mitäs tuosta, jos ma laulan, jos ma paljoki pajahan, 
jos laulan jokaisen lakson, joka kuusikon kujerran! 
Ei ole emo elossa, oma vanhin valvehella 
eikä kulta kuulemassa, oma armas oppimassa: 
on mua kuuset kuulemassa, hongan oksat oppimassa, 
koivun lehvät lempimässä, pihlajat pitelemässä. 
Piennä jäin minä emosta, matalana maammostani. 
Jäin kuin kiuruksi kivelle, rastahaksi rauniolle, 
kiuruna kivertämähän, rastahana raikkumahan, 
vaimon vierahan varahan, ehtohon emintimäisen. 
Se mun karkotti, katalan, ajoi lapsen armottoman 
tuulipuolelle tupoa, pohjaispuolelle kotia, 
vieä tuulen turvatointa, ahavaisen armotointa. 
Sainpa, kiuru, kiertämähän, lintu kurja, kulkemahan, 
vieno, maita vieremähän, vaivainen, vaeltamahan, 
joka tuulen tuntemahan, ärjynnän älyämähän, 
vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan. 
Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi 
virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja. 
Ken se kieltäni kirosi, kenpä ääntä ärjähteli; 
soimasi sorisevani, lausui liioin laulavani, 
pahasti pajattavani, väärin virttä vääntäväni. 
Elkätte, hyvät imeiset, tuota ouoksi otelko, 
jos ma, lapsi, liioin lauloin, pieni, pilpatin pahasti! 
En ole opissa ollut, käynyt mailla mahtimiesten, 
saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia. 
Muut kaikki oli opissa, mie en joutanut kotoa 
emon ainoan avusta, yksinäisen ympäriltä. 
Piti oppia kotona, oman aitan orren alla, 
oman äitin värttinöillä, veikon veistoslastusilla, 
senki piennä, pikkaraisna, paitaressuna pahaisna. 
Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille, 
la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. 
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi 
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, 
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa. 
</div>

Runo 5

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 5
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=5
|Liittyy_paikkoihin=Ahtola, Kalevala, Väinölä
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen, Ahti, Untamo, Vellamo
|Yhteenveto=Väinämöinen saa tiedon Joukahaisen sisaren katoamisesta mereen ja suree menetystä rannalla. Hän kysyy Untamolta Ahtolan ja Vellamon neitojen olinpaikkaa, lähtee veneellä onkimaan ja saa oudon kalan, joka osoittautuu etsimäkseen neidoksi. Väinämöinen ei tunnista kalaa ajoissa, vaan yrittää leikata sen ruoaksi, jolloin neito pakenee aaltoihin ja moittii häntä. Hän koettaa vielä nuotalla tavoittaa Vellamon vetistä neittä Väinölän, Kalevalan, Joukolan ja Lapin vesiltä, mutta saa vain muita kaloja. Surun murtamana Väinämöinen valittaa osaamattomuuttaan ja kaipaa äitinsä neuvoa. Haudasta vastaava emo ohjaa hänet etsimään puolisoa Pohjan tyttäristä, mikä vie eepoksen kosintajakson kohti Pohjolaa.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Untamo, Ahti, Vellamo, Joukahaisen sisar, Väinämöisen emo, Pohjan tyttäret
|Keskeiset_paikat=Ahtola, Väinölä, Kalevala, Joukola, Lappi, Pohja, meri
|Keskeiset_esineet=vene, onki, siima, väkärauta, veitsi, nuotta
|Keskeiset_kasitteet=suru, katoaminen, onginta, tunnistaminen, pakeneva neito, kosinta, äidin neuvo
|Avainsanat=Väinämöinen, Joukahaisen sisar, Ahtola, Vellamon neito, onki, nuotta, meri, Pohjan tyttäret, kosinta, suru
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen saa tiedon Joukahaisen sisaren katoamisesta mereen ja suree menetystä rannalla. Hän kysyy Untamolta Ahtolan ja Vellamon neitojen olinpaikkaa, lähtee veneellä onkimaan ja saa oudon kalan, joka osoittautuu etsimäkseen neidoksi.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Jo oli sanoma saatu, viety viesti tuonnemmaksi 
neien nuoren nukkumasta, kaunihin katoamasta. 
Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: 
itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki, 
kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna, 
mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien. 
Astui huollen, huokaellen, syämellä synkeällä 
rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyjä: 
missä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?" 
Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyjä: 
"Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi: 
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen 
alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. 
"Siellä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi 
pikkuisessa pirttisessä, kamarissa kaitaisessa, 
kiven kirjavan kylessä, paaen paksun kainalossa." 
Siitä vanha Väinämöinen vetihe venesijoille. 
Silmeävi siimojansa, katselevi onkiansa; 
otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä. 
Soutoa melastelevi, päähän saaren saauttavi, 
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. 
Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja, 
käeksellä kääntelijä. Laski launihin merelle, 
ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi, 
hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi. 
Jo päivänä muutamana, huomenna moniahana 
kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa. 
Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa. 
Katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana! 
Sileähk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi, 
haleahka haukiseksi, evätöin emäkalaksi; 
ihala imehnoksiki, päärivatoin neitoseksi, 
vyötöin veen on tyttöseksi, korvitoin kotikanaksi: 
luopuisin meriloheksi, syvän aallon ahveneksi." 
Vyöll' on veitsi Väinämöisen, pää hopea huotrasessa. 
Veti veitsen viereltänsä, huotrastansa pää hopean 
kalan palstoin pannaksensa, lohen leikkaellaksensa 
aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, 
lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi. 
Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilteä kaloa: 
lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe 
pohjasta punaisen purren, venehestä Väinämöisen. 
Äsken päätänsä ylenti, oikeata olkapäätä 
vihurilla viiennellä, kupahalla kuuennella; 
nosti kättä oikeata, näytti jalkoa vasenta 
seitsemännellä selällä, yheksännen aallon päällä. 
Sieltä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: 
"Oi sie vanha Väinämöinen! En ollut minä tuleva 
lohi leikkaellaksesi, kala palstoin pannaksesi, 
aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, 
lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Miksi sie olit tuleva?" 
"Olinpa minä tuleva kainaloiseksi kanaksi, 
ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi, 
sijasi levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi, 
pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, 
tulen tuojaksi tupahan, valkean virittäjäksi, 
leivän paksun paistajaksi, mesileivän leipojaksi, 
olutkannun kantajaksi, atrian asettajaksi. 
"En ollut merilohia, syvän aallon ahvenia: 
olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, 
kuta pyyit kuun ikäsi, puhki polvesi halasit. 
"Ohoh, sinua, ukko utra, vähämieli Väinämöinen, 
kun et tuntenut piteä Vellamon vetistä neittä, 
Ahon lasta ainokaista!" 
Sanoi vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin: 
"Oi on sisar Joukahaisen! Toki tullos toinen kerta!" 
Eip' on toiste tullutkana, ei toiste sinä ikänä: 
jo vetihe, vierähtihe, ve'en kalvosta katosi 
kiven kirjavan sisähän, maksankarvaisen malohon. 
Vaka vanha Väinämöinen tuo on tuossa arvelevi, 
miten olla, kuin eleä. Jo kutaisi sulkkunuotan, 
veti vettä ristin rastin, salmen pitkin, toisen poikki; 
veti vienoja vesiä, lohiluotojen lomia, 
noita Väinölän vesiä, Kalevalan kannaksia, 
synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja, 
Joukolan jokivesiä, Lapin lahtirantasia. 
Sai kyllin kaloja muita, kaikkia ve'en kaloja, 
ei saanut sitä kalaista, mitä mielensä pitävi: 
Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista. 
Siitä vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin, 
kaiken kallella kypärin itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ohoh, hullu, hulluuttani, vähämieli, miehuuttani! 
Olipa minulla mieltä, ajatusta annettuna, 
syäntä suurta survottuna, oli ennen aikoinansa. 
Vaanpa nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä, 
puuttuvalla polveksella! Kaikki on mieli melkeässä, 
ajatukset arvoisessa, kaikki toimi toisialla. 
"Kuta vuotin kuun ikäni, kuta puolen polveani, 
Vellamon vetistä neittä, veen on viimeistä tytärtä 
ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi, 
se osasi onkeheni, vierähti venoseheni: 
minä en tuntenut piteä, en kotihin korjaella, 
laskin jälle lainehisin, alle aaltojen syvien!" 
Meni matkoa vähäisen, astui huollen, huokaellen; 
kulkevi kotia kohti. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kukkui muinaiset käkeni, entiset ilokäkeni, 
kukkui ennen illoin, aamuin, kerran keskipäivälläki: 
mikä nyt sorti suuren äänen, äänen kaunihin kaotti? 
Suru sorti suuren äänen, huoli armahan alenti; 
sill' ei kuulu kukkuvaksi, päivän laskun laulavaksi 
minun iltani iloksi, huomeneni huopeheksi. 
"Enkä nyt tuota tieäkänä miten olla, kuin eleä, 
tällä ilmalla asua, näillä mailla matkaella. 
Oisiko emo elossa, vanhempani valvehella, 
sepä saattaisi sanoa, miten pystössä pysyä, 
murehisin murtumatta, huolihin katoamatta 
näissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa!" 
Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli: 
"Viel' onpi emo elossa, vanhempasi valvehella, 
joka saattavi sanoa, miten olla oikeana, 
murehisin murtumatta, huolihin katoamatta 
niissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa: 
mene Pohjan tyttärihin! Siell' on tyttäret somemmat, 
neiet kahta kaunihimmat, viittä, kuutta virkeämmät, 
ei Joukon jorottaria, Lapin lapsilönttäreitä. 
"Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä, 
jok' on sievä silmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa, 
aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!" 
</div>

Runo 49

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 49
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=49
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Louhi, Väinämöinen
|Yhteenveto=Väinölässä ja Kalevalan kankailla eletään pimeydessä, kun kuu ja päivä eivät enää kumota, ja ihmiset pyytävät Ilmarista takomaan uudet taivaankappaleet. Ilmarinen valmistaa kultaisen kuun ja hopeisen auringon, mutta ne eivät valaise, joten Väinämöinen arpoo päivän ja kuun olevan kätkettyinä Pohjolan kivimäkeen ja vaskiseen vaaraan. Väinämöinen lähtee Pohjolaan, surmaa Pohjan poikaset ja löytää kiven sekä kallion ovineen ja salpoineen, mutta ei saa kuuta ja päivää vapaiksi ilman oikeita aseita. Ilmarinen takoo kuokkia, tuuria, avaimia ja keihäitä, ja Louhi lentää havukkana vakoilemaan pajalle. Kun Louhi kuulee Ilmarisen takovan kahletta Pohjolan akalle, hän pelästyy ja päästää kuun kivestä sekä päivän kalliosta. Runo kuuluu Sammon ryöstön jälkeiseen pimeyden ja taivaankappaleiden palauttamisen jaksoon, ja se palauttaa maailmanjärjestyksen sekä valon Kalevalaan.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Ilmarinen, Louhi, Pohjan poika, Pohjan poikaset, Lemminkäinen
|Keskeiset_paikat=Väinölä, Kalevala, Pohjola, Pohjolan joki, Pohjolan tupa, Pohjolan meri, Ilmarisen paja
|Keskeiset_esineet=kuu, päivä, kultainen kuu, hopeinen aurinko, arvat, miekka, kivi, kallio, ovet, salvat, kuokka, tuuri
|Keskeiset_kasitteet=pimeys, valo, taonta, arpa, loitsu, muodonmuutos, taistelu, vapauttaminen, maailmanjärjestys
|Avainsanat=pimeys, kuu, päivä, Pohjola, Louhi, Ilmarinen, Väinämöinen, taivaankappaleet, arvonta, taonta, vapautus
|Lyhyt_kuvaus=Väinölässä ja Kalevalan kankailla eletään pimeydessä, kun kuu ja päivä eivät enää kumota, ja ihmiset pyytävät Ilmarista takomaan uudet taivaankappaleet. Ilmarinen valmistaa kultaisen kuun ja hopeisen auringon, mutta ne eivät valaise, joten Väinämöinen arpoo...
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Pohjola, Väinölä
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Sin' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta 
noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. 
Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, 
outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille, 
kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota. 
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, 
tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, 
milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi 
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. 
Nuoret neuvoa pitävät, ikäpuolet arvelevat, 
kuinka kuutta lietänehe, päivättä elettänehe 
noilla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. 
Neiet neuvoa pitävät, orpanat osaelevat. 
Päätyvät sepon pajahan. Sanovat sanalla tuolla: 
"Nouse, seppo, seinän alta, takoja, kiven takoa 
takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä! 
Pah' on kuun kumottamatta, outo päivän paistamatta." 
Nousi seppo seinän alta, takoja kiven takoa 
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä. 
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati. 
Tuli vanha Väinämöinen, ovelle asetteleikse. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni! 
Mitä paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?" 
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa 
tuonne taivahan laelle, päälle kuuen kirjokannen." 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ohoh seppo Ilmarinen! Jo nyt laait joutavia! 
Ei kumota kulta kuuna, paista päivänä hopea." 
Seppo kuuhuen kuvasi, takoi päivän valmihiksi. 
Noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli, 
kuun on kuusen latvasehen, päivän pitkän männyn päähän. 
Hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta 
työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa. 
Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi, 
kuun on kuusen kukkuralle, päivyen petäjän päähän: 
eipä kuu kumotakana eikä päivyt paistakana. 
Silloin vanha Väinämöinen 
itse tuon sanoiksi virkki: 
 
"Nyt on aika arvan käyä, miehen merkkiä kysyä, 
minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi." 
Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa, 
kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Kysyn Luojalta lupoa, vaain varsin vastinetta. 
Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa: 
minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi, 
kun ei ilmoisna ikänä nähä noita taivahalla? 
"Sano, arpa, syytä myöten, elä miehen mieltä myöten, 
tuo tänne toet sanomat, varmat liitot liikahuta! 
Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan: 
arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan." 
Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi: 
sanoi päivän saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi 
Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän. 
Vaka vanha Väinämöinen siitä tuon sanoiksi virkki: 
"Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, 
saan ma kuun kumottamahan, päivä kullan paistamahan." 
Jopa läksi jotta joutui pimeähän Pohjolahan. 
Astui päivän, astui toisen: päivänäpä kolmantena 
jo näkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi. 
Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella: 
"Tuokatte venettä tänne joen poikki päästäkseni!" 
Kun ei huuto kuulununna eikä tuotuna venettä, 
keräsi kekosen puita, kuivan kuusen lehväsiä; 
teki tulen rantaselle, saavutti savun sakean. 
Tuli nousi taivahalle, savu ilmahan sakeni. 
Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyi ikkunahan. 
Katsoi tuonne salmen suuhun, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mi tuolla tuli palavi, tuolla saaren salmen suulla? 
Pieni on sotatuliksi, suuri nuottavalke'iksi." 
Itse poika pohjolaisen pian pistihe pihalle 
katsomahan, kuulemahan, tarkasti tähyämähän: 
"On tuolla joen takana mies kempi kävelemässä." 
Siinä vanha Väinämöinen jo huhusi toisen kerran: 
"Tuo venettä, Pohjan poika, Väinämöiselle venettä!" 
Niin sanovi Pohjan poika, itse lausui, vastaeli: 
"Ei täältä venehet joua. Tule sormin soutimina, 
kämmenin käsimeloina poikki Pohjolan joesta!" 
Siinä vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: 
"Sep' ei miesi lienekänä, ku on tieltä myösteleikse." 
Meni haukina merehen, siikana silajoelle, 
pian uipi salmen poikki, välehen välin samosi. 
Astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi. 
Niin sanovi Pohjan poiat, paha parvi pauhoavi: 
"Käypä Pohjolan pihalle!" Meni Pohjolan pihalle. 
Pohjan poikaset sanovat, paha parvi pauhoavi: 
"Tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan; 
jalan polki porstuahan, laski kääkähän kätensä, 
siitä tunkihe tupahan, ajoihe katoksen alle. 
Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät, 
miehet kaikki miekka vyöllä, urohot sota-aseissa 
pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. 
Nuo kysyivät tullehelta, sanoivat sanalla tuolla: 
"Ku sanoma kurjan miehen, tuuma uinehen urohon?" 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet. 
Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?" 
Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli: 
"Tuonne teiltä päivä päätyi, päivä päätyi, kuu katosi 
kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon. 
Sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä." 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Kun 
ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, 
käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!" 
Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman, 
jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi, 
hepo seisovi selällä, kasi naukui naulan tiessä. 
Mittelivät miekkojansa, koittelivat korttiansa: 
olipa pikkuista pitempi miekka vanhan Väinämöisen, 
yhtä ohrasen jyveä, olen kortta korkeampi. 
Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle. 
Siitä vanha Väinämöinen löip' on kerran leimahutti, 
löipä kerran, löipä toisen: listi kuin naurihin napoja, 
lippasi kuin liinan päitä päitä Pohjan poikasien. 
Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan, 
päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä, 
vuoresta teräksisestä, rautaisesta kalliosta. 
Astui tietä pikkuruisen, kulki matkoa vähäisen, 
niin näki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu, 
koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, 
yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. 
Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa. 
Veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan 
miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä: 
katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui. 
Vaka vanha Väinämöinen katsovi kiven rakohon: 
siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät 
kirjavan kiven sisässä, maksankarvaisen malossa. 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: 
"Sentähen emäntä raukat vähemmin olutta saavat, 
kunp' on kyyt oluen juovat, maot viertehen vetävät." 
Leikkasip' on pään maolta, katkoi kaulan käärmeheltä. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Elköhön sinä ikänä, tämän päivyen perästä 
kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!" 
Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä: 
ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna." 
Kohta lähtevi kotia, alla päin, pahoilla mielin, 
kun ei vielä kuuta saanut eikä päiveä tavannut. 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! 
Miks'et ottanut minua kanssasi karehtijaksi? 
Oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna, 
pääsnyt kuu kumottamahan, nousnut päivä paistamahan." 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene 
eikä kourin koskemalla, käsivarsin vääntämällä." 
Meni sepponsa pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos kuokka kolmihaara, 
tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu, 
jolla kuun kivestä päästän, päivän päästän kalliosta!" 
Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
takoi miehen tarpehia; takoi tuuria tusinan, 
avaimia aika kimpun, kelpo kimpun keihä'itä, 
eikä suurta eikä pientä, takoi kerran keskoisia. 
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, 
siitti siivet sulkinensa, levahutti lentämähän. 
Lenteli liki kotia, tuosta loihe loitommaksi, 
poikki Pohjolan merestä sepon Ilmarin pajalle. 
Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli: 
ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka. 
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mit' olet, otus, hakeva, istut alla ikkunani?" 
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi: 
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, 
kuin olet kovin osaava, varsin taitava takoja!" 
Sanoi seppo Ilmarinen, itse lausui, noin nimesi: 
"Ei tuo kumma ollekana, jos olen takoja tarkka, 
kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut." 
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi: 
"Mitä, seppo, siitä laait, kuta, rautio, rakennat?" 
Se on seppo Ilmarinen sanan vastaten sanovi: 
"Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, 
jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen." 
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, 
jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. 
Heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan. 
Laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta. 
Itse muuksi muutaltihe, kyhäisihe kyyhkyseksi; 
lenteä lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan. 
Lenti lintuna ovelle, kyyhkysenä kynnykselle. 
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mitä, lintu, tänne lennit, tulit, kyyhky, kynnykselle?" 
Vastasi otus ovelta, virkkoi kyyhky kynnykseltä: 
"Tuota lienen kynnyksellä sanomata saattamassa: 
jopa kuu kivestä nousi, päivä pääsi kalliosta." 
Se on seppo Ilmarinen kävi itse katsomahan. 
Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle: 
katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi. 
Meni luoksi Väinämöisen, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! 
Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän! 
Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla." 
Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle, 
varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: 
kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut. 
Silloin vanha Väinämöinen sai itse sanelemahan. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, 
päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! 
"Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta, 
nousit kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä 
elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. 
"Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä! 
Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, 
pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! 
"Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, 
päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!" 
</div>

Runo 48

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 48
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=48
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Väinämöinen, Vellamo
|Yhteenveto=Väinämöinen ryhtyy kutomaan suurta nuottaa saadakseen kiinni hauen, jonka vatsassa tuli on piilossa, ja pellava kasvatetaan, käsitellään ja kudotaan verkoksi yhdessä yössä. Nuoret ja vanhat pyytävät ensin turhaan, kunnes Väinämöinen ja Ilmarinen vievät verkot syville vesille ja Väinämöinen kutsuu Vellamoa, Ahtoa ja meren pientä miestä avuksi kalojen ajamiseen. Nuottaan saadaan suuri hauki, jonka Päivän poika halkaisee taivaasta pudonneella veitsellä, ja kalan sisältä löytyy monien kerrosten kautta tulisoronen. Tuli karkaa Päivän pojan kädestä, polttaa Väinämöistä ja Ilmarista sekä leviää Aluen järven yli metsiin, Pohjolaan, Savoon ja Karjalaan. Väinämöinen löytää tulen lahokannon sisältä, palauttaa sen kattilassa koteihin ja saa tuvat jälleen tulellisiksi. Ilmarinen parantaa palovammansa loitsuilla kutsumalla kylmää Turjasta, Lapista, Pohjolasta ja Ukolta; runo kuuluu tulen etsinnän ja palauttamisen jaksoon ja on merkittävä, koska tuli saadaan takaisin ihmisten käyttöön.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Ilmarinen, Vellamo, Ahto, Päivän poika, Ukko, Päivän tytär, Kuutar
|Keskeiset_paikat=Aluen järvi, Pohjola, Savo, Karjala, Turja, Lappi, Pimentola
|Keskeiset_esineet=nuotta, lankapaula, pellava, veitsi, puukko, hauki, sinikeränen, punakeränen, tulisoronen, vaskikattila, koivun kuori
|Keskeiset_kasitteet=tulen palautus, kalastus, loitsu, parantaminen, vesen väki, tulen vammat, kylmä
|Avainsanat=tuli, hauki, nuotta, Väinämöinen, Ilmarinen, Päivän poika, Vellamo, Ahto, Ukko, Aluen järvi, palovammat, loitsut
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen ryhtyy kutomaan suurta nuottaa saadakseen kiinni hauen, jonka vatsassa tuli on piilossa, ja pellava kasvatetaan, käsitellään ja kudotaan verkoksi yhdessä yössä. Nuoret ja vanhat pyytävät ensin turhaan, kunnes Väinämöinen ja Ilmarinen vievät verk...
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille 
nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella. 
Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Onko liinan kylväjätä, kylväjätä, kyntäjätä, 
verkko valmistellakseni, satasilmä saa'akseni 
kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?" 
Löytähän vähäisen maata, paikkoa palamatointa 
suurimmalla suon selällä, kahen kantosen lomassa. 
Kannon juuri kaivetahan: sieltä löytyi liinan siemen 
Tuonen toukan kätköksestä, maan maon varustamista. 
Olipa tuhkia läjänen, koko kuivia poroja 
purren puisen polttamilta, venehen kyettämiltä. 
Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin, 
rannallen Aluen järven, peltohon saviperähän. 
Siitä silloin taimi nousi, pensi pellavas peritöin, 
liina liitotoin yleni yhtenä kesäisnä yönä. 
Yöllä liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin, 
perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin, 
terävästi temmottihin, rotevasti rohkittihin. 
Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi. 
Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin. 
Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin, 
loteasti loukuttihin, lipeästi lipsuttihin. 
Hapeasti harjattihin, hämysillä häpsittihin, 
joutui kohta kuontalolle, välehemmin värttinälle, 
yhtenä kesäisnä yönä, kahen päivyen kesellä. 
Sen sisaret kehreävät, kälykset kävylle lyövät, 
veljet verkoiksi kutovat, apet ainoille panevat. 
Siinäkö käpynen kääntyi, palautui painopalko, 
kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi 
yhtenä kesäisnä yönä, vielä puolessa sitäki! 
Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi, 
perältä satoa syltä, siulat seitsentä satoa. 
Sen kivestivät somasti, lau'ustivat laatuisasti. 
Nuoret nuotalle menevät, vanhat koissa arvelevat: 
tokko tuota saatanehe, mitä mielin pyyetähän? 
Ve'etähän, vennotahan, pyyetähän, pynnetähän: 
ve'etähän pitkin vettä, pohetahan poiken vettä. 
Saa'ahan vähän kaloja: kiiskiä kirokaloja, 
ahvenia ruotaisia, särkiä sapikkahia; 
ei saatu sitä kaloa, kuta vasten nuotta tehty. 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo Ilmarinen! 
Lähtekämme itse tuonne, kera verkkojen vesille!" 
Läksivät urosta kaksi, veivät verkkonsa vesille. 
Yksi siula heitettihin saarehen selällisehen, 
siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen; 
nostin tuonne laaitahan vanhan Väinön valkamahan. 
Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennätähän. 
Saa'ahan kaloja kyllin: ihveniä, ahvenia, 
tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja, 
kaikkia ve'en kaloja: ei saa'a kaloa tuota, 
kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. 
Silloin vanha Väinämöinen vielä verkkoja lisäsi; 
jatkoi siuloja sivulta viiellä sylisa'alla, 
köyttä saalla seitsemällä. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Viekämme syville verkot, etemmä ehättäkämme, 
vetäkämme vettä vielä toki toinenkin apajas!" 
Verkot vietihin syville, ennätettihin etemmä; 
ve'ettihin vettä vielä toki toinenkin apajas. 
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta! 
Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon! 
Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa päällä, 
tuulen tyttären tekemä, Aallottaren antelema: 
minä annan liinapaian, panen aivan aivinaisen; 
se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä. 
"Ahto, aaltojen isäntä, satahauan hallitsija! 
Ota virpi viittä syltä, salko seitsentä tapoa, 
jolla selät seuruelet, meren pohjat meuruelet, 
nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan 
tämän nuotan nostimille, satalauan laskimille, 
kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista, 
suurilta selän navoilta, synkiltä syväntehiltä, 
päivän paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!" 
Pikku mies merestä nousi, uros aalloista yleni; 
seisovi meren selällä. Siitä tuon sanoiksi virkki: 
"Onko tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä?" 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Onpa tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä." 
Mies pieni, uros vähäinen, hongan rannalta hotaisi, 
puun pitkän petäjiköstä, paaen painoi tarpoimeksi. 
Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko väen mukahan, 
oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?" 
Vanha viisas Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Jos tarvot asun mukahan, äijä on siinä tarpomista." 
Mies pieni, uros vähäinen, jo nyt tuossa tarpaisevi, 
tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon 
tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille. 
Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Väinämöinen 
itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana. 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo nyt on kalainen karja 
tämän nuotan nostimilla, satalauan laskimilla." 
Siitä nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan 
venehesen Väinämöisen: saa'ahan kalainen karhi, 
kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. 
Vaka vanha Väinämöinen viiletti venehen maalle 
sivuhun sinisen sillan, päähän portahan punaisen. 
Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen: 
sai sieltä halean hauin, kut' oli viikon pyyettynä. 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuossa arvelevi: 
"Ruohinko käsin ruveta ilman rautarukkasitta, 
kivisittä kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?" 
Senpä kuuli Päivän poika. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Minä hauin halkoaisin, tohtisin käsiksi käyä, 
kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani." 
Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvistä putosi, 
pää kulta, terä hopea, vieri vyölle Päivän poian. 
Niin pätevä Päivän poika tuon veitsen käsin tavoitti; 
sillä hauin halkaisevi, suu levän levittelevi. 
Vatsassa halean hauin löytähän kulea kuuja; 
vatsassa kulean kuujan, siell' oli sileä siika. 
Halkaisi sileän siian: sai sieltä sinikeräsen 
siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta. 
Kehitti sinikeräsen: sisältä sinikeräsen 
putosi punakeränen. Purki tuon punakeräsen: 
keskeltä punakeräsen tapasi tulisorosen, 
jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut, 
päältä taivosen kaheksan, ilmalta yheksänneltä. 
Väinämöisen arvellessa, millä tuota vietänehe 
tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilöihin, 
jopa tuikahti tulonen, pääsi käestä Päivän poian. 
Poltti parran Väinämöisen: sepolta sitäi pahemmin 
tuli poltti poskipäitä, käsiänsä kärventeli. 
Meni siinä mennessänsä aalloitse Aluen järven. 
Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas; 
kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean. 
Vieri vieläkin etemmä, poltti puolen Pohjan maata, 
sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata. 
Vaka vanha Väinämöinen itse läksi astumahan, 
ylös korpehen kohosi tuon tuiman tulen jälille. 
Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta, 
leppäpökkelön sisästä, lahokannon kainalosta. 
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen! 
Syyttäpä menit syville, asiatta aivan kauas! 
Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen, 
kytkeihet kypenihisi, himmennäihet hiilihisi, 
päivällä pi'eltäväksi kotapuissa koivuisissa, 
yöllä piileteltäväksi kehän kultaisen kuvussa." 
Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin, 
koivun kääpihin kovihin, vaskisehen kattilahan. 
Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti 
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen: 
sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi. 
Itse seppo Ilmarinen syrjin syöstihe merehen, 
veäikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse 
tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen. 
Siinä tulta tummenteli, valkeaista varventeli. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen! 
Mikä sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani, 
kuumotit kupehiani, ääriäni ärjöttelit? 
"Millä nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen, 
teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi, 
ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi? 
"Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista 
hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helmat, 
hyinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa! 
Viskoa vilua vettä, riittehistä ripsuttele 
paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta, 
lapsi, täyestä Lapista, mies pitkä, Pimentolasta, 
korpikuusien kokoinen, suopetäjän suuruhinen, 
hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa, 
hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty! 
"Tuo'os hyytä Pohjolasta, jäätä kylmästä kylästä! 
Paljo on hyytä Pohjolassa, jäätä kylmässä kylässä: 
hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä; 
hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat 
keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä; 
hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat 
keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella. 
"Hyytä kelkalla vetäös, jäätä reellä reutoellos 
tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepeheltä! 
Sillä hyyllä hyy'yttele, jäävilulla jäähyttele 
tulen viemiä vikoja, panun tuiki paahtamia! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala, 
Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, 
iätä iästä pilvi, jänkä lännestä lähetä, 
syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! 
Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a voietta hyveä 
paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!" 
Sillä seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli, 
valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi, 
entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista. 
</div>

Runo 47

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 47
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=47
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Louhi, Väinämöinen, Ilmatar
|Yhteenveto=Väinämöisen kanteleensoitto houkuttelee kuun ja päivän kuulemaan, mutta Louhi sieppaa ne ja kätkee pimeään Pohjolaan, minkä jälkeen hän varastaa myös tulen Väinölän tuvista. Pimeys valtaa Kalevalan, Väinölän ja taivaan, ja Ukko iskee uuden tulikipunan kuun ja auringon aluksi, mutta ilman impi pudottaa sen maahan. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät etsimään taivaasta pudonnutta tulta ja kohtaavat Ilmattaren, joka kertoo kipunan kulkeneen Tuurin tupaan, tehneen tuhoja ja päätyneen lopulta Aluen järveen. Tuli siirtyy kalasta toiseen, siialta kuujalle ja edelleen hauelle, jonka pyydystämiseksi Väinämöinen ja Ilmarinen kutovat nuotan. Runo kuuluu Kalevalan loppupuolen taivaanvalojen ja tulen palauttamisen jaksoon, jossa Pohjolan emännän teko syöksee maailman pimeyteen ja käynnistää tulen etsinnän. Se on merkittävä, koska siinä kuun, päivän ja tulen katoaminen yhdistää kosmisen häiriön, Louhen vastustuksen ja Väinämöisen sekä Ilmarisen yhteisen pelastustehtävän.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Louhi, Ukko, Ilmarinen, Ilmatar, ilman impi, Tuurin väki, Palvoinen
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Kalevala, Väinölä, taivas, Nevan joki, Tuurin tupa, Aluen järvi, Tuonela, Manala
|Keskeiset_esineet=kantele, kuu, päivä, tuli, tulikipuna, miekka, kultainen kukkaro, hopeinen kehä, kultainen kätkyt, vene, melat, nuotta
|Keskeiset_kasitteet=pimeys, valkeus, soitto, tulen etsintä, taivaanvalot, tulen vahingot, kalastus
|Avainsanat=kuu, päivä, tuli, pimeys, Louhi, Ukko, Ilmatar, Aluen järvi, hauki, nuotta
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöisen kanteleensoitto houkuttelee kuun ja päivän kuulemaan, mutta Louhi sieppaa ne ja kätkee pimeään Pohjolaan, minkä jälkeen hän varastaa myös tulen Väinölän tuvista. Pimeys valtaa Kalevalan, Väinölän ja taivaan, ja Ukko iskee uuden tulikipunan kuun...
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Manala, Pohjola, Saari, Tuonela, Väinölä
|Liittyy_esineisiin=Kantele
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, 
sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. 
Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille. 
Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, 
päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän 
kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, 
siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti, 
kuun on koivun konkelolta, päivän latvasta petäjän. 
Ne kohta kotihin saattoi, pimeähän Pohjolahan. 
Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, 
lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. 
Itse tuossa noin saneli: "Ellös täältä ilman pääskö, 
nousko, kuu, kumottamahan, pääskö, päivä, paistamahan, 
kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan 
yheksän orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!" 
Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna 
Pohjolan kivimäkehen, rautaisehen kalliohon, 
jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta: 
sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi. 
Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä. 
Oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla 
sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. 
Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, 
ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki. 
Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, 
alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi, 
mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, 
kun ei kuu kumotakana eikä päivä paistakana. 
Astui pilven äärtä myöten, taivahan rajoa myöten 
sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa; 
kävi kuuta etsimähän, päiveä tapoamahan: 
eipä kuuta löyäkänä, päiveä tapoakana. 
Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata 
miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; 
iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä 
ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla. 
Saipa tulta iskemällä. Kätkevi tulikipunan 
kultaisehen kukkarohon, hope'isehen kehä'än. 
Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella 
kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi. 
Neiti pitkän pilven päällä, impi ilman partahalla 
tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli 
kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hope'isissa. 
Hope'iset orret notkui, kätkyt kultainen kulisi, 
pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe 
tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa. 
Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista, 
tulta sormilla somitti, käsin vaali valkeaista: 
tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta, 
kätösiltä kääntelijän, sormilta somittelijan. 
Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. 
Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, 
läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, 
läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen. 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! 
Lähtekämme katsomahan, saakamme opastumahan, 
mikä tuo tuli tulonen, outo valkea valahti 
yläisistä taivosista alaisihin maaemihin, 
jos olisi kuun kehänen eli päivän pyöryläinen!" 
Läksivät urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat, 
miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa 
tulen siirtymäsijoille, valkean valantomaille. 
Joki joutuvi etehen, melkeän meren tapainen. 
Siinä vanha Väinämöinen alkoi veisteä venettä, 
alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen 
laati kuusesta meloja, petäjästä järkäleitä. 
Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa; 
niin veivät venon vesille. Soutelevat, joutelevat 
ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät. 
Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, 
tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen: 
"Mitä miehiä olette, kuinka teitä kutsutahan?" 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Merimiehiä olemme, 
minä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. 
Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!" 
Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Minä olen vanhin 
vaimoksia, 
vanhin ilman impilöitä, ensin emä itselöitä, 
joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen. 
Minne te menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: 
"Tukehtui tulonen meiltä, vaipui meiltä valkeainen. 
Viikon on tuletta oltu, pime'issä piileskelty. 
Nyt on meillä mielessämme mennä tulta tietämähän, 
jok' on tullut taivahasta, päältä pilvien pu'onnut." 
Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Tuli on tuima tie'ettävä, valkeainen vaaittava. 
Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati! 
Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen 
Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemiltä 
läpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman, 
puhki reppänän retuisen, kautta kuivan kurkihirren 
Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan. 
"Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan 
panihe pahoille töille, löihe töille törke'ille: 
rikkoi rinnat tyttäriltä, neitosilta nännit näppi, 
turmeli pojalta polvet, isännältä parran poltti. 
"Äiti lastansa imetti kätkyessä vaivaisessa. 
Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta työtä: 
poltti lapsen kätkyestä, poltti paarmahat emolta. 
Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan, 
ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan 
tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen. 
"Niin emo enemmän tiesi, ei emo Manalle mennyt; 
se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella 
läpi pienen neulansilmän, halki kirvehen hamaran, 
puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta." 
Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti kysyä: 
"Kunne tulet tuosta läksi, kunne kiiähti kipunat 
Tuurin pellon pientarelta? Metsällenkö vai merelle?" 
Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi: 
"Tuli tuosta mennessänsä, valkeainen vierressänsä 
ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita; 
viimein vierähti vetehen, aaltoihin Aluen järven: 
se oli syttyä tulehen, säkehinä säihkyellä. 
"Kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä, 
kuohui kuusien tasalle, ärjyi päälle äyrähien 
tuon tuiman tulen käsissä, varin valkean väessä. 
"Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa. 
Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat, 
miten olla, kuin eleä: ahven itki aittojansa, 
kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivistä. 
"Läksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista: 
eipä ahven saanutkana. Niin meni sinervä siika: 
se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen. 
"Jo vettyi Aluen järvi, pääsi päältä äyrästensä 
sijallensa entiselle yhtenä kesäisnä yönä. 
"Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, 
vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. 
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen 
siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia, 
tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. 
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 
'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa 
kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata 
näissä tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.' 
"Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervän siian. 
Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, 
vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. 
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen 
lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita, 
tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse. 
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 
'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa 
kalan kurjan appajata, katalan kaottajata 
tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.' 
"Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan. 
Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, 
vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. 
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen 
lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse, 
tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. 
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 
'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa 
kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata 
tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'" 
Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen 
nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi; 
sen painoi pajuvesillä, raian kuorilla rakenti. 
Vaka vanha Väinämöinen työnti naiset nuottaselle. 
Läksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan. 
Soutelevat, luitelevat niemi nientä, saari saarta, 
lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse 
ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon. 
Pyritähän, pyyetähän, ve'etähän, vellotahan 
nurin nuotta potketahan, väärin veetähän apaja: 
ei saa'a sitä kaloa, kuta kilvoin pyyetähän. 
Veljekset vesille läksi, miehet nuotalle menevät. 
Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennotahan 
lahen suita, luo'on päitä, Kalevan kivikaria: 
ei saa'a kaloa tuota, mitä tarkoin tarvittihin. 
Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesiltä 
eikä suurelta selältä: kalat pienet, verkot harvat. 
Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi, 
kysyi siika säynähältä, lohi toiselta lohelta: 
"Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat, 
liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat, 
suuren tarpoimen talujat, pitkän varren vaikuttajat?" 
Kuuli vanha Väinämöinen. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa. 
Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat, 
varret vaaksoa pitemmät, nuotat kahta kauheammat." 
</div>

Runo 46

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 46
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=46
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Louhi, Väinämöinen
|Yhteenveto=Louhi pahastuu Väinölän ja Kalevalan toipumisesta taudeista ja nostaa karhun korvesta niiden karjamaille hävittämään eloa. Väinämöinen pyytää Ilmarista takomaan uuden kolmisulkaisen keihään ja lähtee Metsolaan Tapion, Mielikin ja Tellervon apua anoen. Hän löytää ja kaataa otson, mutta puhuttelee sitä kunnioittavasti kuin vierasta ja tuo saaliin laulun ja soiton saattamana tupaan. Väinölässä otso otetaan vastaan juhlavasti, sen turkki, lihat ja hampaat käsitellään rituaalisesti, ja Väinämöinen kertoo karhun taivaallisen synnyn sekä metsänhaltijoiden osuuden saaliin antamiseen. Lopuksi karhun pää saatetaan honkaan kunniapaikalle ja Väinämöinen laulaa juhlan päätteeksi toivoen Tapion torven soivan vastakin Suomen tiloilla. Runo kuuluu Louhen kostojen ja Kalevalan puolustautumisen jaksoon, ja se on merkittävä karhunpeijaisten, metsästysloitsujen ja otson pyhän aseman laajana kuvauksena.
|Keskeiset_hahmot=Louhi, Väinämöinen, Ilmarinen, Otso, Tapio, Mielikki, Tellervo, Jumala, Luoja
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Väinölä, Kalevala, Metsola, Tapiola, Saksanmaa, Viena, Suolasalmi, Suomi
|Keskeiset_esineet=keihäs, turkki, kattila, pata, pöytä, kupit, lusikat, veitset, hampaat, honka
|Keskeiset_kasitteet=kosto, karhunmetsästys, karhunpeijaiset, metsänhaltijat, loitsu, saalis, karhun synty, juhla
|Avainsanat=Louhen kosto, otso, karhu, Väinämöinen, Ilmarinen, Tapio, Mielikki, Tellervo, Metsola, karjan uhka, keihäs, peijaiset
|Lyhyt_kuvaus=Louhi pahastuu Väinölän ja Kalevalan toipumisesta taudeista ja nostaa karhun korvesta niiden karjamaille hävittämään eloa. Väinämöinen pyytää Ilmarista takomaan uuden kolmisulkaisen keihään ja lähtee Metsolaan Tapion, Mielikin ja Tellervon apua anoen.
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Pohjola, Väinölä
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Sai sanoma Pohjolahan, tieto kylmähän kylähän 
Väinölän vironneheksi, Kalevalan pääsneheksi 
noista nostamavioista, tauista tavattomista. 
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, 
tuo tuosta kovin pahastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Vielä muistan muunki keinon, toki toisen tien osoan: 
nostan karhun kankahalta, korvesta koverakouran 
päälle Väinölän elojen, Kalevalan karjan päälle." 
Nosti karhun kankahalta, kontion kovilta mailta 
noille Väinölän ahoille, Kalevalan karjamaille. 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihäs, 
tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla! 
Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana 
ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta, 
kaatamasta karjoani, lehmiä levittämästä." 
Seppo keihyen takovi, eikä pitkän, ei lyhyen, 
takoi keskilaaullisen: sen susi sulalla seisoi, 
kontio terän kohalla, hirvi hiihti suoverossa, 
varsa varrella samosi, peura potki ponnen päässä. 
Satoi siitä uutta lunta, hiukan hienoista vitiä, 
sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: 
"Mieleni minun tekevi, mieli käyä Metsolassa 
metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen pihoilla. 
"Lähen miehistä metsälle, urohista ulkotöille. 
Ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio! 
Auta onni ottamahan, metsän kaunis kaatamahan! 
"Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion vaimo! 
Kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi 
kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen! 
"Otsonen, metsän omena, mesikämmen källeröinen! 
Kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan, 
kytke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, 
ettei koske konsakana, liikuta lipeänänä! 
"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! 
Lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle, 
hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulumassa! 
Siinä, otso, pyörteleite, mesikämmen, käänteleite, 
kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!" 
Siinä vanha Väinämöinen kuuli koiran haukkuvaksi, 
penun julki juttavaksi pikkusilmäisen pihalla, 
tasakärsän tanhu'illa. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Luulin kukkuvan käkösen, lempilinnun laulelevan; 
ei käki kukahakana, lempilintu laulakana: 
tääll' on koirani komehin, otukseni oivallisin 
otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!" 
Vaka vanha Väinämöinen siinä otsosen tapasi; 
säteriset sängyt kaati, sijat kultaiset kumosi. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Ole kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin, 
kun annoit otson osaksi, salon kullan saalihiksi!" 
Katselevi kultoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! 
Elä suutu suottakana! En minä sinua kaannut: 
itse vierit vempeleltä, hairahit havun selältä, 
puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen. 
Sykysyiset säät lipeät, päivät pilviset pimeät. 
"Metsän kultainen käkönen, kaunis karva röyhetyinen! 
Heitä nyt kylmille kotosi, asuinmaasi autiaksi, 
koivunoksainen kotosi, vasunvarpainen majasi! 
Lähe, kuulu, kulkemahan, metsän auvo, astumahan, 
käymähän, käpeäkenkä, sinisukka, sipsomahan 
näiltä pieniltä pihoilta, kape'ilta käytäviltä 
urohoisehen väkehen, miehisehen joukkiohon! 
Ei siellä pahoin pi'etä, ei eletä kehnon lailla: 
sima siellä syötetähän, mesi nuori juotetahan 
tulevalle vierahalle, saavalle käkeävälle. 
"Lähe nyt tästä kuin lähetki, tästä pienestä pesästä 
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! 
Niin sä luikkaos lumella, kuni lumme lammin päällä, 
niin sä haihaos havulla, kuni oksalla orava!" 
Siitä vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, 
astui soitellen ahoja, kajahellen kankahia 
kera kuulun vierahansa, kanssa karvalallusensa. 
Jo soitto tupahan kuului, alle kattojen kajahus. 
Virkahti väki tuvassa, kansa kaunis vieretteli: 
"Kuulkottes tätä kumua, salon soittajan sanoja, 
käpylinnun kälkytystä, metsän piian pillin ääntä!" 
Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti pihalle. 
Vierähti väki tuvasta, kansa kaunis lausutteli: 
"Joko on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa, 
rahan armas astumassa, tenka tietä poimimassa? 
Mesijänkö metsä antoi, ilveksen salon isäntä, 
koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?" 
Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: 
"Sanomiks' on saukko saatu, virsiksi Jumalan vilja; 
sillä laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme. 
"Eikä saukko ollekana, eikä saukko eikä ilves: 
itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa, 
mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vieremässä. 
Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkatte, 
vaan kun lie vihattu vieras, kiinni lyökätte lujahan!" 
Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli: 
"Terve, otso, tultuasi, mesikämmen, käytyäsi 
näille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille! 
"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian 
soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi, 
kulkevaksi metsän kullan, saavaksi salon hopean 
näille pienille pihoille, kape'ille käytäville. 
"Toivoin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa, 
niinkuin suksi uutta lunta, lyly liukasta lipua, 
neiti nuorta sulhokaista, punaposki puolisoa. 
"Illat istuin ikkunoissa, aamut aitan portahilla, 
veräjillä viikkokauet, kuukauet kujaisten suussa, 
talvikauet tanhu'illa. Lumet seisoin tanteriksi, 
tanteret suliksi maiksi, sulat maat somerikoiksi, 
somerikot hiesukoiksi, hiesukot vihottaviksi. 
Ajattelin aamut kaiket, päivät päässäni pitelin, 
missä viikon otso viipyi, salon armas aikaeli, 
oisiko Virohon viernyt, maasta Suomen sorkehtinut." 
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Minne vienen vierahani, kulettanen kultaiseni? 
Tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?" 
Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli: 
"Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultaisemme 
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. 
Siell' on syömät suoriteltu, juomaneuvot jou'uteltu, 
kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset; 
kaikki vaimot vaatehtinna pukemihin puhtahisin, 
sore'ihin pääsomihin, valke'ihin vaattehisin." 
Siitä vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi: 
"Otsoseni, lintuseni, mesikämmen, kääröseni! 
Viel' on maata käyäksesi, kangasta kavutaksesi. 
"Lähes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan, 
mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremähän, 
käymähän tiaisen teitä, varpusen vaeltamia 
alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen! 
"Varo'otte, vaimo raukat, ettei karja kammastuisi, 
pieni vilja pillastuisi, vikoisi emännän vilja 
tullessa otson tuville, karvaturvan tunkeitessa! 
"Pois on, pojat, porstuasta, piiat, pihtipuolisista 
uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen! 
"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! 
Ellös piikoja pelätkö, kassapäitä kammastelko 
eläkä vaimoja varoa, sure sylttysukkaisia! 
Mi on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan 
miehen tullessa tupahan, astuessa aika poian!" 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Terve tänneki, Jumala, 
alle kuulun kurkiaisen, alle kaunihin katoksen! 
Mihin nyt heitän hempuseni, lasken karvalalluseni?" 
Väki vastahan sanovi: "Terve, terve tultuasi! 
Tuohon liitä lintusesi, kulettele kultaisesi 
petäjäisen pienan päähän, rautaisen rahin nenähän 
turkin tunnusteltavaksi, karvojen katseltavaksi! 
"Elä, otso, tuosta huoli eläkä pane pahaksi, 
jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika! 
Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota 
herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi." 
Siitä vanha Väinämöinen otatti otsolta turkin, 
pani aitan parven päähän; lihat liitti kattilahan, 
kuparihin kullattuhun, vaskipohjahan patahan. 
Jo oli pa'at tulella, vaskilaiat valkealla, 
täpittynä, täytettynä liioilla lihamuruilla; 
suolat saatettu sekahan, jotk' oli tuotu tuonnempata, 
saatu suolat Saksanmaalta, Vienan pääliltä vesiltä, 
souttu Suolasalmen kautta, laivan päältä laskettuna. 
Kun oli keitto keitettynä, saatu kattilat tulelta, 
jopa saalis saatettihin, käpylintu käytettihin 
päähän pitkän pintapöyän kultaisihin kuppiloihin 
simoa sirettämähän, olosia ottamahan. 
Petäjäst' oli pöytä tehty, va'it vaskesta valettu, 
lusikkaiset hopeasta, veitset kullasta kuvattu. 
Kupit kaikki kukkusilla, va'it varpelaitasilla 
metsän mieliantehia, salon kullan saalihia. 
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Kummun ukko kultarinta, Tapion talon isäntä, 
Metsolan metinen vaimo, metsän ehtoisa emäntä, 
mies puhas, Tapion poika, mies puhas, punakypärä, 
Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa! 
Tule nyt häihin härkösesi, pitkävillasi pitoihin! 
Nyt on kyllin kystä syöä, kyllin syöä, kyllin juoa, 
kyllin itsensä piteä, kyllin antoa kylälle." 
Väki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli: 
"Miss' on otso syntynynnä, rahankarva kasvanunna? 
Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa?" 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla! 
Tuoll' on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty 
luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä, 
ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien. 
"Astui impi ilman äärtä, neiti taivahan napoa, 
kävi pilven piirtä myöten, taivahan rajoa myöten 
sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa, 
villavakkanen käessä, karvakoppa kainalossa. 
Viskoi villan pään vesille, laski karvan lainehille. 
Tuota tuuli tuuitteli, ilma lieto liikutteli, 
ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, 
rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. 
"Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, 
koppoi kuontalon vesiltä, villat hienot lainehilta. 
"Siitä liitti liukkahasti, kapaloitsi kaunihisti 
vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. 
Nostatti kapalonuorat, vitjat kultaiset kuletti 
oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle. 
"Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä 
alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. 
Siinä otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli 
vieressä metisen viian, simaisen salon sisässä. 
"Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi: 
lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, 
pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen. 
Ei ollut vielä hampahia eikä kynsiä kyhätty. 
"Mielikki, metsän emäntä, itse tuon sanoiksi virkki: 
'Kyheäisin kynnet tuolle, kanssa hampahat hakisin, 
kun tuo ei vioille saisi, painuisi pahoille töille.' 
"Niin otso valansa vannoi polvilla metsän emännän, 
eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, 
ei tehäksensä pahoa, ruveta rumille töille. 
"Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, 
läksi hammasta hakuhun, kynsiä kyselemähän 
pihlajilta piuke'ilta, katajilta karke'ilta, 
jukaisilta juurikoilta, kesunkannoilta kovilta: 
eipä sieltä kynttä saanut eikä hammasta tavannut. 
"Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni, 
hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa: 
ne kapo käsin tavoitti, niistä kynsiä kyhäsi, 
niitä liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli. 
"Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti; 
pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, 
ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. 
Käski käyä kaunihisti, soreasti sorkutella, 
elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät 
suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, 
käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä; 
asua ajat pahemmat, talvikylmät kyhmästellä 
tuomisen tuvan sisässä, havulinnan liepehellä, 
kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa, 
alla viien villavaipan, alla kaapuan kaheksan. 
"Sieltä sain nyt saalihini, ehätin tämän eräni." 
Väki nuori noin sanovi, väki vanha virkkelevi: 
"Mitä tehen metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui, 
ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio, 
jotta antoi ainokkinsa, menetti mesikkisensä? 
Oliko keihon keksimistä eli nuolen noutamista?" 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Hyvin meihin metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui, 
ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio. 
"Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion neiti, 
metsän neiti muoto kaunis, metsän piika pikkarainen, 
läksi tietä neuvomahan, rastia rakentamahan, 
tien vieriä viittomahan, matkoa opastamahan. 
Veisti pilkat pitkin puita, rastit vaaroihin rakenti 
jalon otsosen oville, rahasaaren rantehille. 
"Sitte sinne tultuani, perillen osattuani 
ei ollut keihon keksimistä, ampuen ajelemista: 
itse vieri vempeleltä, horjahti havun selältä; 
risut rikkoi rintapäänsä, varvut vatsansa hajotti." 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni! 
Päästä nyt tänne pääripasi, pujota puraisimesi, 
heitä harvat hampahasi, liitä leukasi leveät! 
Eläkä pane pahaksi, jos meille mikä tulisi, 
luien luske, päien pauke, kova hammasten kolina! 
"Jo otan nenän otsolta nenän entisen avuksi; 
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. 
"Otan ma otsolta korvan korvan entisen avuksi; 
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. 
"Otan ma otsolta silmän silmän entisen avuksi; 
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. 
"Otan ma otsan otsolta otsan entisen avuksi; 
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. 
"Otan ma otsolta turvan turvan entisen avuksi; 
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. 
"Otan ma otsolta kielen kielen entisen avuksi; 
en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. 
"Sen nyt mieheksi sanoisin, urohoksi arvoaisin, 
joka umpiluut lukisi, saisi sarjahampahuiset 
leuasta teräksisestä rusamilla rautaisilla." 
Eipä toista tullutkana, ei ollut urosta tuota. 
Itse umpiluut lukevi, sarjahampahat sanovi 
alla luisten polviensa, rautaisten rusamiensa. 
Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! 
Nyt on matka käyäksesi, retki reiahellaksesi 
tästä pienestä pesästä, matalaisesta majasta 
korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun. 
"Lähe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan, 
sivutse sikojen teistä, poikki porsasten poluista 
vasten varvikkomäkeä, kohti vuorta korkeata 
petäjähän penseähän, honkahan havusatahan! 
Hyvä siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi 
kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinän." 
Vaka vanha Väinämöinen jo tuli kotihin tuolta. 
Väki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli: 
"Minne saatit saalihisi, kunne ennätit eräsi? 
Lienet jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna, 
suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen." 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Enpä jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna: 
siinä koirat siirteleisi, linnut liiat peitteleisi; 
enkä suohon sortanunna, kaivanunna kankahasen: 
siinä toukat turmeleisi, söisi mustat muurahaiset. 
"Tuonne saatin saalihini, ehätin erän vähäni 
kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille. 
Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan, 
oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle 
iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille. 
"Ikenin panin itähän, silmin loin on luotehesen. 
Enkä aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen, 
siinä tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi; 
enkä pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan, 
siat siinä siirteleisi, alakärsät käänteleisi." 
Siitä vanha Väinämöinen laikahtihe laulamahan 
illan kuulun kunniaksi, päivän päätyvän iloksi. 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: 
"Piä nyt, pihti, valkeata, jotta lauloa näkisin! 
Lauloa luku tulevi, suuni soia tahtelevi." 
Siinä lauloi jotta soitti, pitkin iltoa iloitsi. 
Lausui laulunsa lopulla, itse virkki viimeiseksi: 
"Anna toisteki, Jumala, vastaki, vakainen Luoja, 
näin näissä ilottavaksi, toiste toimiteltavaksi, 
näissä häissä pyylypoian, pitkävillaisen pioissa! 
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, 
rastia rakettaviksi, puita pilkoteltaviksi 
urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa! 
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, 
soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi 
näillä pienillä pihoilla, kape'illa kartanoilla! 
Päivät soisin soitettavan, illat tehtävän iloa 
näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla, 
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa." 
</div>

Runo 45

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 45
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=45
|Liittyy_hahmoihin=Louhi, Väinämöinen
|Yhteenveto=Louhi kadehtii Väinölän ja Kalevalan vaurastumista sammon muruilla ja rukoilee Ukkoa tuhoamaan Kalevan kansan taudeilla. Loviatar, sokea Tuonelan tytär, tulee Pohjolaan synnyttämään, ja Louhi auttaa häntä salaisessa saunassa saattamaan maailmaan yhdeksän vihaista poikaa. Pojat nimetään pistokseksi, ähyksi, luuvaloksi, riieksi, paiseeksi, ruveksi, syöjäksi ja rutoksi, ja nimettömäksi jäänyt lähetetään velhoiksi, noidiksi ja kateiksi. Louhi lähettää taudit Väinölän väen ja Kalevan suvun surmaksi, ja kansa sairastuu tavattomiin, nimeämättömiin tauteihin. Vanha Väinämöinen lämmittää saunan, kutsuu Jumalaa, Ukkoa, Kiputyttöä, Kivutarta ja Vammatarta avuksi sekä loitsii kivut pois. Runo kuuluu Pohjolan koston jaksoon ja on merkittävä, koska Väinämöinen pelastaa Kalevan kansan taudeilta ja kuolemalta parannusloitsujen voimalla.
|Keskeiset_hahmot=Louhi, Ukko, Loviatar, Jumala, Luoja, Väinämöinen, Kiputyttö, Kivutar, Vammatar
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Väinölä, Kalevala, Tuonela, Manala, Sariola, Ulappala, Kipumäki, Kipuvuori
|Keskeiset_esineet=sampo, kirjokansi, sauna, kultainen kurikka, tulinen miekka, säkehinen säilä, kipukivi, vaskivakkanen, voiteet
|Keskeiset_kasitteet=kateus, taudit, rutto, parantaminen, loitsu, löyly, kivut, vammat, kuolema, Pohjolan kosto
|Avainsanat=Louhi, Loviatar, taudit, rutto, Väinämöinen, parannusloitsu, sauna, Ukko, Kiputyttö, Kalevan kansa
|Lyhyt_kuvaus=Louhi kadehtii Väinölän ja Kalevalan vaurastumista sammon muruilla ja rukoilee Ukkoa tuhoamaan Kalevan kansan taudeilla. Loviatar, sokea Tuonelan tytär, tulee Pohjolaan synnyttämään, ja Louhi auttaa häntä salaisessa saunassa saattamaan maailmaan yhdeksän vi...
|Liittyy_paikkoihin=Kalevala, Manala, Pohjola, Tuonela, Väinölä
|Liittyy_esineisiin=Sampo
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa 
Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi 
sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla. 
Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi, 
minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi 
tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten. 
Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: 
"Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa 
rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! 
Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala, 
miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!" 
Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, 
pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, 
alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. 
Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. 
Tuopa musta Tuonen tyttö, Ulappalan umpisilmä, 
teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle. 
Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan, 
perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen. 
Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri, 
tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi 
aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä. 
Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata; 
kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki, 
kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, 
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. 
Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen 
kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi; 
eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt. 
Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan. 
Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan 
kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon: 
eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö. 
Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata 
heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä: 
ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa. 
Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa 
kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä, 
yheksän; 
vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene. 
Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus. 
Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi 
vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan. 
Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta: 
"Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten, 
pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa. 
Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän! 
Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan." 
Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi, 
tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille 
latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä. 
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, 
vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen, 
kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän. 
Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti; 
oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat, 
jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna. 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea, 
jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! 
Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen, 
ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata, 
jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten, 
päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä, 
tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala, 
tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! 
Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä 
saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa. 
"Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! 
Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, 
lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita 
mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" 
Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä 
jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset 
alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen. 
Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä, 
yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla, 
yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta. 
Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa, 
kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa: 
minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi, 
minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi; 
minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi, 
minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi. 
Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen. 
Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille, 
noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin. 
Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne 
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. 
Ärrytti äkäiset luomat, tavattomat tauit työnti 
vasten Väinölän väkeä, surmaksi su'un Kalevan. 
Pojat Väinölän potevi, läsivi Kalevan kansa 
tautia tavattomia, nimen tietämättömiä: 
alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi. 
Silloin vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
läksi päitä päästämähän, henkiä lunastamahan, 
läksi Tuonelle sotahan, kera tauin tappelohon. 
Saattoi saunan lämpimäksi, kivet löylyn lyötäväksi 
puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla. 
Vei on vettä verhossansa, kantoi vastat varjossansa, 
hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli. 
Löi siitä simaisen löylyn, mesilöylyn löyhäytti 
läpi kuumien kivien, palavojen paaterojen. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Tule nyt löylyhyn, Jumala, iso ilman, lämpimähän 
tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! 
Pyyhi pois pyhät kipunat, pyhät saastat sammuttele, 
lyötä maahan liika löyly, paha löyly pois lähetä, 
ettei polta poikiasi, turmele tekemiäsi! 
"Minkä vettä viskaelen noille kuumille kiville, 
se me'eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon! 
Juoskohon joki metinen, simalampi laikkukohon 
läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen! 
"Ei nyt meitä syyttä syöä eikä tauitta tapeta, 
ei luvatta suuren Luojan, ilman surmatta Jumalan. 
Kenpä meitä syyttä söisi, suuhunsa omat sanansa, 
päähänsä pahat panonsa, ajatukset itsehensä! 
"Jos ei minussa miestä liene, urosta Ukon pojassa 
rikkehistä riisumahan, päättehistä päästämähän, 
onp' on itsessä Ukossa, joka pilviä pitävi, 
poutapilvessä asuvi, hattaroissa hallitsevi. 
"Oi Ukko, ylijumala, pilven-päällinen jumala! 
Tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa 
nämä tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän, 
rikonnaiset riisumahan, puutunnaiset purkamahan! 
"Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, 
jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan, 
tuskat tuulen teitä myöten, kivut aavoillen ahoille! 
"Tuonne ma kipuja kiistän, tuonne tuskia manoan 
kivisihin kellarihin, rautaisihin raunioihin, 
kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan. 
Ei kivi kipuja itke, paasi ei vaivoja valita, 
vaikka paljo pantahisi, määrättä mätettähisi. 
"Kiputyttö, Tuonen neiti, joka istut kipukivellä 
joen kolmen juoksevassa, veen kolmen jaka'imessa 
jauhaen kipukiveä, Kipuvuorta väännätellen! 
Käy kivut kereämähän kitahan kiven sinisen, 
tahi vieretä vetehen, syytäise meren syvähän, 
tuulen tuntumattomahan, päivän paistamattomahan! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar, hyvä emäntä, 
Vammatar, valio vaimo, tule kanssa, käy keralla 
tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! 
Tee kivut kivuttomaksi, vammat värjymättömäksi, 
jotta saisi sairas maata, huono huoletta levätä, 
tuskahinen tunnin olla, vikahinen vieretellä! 
"Ota kivut kippasehen, vaivat vaskivakkasehen, 
kivut tuonne vieäksesi, vammat vaivutellaksesi 
keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata! 
Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, 
yhen sormen mentävässä, peukalon mahuttavassa! 
"Kivi on keskellä mäkeä, reikä keskellä kiveä, 
jok' on väätty vääntiällä, puhkaistu purasimella: 
siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan, 
tuskat tuimat tungetahan, pakkopäivät painetahan 
öin yrittämättömiksi, päivin pääsemättömiksi." 
Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
vielä voiteli vikoja, noita vammoja valeli 
yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Oi Ukko, ylijumala, mies on vanha taivahinen! 
Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, 
länkä lännestä lähetä! Sa'a mettä, sa'a vettä 
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi! 
"En minä mitänä voine, kun ei Luojani luvanne. 
Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala 
minun silmin nähtyäni, käsin päällä käytyäni, 
suin sulin puheltuani, hengin henkäeltyäni! 
"Kuhun ei käteni käyne, käyköhön käet Jumalan; 
kuhun ei sormeni sopine, sopikohon Luojan sormet! 
Luojan on somemmat sormet, Luojan kämmenet käpeät. 
"Tule nyt, Luoja, loitsimahan, Jumala, puhelemahan, 
kaikkivalta, katsomahan! Tehkös yöllä terveheksi, 
päivällä imanteheksi, jottei tuska päällä tunnu, 
kipu keskeä kivistä, pakko ei syämehen paneite, 
jottei tunnu pikkuistana, vaivoa vähäistäkänä 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" 
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
sillä riisui rikkehiä, purkaeli puuttehia. 
Poies poisti poikenluomat, paranti pahat panoset, 
päästi kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta. 
</div>

Runo 44

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 44
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=44
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Väinämöinen, Vellamo
|Liittyy_esineisiin=Kantele
|Yhteenveto=Väinämöinen kaipaa mereen kadonnutta hauenluista kanneltaan ja pyytää Ilmarista takomaan rautaisen haravan sen etsimistä varten. Hän haravoi meren rannat ja ruoikot, mutta ei löydä menetettyä soitintaan ja palaa murheellisena kotiin. Matkalla hän kuulee koivun valittavan osaansa ja veistää siitä uuden kanteleen, jonka naulat ja vääntimet syntyvät käen kullasta ja hopeasta sekä kielet neidon hiuksista. Runo kuuluu Sammon ryöstön jälkeisiin tapahtumiin, joissa kadonneen soiton tilalle luodaan uusi ilo. Väinämöisen soitto lumoaa ihmiset, eläimet, kalat, linnut, madot ja koko luonnon, ja se vahvistaa kanteleen sekä laulun keskeisen merkityksen Kalevalan maailmassa.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Ilmarinen, Ahto, Vellamo, koivu, käki, impi, Kalevan naiset
|Keskeiset_paikat=meri, ranta, aho, salo, utuisen niemen nenä, terhenisen saaren pää, tanhuat, pihan perä, kuusikko, petäjikkö, lehto
|Keskeiset_esineet=kantele, rautainen harava, vene, vaskinen varsi, koivu, tammi, omena, kultapyörä, naulat, vääntimet, hiukset, kielet
|Keskeiset_kasitteet=soitto, ilo, murhe, etsintä, luonto, luominen, lumous, kanteleensoitto
|Avainsanat=Väinämöinen, Ilmarinen, kantele, harava, meri, koivu, käki, impi, hiuskielet, soitto, luonto, lumous
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen kaipaa mereen kadonnutta hauenluista kanneltaan ja pyytää Ilmarista takomaan rautaisen haravan sen etsimistä varten. Hän haravoi meren rannat ja ruoikot, mutta ei löydä menetettyä soitintaan ja palaa murheellisena kotiin.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa: 
"Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi 
näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla! 
Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt 
kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon, 
meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle. 
Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin. 
"Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, 
taopa tänäki päänä! Tao rautainen harava, 
haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä, 
jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken, 
meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille, 
soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni 
kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!" 
Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla. 
Piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli. 
Siitä vanha Väinämöinen otti rautaisen haravan. 
Astui tietä pikkaraisen, kulki matkoa palasen 
teloille teräksisille, vaskisille valkamoille. 
Tuoss' oli purtta, kaksi purtta, kaksi valmista venettä 
teloilla teräksisillä, vaskisilla valkamoilla: 
yksi pursi uusi pursi, toinen pursi vanha pursi. 
Sanoi vanha Väinämöinen, virkki uuelle venolle: 
"Lähepä, veno, vesille, pursi, aalloillen ajaite 
käsivarren kääntämättä, peukalon pitelemättä!" 
Läksipä veno vesille, pursi aalloillen ajoihe. 
Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän; 
läksi merta luutimahan, lainetta lakaisemahan. 
Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat, 
ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut, 
joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli: 
eipä saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa, 
ikimennyttä iloa, kaonnutta kanteloa. 
Vaka vanha Väinämöinen astuvi kohen kotia 
alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. 
Itse tuon sanoiksi kertoi: "Ei tuota enämpi olle 
hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta!" 
Astuessansa ahoa, saloviertä vierressänsä 
kuuli koivun itkeväksi, puun visan vetistäväksi. 
Jopa luoksi luontelihe, lähemmäksi laittelihe. 
Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket, ihana koivu, 
puu vihanta, vierettelet, vyöhyt valkea, valitat? 
Ei sua sotahan vieä, ei tahota tappelohon." 
Koivu taiten vastaeli, itse virkki puu vihanta: 
"Niinpä muutamat sanovi, moniahat arvelevi 
elävän minun ilossa, riemussa remuelevan: 
minä hoikka huolissani, ikävissäni iloitsen, 
panen pakkopäivissäni, murehissa murmattelen. 
"Typeryyttä, tyhjä, itken, vajauttani valitan, 
kun olen osatoin, raukka, tuiki, vaivainen, varatoin 
näillä paikoilla pahoilla, lake'illa laitumilla. 
"Osalliset, onnelliset tuota toivovat alati 
kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän. 
Toisinpa minä typerä, minä vaivainen varoan 
kuoreni kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi! 
"Useinpa minun utuisen, use'in, utuisen raukan, 
lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleikse, 
veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani. 
Paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, 
ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi. 
"Use'in minun utuisen, use'in, utuisen raukan, 
tytöt allani asuvat, vierelläni viehkuroivat, 
lehvät päältä leikkelevät, varvat vastoiksi sitovat. 
"Use'in minä utuinen, use'in, utuinen raukka, 
kaaetahan kaskipuiksi, pinopuiksi pilkotahan. 
Kolmasti tänäi kesänä, tänä suurena suvena 
miehet allani asuivat, kirvestänsä kitkuttivat 
mun poloisen pään menoksi, heikon henkeni lähöksi. 
"Se oli ilo kesästä, riemu suuresta suvesta. 
Ei ole talvi sen parempi, lumen aika armahampi. 
"Jopa aina aikaisehen mure muo'on muuttelevi, 
pääni painuvi pahaksi, kasvot käypi kalveaksi 
muistellessa mustat päivät, pahat ajat arvellessa. 
"Siitä tuuli tuskat tuopi, halla huolet haike'immat: 
tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen. 
Niin minä vähävarainen, minä, koito koivu raukka, 
jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi 
vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Elä itke, puu vihanta, 
vesa lehti, vierettele, vyöhyt valkea, valita! 
Saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman; 
kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet." 
Siitä vanha Väinämöinen koivun soitoksi kuvasi. 
Veisteli kesäisen päivän, kalkutteli kanteletta 
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. 
Veisti kopan kanteletta, emäpuun iloa uutta, 
kopan koivusta lujasta, emäpuun visaperästä. 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: 
"Tuoss' on koppa kanteletta, emäpuu iki-iloa. 
Mistä naulat saatanehe, vääntimet perittänehe?" 
Kasvoi tammi tanhualla, puu pitkä pihan perällä, 
tammessa tasaiset oksat, joka oksalla omena, 
omenalla kultapyörä, kultapyörällä käkönen. 
Kun käki kukahtelevi, sanoin viisin virkkelevi, 
kulta suusta kumpuavi, hopea valahtelevi 
kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle: 
siitä naulat kantelehen, vääntimet visaperähän! 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: 
"Sain ma naulat kantelehen, vääntimet visaperähän. 
Vielä uupuvi vähäisen, viittä kieltä kanteloinen. 
Mistä tuohon kielet saisin, äänöset asetteleisin?" 
Läksi kieltä etsimähän. Astuvi ahoa myöten: 
istui immikkö aholla, nuori neitonen norolla. 
Ei se impi itkenynnä, ei varsin ilonnutkana; 
ilman lauloi itseksensä: lauloi iltansa kuluksi, 
sulhon toivossa tulevan, armahansa aikehessa. 
Vaka vanha Väinämöinen tuonne kengättä kepitti, 
ilman hampsi hattaratta. Sitte sinne tultuansa 
alkoi hapsia anella. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Anna, impi, hapsiasi, hieprukka, hivuksiasi 
kanteloisen kielosiksi, ääniksi ilon ikuisen!" 
Antoi impi hapsiansa, hienoja hivuksiansa; 
antoi hasta viisi, kuusi sekä seitsemän hivusta: 
siit' on kielet kantelessa, ääntimet iki-ilossa. 
Saip' on soitto valmihiksi. Siitä vanha Väinämöinen 
istuiksen alakivelle, paatiselle portahalle. 
Otti kantelon käsille, ilon itsensä lähemmä. 
Kären käänti taivahalle, ponnen polville tukesi: 
ääniä asettelevi, säveliä sääntelevi. 
Sai äänet asetetuksi, soittonsa sovitetuksi, 
niin käänti alakäsille, poikkipuolin polvillensa. 
Laski kynttä kymmenkunnan, viisi sormea viritti 
kielille kapahumahan, sävelille hyppimähän. 
Siinä vanha Väinämöinen kun on soitti kanteletta 
käsin pienin, hoikin sormin, peukaloin ulos kiverin, 
jopa virkki puu visainen, vesa lehti vieretteli, 
kukahti käkösen kulta, hivus impyen ilosi. 
Sormin soitti Väinämöinen, kielin kantelo kajasi: 
vuoret loukkui, paaet paukkui, kaikki kalliot tärähti, 
kivet laikkui lainehilla, somerot vesillä souti, 
petäjät piti iloa, kannot hyppi kankahilla. 
Kälykset Kalevan naiset, kesken kirjan neulomisen 
ne tuohon jokena juoksi, kaikki virtana vilisi, 
nuoret naiset naurusuulla, emännät ilolla mielin 
soitteloa kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Mi oli miehiä lähellä, ne kaikki lakit käessä; 
mi oli akkoja lähellä, ne kaikki käsi posella. 
Tyttäret vesissä silmin, pojat maassa polvillansa 
kanteloista kuuntelivat, iloa imehtelivät. 
Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivät: 
"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa, 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" 
Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylähän. 
Eik' ollut sitä otusta, ku ei tullut kuulemahan 
tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen. 
Mi oli metsän eläintä, kyykistyivät kynsillehen 
kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Ilman linnut lentäväiset varvuille varustelihe, 
veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe. 
Matosetki maanalaiset päälle mullan muuttelihe 
käänteleivät, kuuntelevat tuota soittoa suloista, 
kantelen iki-iloa, Väinämöisen väännätystä. 
Siinä vanha Väinämöinen kyllä soitteli somasti, 
kajahutti kaunihisti. Soitti päivän, soitti toisen 
yhtehen rupeamahan, yhen aamun atriahan, 
yhen vyönsä vyötäntähän, yhen paitansa panohon. 
Kun hän soitteli kotona, huonehessa honkaisessa, 
niin katot kajahtelivat, permannot pemahtelivat; 
laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi, 
kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti. 
Kun hän kulki kuusikossa, vaelti petäjikössä, 
kuusoset kumartelihe, männyt mäellä kääntelihe, 
käpöset keolle vieri, havut juurelle hajosi. 
Kun hän liikahti lehossa tahi astahti aholla, 
lehot leikkiä pitivät, ahot ainoista iloa, 
kukat kulkivat kutuhun, vesat nuoret notkahteli. 
</div>

Runo 43

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 43
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=43
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Louhi, Väinämöinen
|Liittyy_esineisiin=Sampo
|Yhteenveto=Louhi kokoaa Pohjolan väen sotaveneeseen ja lähtee ajamaan Väinämöisen venettä saadakseen sammon takaisin. Väinämöinen hidastaa takaa-ajon loihtimalla mereen karin, johon Pohjolan pursi särkyy, mutta Louhi muuttuu kokoksi ja hyökkää laivan kimppuun. Taistelussa Lemminkäinen ja Väinämöinen iskevät Louhen kynsiä, ja sampo putoaa mereen sekä särkyy muruiksi ja kirjokansi kappaleiksi. Osa sammon muruista jää veden varaksi, osa ajautuu Suomen rannoille, joista Väinämöinen kokoaa ne kasvun, sadon ja onnen aluksi. Louhi uhkaa tuhota Suomen viljat, karjat, kuun ja päivän, mutta Väinämöinen torjuu uhkaukset luottamalla Luojaan ja Jumalaan. Runo kuuluu sammon ryöstön ja sen seurauksien jaksoon ja on merkittävä, koska sammon rikkoutuminen selittää vaurauden jakautumisen merelle, Pohjolaan ja Suomen maille.
|Keskeiset_hahmot=Louhi, Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen, Veen emonen, Ukko, Luoja, Jumala, Ahto
|Keskeiset_paikat=Pohjola, meri, Pohjan ranta, Suomi, Karjala, Sariola, Lappi, utuisen niemen nenä, terhenisen saaren pää
|Keskeiset_esineet=sampo, kirjokansi, Pohjan pursi, Väinämöisen vene, sotavene, miekka, jousi, purje, mela, pii, taula, viikate
|Keskeiset_kasitteet=sammon ryöstö, takaa-ajo, loitsu, kari, kokoksi muuttuminen, meritaistelu, sammon särkyminen, onnen alku, kylvö, sato, uhkaus, jumalallinen turva
|Avainsanat=sampo, Louhi, Väinämöinen, Pohjola, sammon särkyminen, kokko, meri, kirjokansi, Suomi, sato, taistelu, loitsu
|Lyhyt_kuvaus=Louhi kokoaa Pohjolan väen sotaveneeseen ja lähtee ajamaan Väinämöisen venettä saadakseen sammon takaisin. Väinämöinen hidastaa takaa-ajon loihtimalla mereen karin, johon Pohjolan pursi särkyy, mutta Louhi muuttuu kokoksi ja hyökkää laivan kimppuun.
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Saari
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon. 
Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa; 
rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen. 
Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot, 
kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi: 
sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta. 
Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi; 
nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, 
kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla. 
Siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui 
sampoa tapoamahan venehestä Väinämöisen. 
Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta. 
Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perästä: 
"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! 
Nouse purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravaha! 
Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, 
onko selvät ilman rannat, onko selvät vai sekavat!" 
Tuopa lieto Lemminkäinen, poika, vetikkä verevä, 
hyvin kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, 
nousi purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravahti. 
Katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät, 
katsoi poikki Pohjan rannan. Siitä tuon sanoiksi virkki: 
"Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas: 
pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehteletki! 
Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekänä: 
se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!" 
Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla: 
"Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi; 
havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki! 
Havukoita ei ne olle eikä kirjokoppeloita: 
ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!" 
Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi! 
Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!" 
Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen, 
soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, 
jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi!" 
Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, 
souti kansa kaikenlainen. Lyllyivät melat lylyiset, 
hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi; 
nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, 
vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni. 
Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät: 
eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi 
eestä purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen. 
Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan, 
hätäpäivän päälle saavan. Arvelee, ajattelevi, 
miten olla, kuin eleä. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa 
vähäisen." 
Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa. 
Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki vähäisen; 
ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon, 
johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella 
meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapa'imessa!" 
Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen, 
itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen. 
Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi: 
jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti. 
Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli; 
mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat 
noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi. 
Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen, 
läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan. 
Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella: 
kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla. 
Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Mikäs neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?" 
Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta. 
Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa: 
nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; 
puolen purtta särkynyttä: senpä allensa asetti; 
laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa; 
sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, 
sata miestä miekallista, tuhat ampujaurosta. 
Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse. 
Lenteä lekuttelevi tavoitellen Väinämöistä: 
siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli. 
Veen emonen, vaimo kaunis, hänpä tuon sanoiksi virkki: 
"Oi on vanha Väinämöinen! Käännä päätä päivän alta, 
luo'os silmät luotehesen, katso taaksesi vähäisen!" 
Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta, 
luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen: 
jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi, 
harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta! 
Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän, 
vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse: 
oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua. 
Siinä seppo Ilmarinen heitäikse Jumalahansa, 
Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla: 
"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, 
ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi 
Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta! 
"Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen! 
Tuo mulle tulinen turkki, päälleni panuinen paita, 
jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin, 
ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi 
rauan kirkkahan kisassa, terän tuiman tutkaimessa!" 
Itse vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon 
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?" 
Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon 
sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!" 
Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen. 
Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi, 
tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa; 
kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi. 
Iski lieto Lemminkäinen, sekä iski jotta lausui: 
"Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot 
urohot, 
sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!" 
Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenästä: 
"Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala! 
Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi: 
sanoit et käyväsi sotoa kuunna, kymmennä kesänä 
kullankana tarpehella, hopeankana halulla!" 
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi. 
Jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta: 
sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta: 
muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. 
Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, 
sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta. 
Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, 
kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava. 
Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä. 
Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen 
punapurren laitimelta keskelle meren sinisen: 
siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. 
Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja 
alle vienojen vesien, päälle mustien murien; 
ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi. 
Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana 
vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia. 
Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja 
selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, 
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. 
Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli 
selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla. 
Tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli. 
Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän, 
hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan 
noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita. 
Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, 
tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! 
Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan 
Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!" 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan, 
keinon keksin 
kynnöllesi, kylvöllesi, karjoillesi, kasvuillesi, 
kuillesi kumottaville, päivillesi paistaville: 
tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon; 
annan pakkasen palella, vilun ilman viivytellä 
kyntöjäsi, kylvöjäsi, elojasi, toukojasi; 
saatan rautaisen rakehen, teräksisen tellittelen 
halmehillesi hyville, parahille pelloillesi. 
Nostan karhun kankahalta, harvahampahan havuilta 
ruuniasi ruhtomahan, tammojasi tappamahan, 
karjojasi kaatamahan, lehmiä levittämähän. 
Kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken, 
ettei kuulla kuun ikänä maailmassa mainittavan." 
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen! 
Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen, 
ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä. 
"Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani, 
saa se toukat touoistani, viholliset viljastani, 
tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta, 
orahia ottamasta, viljoa vihoamasta. 
"Sinä, Pohjolan emäntä, tunge turmiot kivehen, 
pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse, 
elä kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana! 
"Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytellä 
omia orahiasi, kylvämiäsi jyviä! 
Sa'a rauaista raetta, teräksistä telkyttele 
oman auran kääntämille, Pohjan peltojen perille! 
"Nosta karhu kankahalta, viiasta vihainen kissa, 
korvesta koverakoura, havun alta harvahammas 
Pohjolan kujan perille, Pohjan karjan käytäville!" 
Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni: 
eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin!" 
Läksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen. 
Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin; 
veipä kuitenki vähäisen sormella nimettömällä: 
kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan. 
Siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa. 
Vaka vanha Väinämöinen itse maalle mentyänsä 
löyti sampuen muruja, kirjokannen kappaleita 
rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä. 
Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet 
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, 
kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan 
olu'iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi. 
Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme, 
hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme 
suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa! 
"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, 
miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista! 
Kaa'a maalliset katehet, ve'elliset velhot voita! 
"Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna, 
aina yöllisnä tukena, päivällisnä vartijana, 
vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta, 
vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, 
pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta! 
"Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele 
ympäri minun eloni, kahen puolen kansoani, 
maasta saaen taivosehen, taivosesta maahan asti, 
asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni, 
jottei liika liioin söisi, vastus viljalta vitaisi 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" 
</div>

Runo 42

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 42
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=42
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Louhi, Väinämöinen, Vellamo
|Liittyy_esineisiin=Sampo, Kantele
|Yhteenveto=Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen purjehtivat Pohjolaan vaatimaan Sammon jakoa, mutta Louhi kieltäytyy ja kutsuu väkensä aseisiin. Väinämöinen nukuttaa Pohjolan kansan kanteleensoitolla ja unineuloilla, minkä jälkeen Ilmarinen avaa lukot ja Lemminkäinen irrottaa Sammon juurineen härän avulla kivimäestä. Miehet vievät Sammon veneeseen ja lähtevät Pohjolasta kohti utuisen niemen nenää ja terhenisen saaren päätä. Lemminkäisen laulu herättää kurjen, joka herättää Louhen; Louhi huomaa Sammon kadonneen ja nostattaa utua, Iku-Turson sekä rajuilman Väinämöisen venettä vastaan. Väinämöinen hajottaa sumun, pakottaa Iku-Turson takaisin mereen ja hillitsee myrskyä, mutta hauinluinen kantele joutuu aaltoihin Ahtolan iloksi. Runo kuuluu Sammon ryöstön jaksoon ja on merkittävä, koska siinä Sampo saadaan Pohjolasta ja Väinämöisen vanha kantele menetetään merelle.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Kaukomieli, Louhi, Pohjolan emäntä, Ututyttö, Terhenneiti, Iku-Turso, Ukko, Ahto, Vellamo
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Pohjolan kivimäki, vaaran vaskinen sisä, meri, utuisen niemen nenä, saaren terhenisen pää, Ahtola
|Keskeiset_esineet=Sampo, kirjokansi, vene, airot, kantele, uniset neulat, lukot, salvat, miekka, kalpa, härkä, aura
|Keskeiset_kasitteet=Sammon jako, Sammon ryöstö, soitto, uni, sumu, myrsky, loitsu, meri
|Avainsanat=Sampo, Pohjola, ryöstö, kantele, Louhi, Iku-Turso, sumu, myrsky, Ahto, Sammon ryöstö
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen purjehtivat Pohjolaan vaatimaan Sammon jakoa, mutta Louhi kieltäytyy ja kutsuu väkensä aseisiin. Väinämöinen nukuttaa Pohjolan kansan kanteleensoitolla ja unineuloilla, minkä jälkeen Ilmarinen avaa lukot ja Lemminkäine...
|Liittyy_paikkoihin=Ahtola, Pohjola
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, 
kolmas lieto Lemmin poika, tuo on kaunis Kaukomieli, 
läksi selvälle merelle, lake'ille lainehille 
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan, 
miehen syöjähän sijahan, urohon upottajahan. 
Kenpä tuossa soutajaksi? Yks' on seppo Ilmarinen: 
sepä tuossa soutajaksi airoillen ylimäisille; 
toinen lieto Lemminkäinen airoillen alimaisille. 
Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän. 
Laskea karehtelevi; laski halki lainehien, 
noien kuohujen kovien, lakkipäien lainehien, 
vasten Pohjan valkamoita, ennen tiettyjä teloja. 
Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä 
vetivät venosen maalle, tempasivat tervarinnan 
teloille teräksisille, valkamoille vaskisille. 
Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle. 
Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta: 
"Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?" 
Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuohon vastoavi: 
"Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten: 
saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle." 
Itse Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. 
Hyvä on sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella 
Pohjolan kivimäessä, vaaran vaskisen sisässä. 
Hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana." 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta, 
niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme." 
Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui. 
Kutsui Pohjolan kokohon, nuoret miehet miekkoinensa, 
urohot asehinensa pään varalle Väinämöisen. 
Vaka vanha Väinämöinen kävi kanteloisehensa, 
itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti. 
Tuota kaikki kuulemahan, iloa imehtimähän, 
miehet mielellä hyvällä, naiset suulla nauravalla, 
urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa. 
Väkeä väsyttelevi, rahvahaista raukaisevi: 
kaikki nukkui kuuntelijat sekä vaipui katselijat; 
nukkui nuoret, nukkui vanhat Väinämöisen soitantohon. 
Siitä viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
tapasi on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. 
Ottavi uniset neulat, voiteli unella silmät, 
ripset ristihin panevi, painoi luomet lukkosehen 
väeltä väsyneheltä, urohilta uinuvilta: 
pani pitkähän unehen, viikommaksi nukkumahan 
koko Pohjolan perehen ja kaiken kyläisen kansan. 
Meni sammon saa'antahan, kirjokannen katsontahan 
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, 
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen. 
Tuossa vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi 
vaaran vaskisen ovilla, kivilinnan liepehillä: 
jopa liikkui linnan portit, järkkyi rautaiset saranat. 
Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuossa toisna miesnä. 
Voilla voiti lukkoloita, saranoita rasvasilla, 
jottei ukset ulvahuisi, eikä naukuisi saranat. 
Lukot sormin luksutteli, salvat kuokalla kohotti: 
jo lukot lusuna vieri, ovet vahvat aukieli. 
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! 
Mene sampo ottamahan, kirjokansi kiskomahan!" 
Tuopa lieto Lemminkäinen tahi kaunis Kaukomieli, 
kyllä kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, 
meni sammon saa'antahan, kirjokannen kiskontahan. 
Sanoi tuonne mennessänsä, kerskaeli käyessänsä: 
"Mi lienee minussa miestä, urosta Ukon pojassa, 
senpä sampo siirtyköhön, kirjokansi kääntyköhön 
jalan oikean avulla, takakannan koskemalla!" 
Siirrytteli Lemminkäinen, siirrytteli, käännytteli, 
sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli: 
eipä sampo liikukana, kirjokansi kallukana; 
sen oli juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän. 
Hyvä on härkä Pohjolassa, jok' on vahva vartalolta, 
ylen sitkeä sivulta, suonilta kovin sorea; 
sen on syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu. 
Otti härän heinikosta, auran pellon pientarelta; 
sillä kynti sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet: 
saipa sampo liikkumahan, kirjokansi kallumahan. 
Siitä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, 
kolmas lieto Lemminkäinen saattelivat sammon suuren 
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä. 
Veivät sen venosehensa, latjasivat laivahansa. 
Saivat sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa; 
työntivät venon vesille, satalauan lainehille. 
Tyrskähti veno vetehen, läksi laioin lainehesen. 
Kysyi seppo Ilmarinen, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Minne sampo saatetahan, kunnepa kuletetahan 
näiltä paikoilta pahoilta, poloisesta Pohjolasta?" 
Vaka vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi: 
"Tuonne sampo saatetahan, kirjokansi kaimatahan 
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, 
siellä onnen ollaksensa, ainian asuaksensa. 
On siellä vähän sijoa, toki paikkoa palanen, 
syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä." 
Siitä vanha Väinämöinen läksi poies Pohjolasta, 
läksi mielellä hyvällä, iloten omille maille. 
Itse tuossa noin saneli: "Käänny, pursi, Pohjolasta, 
käännäite kohen kotia, perin maille vierahille! 
"Tuuittele, tuuli, purtta, soutele, vesi, venettä, 
anna airoillen apua, huoparille huoitusta 
noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa! 
"Oisiko airot pikkaraiset, soutajat vähäväkiset, 
pienoiset peränpitäjät, lapset laivan hallitsijat, 
anna, Ahto, airojasi, venettäsi, veen isäntä, 
airot uuet ja paremmat, mela toinen ja lujempi, 
itse airoillen asetu, sovitaite soutamahan! 
Anna juosta puisen purren, rautahangan hakkaella 
halki kuohujen kovien, lakkipäien lainehien!" 
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. 
Itse seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, 
nepä tuossa soutelevat, soutelevat, joutelevat 
selviä selän vesiä, lake'ita lainehia. 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Olipa ennen aikoinani, 
oli vettä soutajalla sekä virttä laulajalla. 
Vaan ei nyt, nykyisin aioin tuota kuulla kulloinkana 
venehessä vierentätä, lainehilla laulantata." 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei vesillä vieremistä, lainehilla laulamista! 
Laulu laiskana pitävi, virret sou'un viivyttävi. 
Päivä kultainen kuluisi, yöhyt kesken yllättäisi 
näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla." 
Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Aika kuitenki kuluvi, päivä kaunis karkelevi, 
yö tulla tuhuttelevi, hämärä häkyttelevi, 
jos et laula polvenasi, hyrehi sinä ikänä." 
Laski vanha Väinämöinen selkeä meren sinisen, 
laski päivän, laski toisen. Päivänäpä kolmantena 
tuo on lieto Lemminkäinen kerran toisen kertaeli: 
"Miks' et laula, Väinämöinen, hyrehi, hyväntöläinen, 
hyvän sammon saatuasi, tien oikein osattuasi?" 
Vaka vanha Väinämöinen, hänpä varman vastoavi: 
"Varahainen laulannaksi, aikainen ilonpioksi. 
Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi, 
kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi." 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oisinko itse perässä, 
lauleleisin voiessani, kukkuisin kyetessäni; 
ehk' ei toiste voiakana, ei kyllin kyetäkänä. 
Kun et lauloa luvanne, itse laululle rupean." 
Siinä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, 
suutansa sovittelevi, säveltänsä säätelevi. 
Sai itse hyräilemähän, loihe, kurja, kukkumahan 
äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa. 
Lauloi lieto Lemminkäinen, karjahteli Kaukomieli; 
suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli. 
Laulu kuului loitommalle, vierähys vesien poikki, 
kuului kuutehen kylähän, seitsemän selän ylitse. 
Kurki istui kannon päässä, märän mättähän nenässä, 
sormiluitansa lukevi, jalkojansa nostelevi. 
Sepä säikähti kovasti Lemminkäisen laulantata. 
Päästi kurki kumman kulkun, säikähti pahan sävelen; 
heti loihe lentämähän, lenti poikki Pohjolahan. 
Sitte tuonne tultuansa, Pohjan suolle saatuansa 
vielä parkaisi pahasti, äkeästi ärjähteli: 
sillä Pohjolan herätti, pahan vallan valveutti. 
Nousi Pohjolan emäntä unen pitkän maattuansa. 
Kävi karjakartanohon, juoksi riistariihen luoksi; 
katselevi karjoansa, elojansa arvelevi: 
ei ollut karjoa kaonnut, riistettynä riistojansa. 
Jo kävi kivimäelle, vaaran vaskisen ovelle. 
Sanoi tuonne tultuansa: "Voi, poloinen, päiviäni! 
Jop' on täällä vieras käynyt, kaikki lukot lonkaellut, 
liikutellut linnan portit, särkenyt saranarauat! 
Oisko täältä sampo saatu, otettu omin lupinsa?" 
Jo oli sieltä sampo saatu, anastettu kirjokansi 
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, 
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen. 
Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui, 
katsoi valtansa vajuvan, alenevan arvionsa. 
Uutarta rukoelevi: "Ututyttö, terhenneiti! 
Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele, 
laske talma taivahalta, auer ilmasta alenna 
selvälle meren selälle, ulapalle aukealle, 
jottei päästä Väinämöisen, osata uvantolaisen! 
"Kun ei tuosta kyllin tulle, Iku-Turso, Äijön poika, 
nosta päätäsi merestä, lakkoasi lainehesta! 
Kaataos Kalevan miehet, upota uvantolaiset, 
hävitä häjyt urohot alle aaltojen syvien! 
Saata sampo Pohjolahan venehestä vierimättä! 
"Kun ei tuosta kyllin tulle, oi Ukko, ylijumala, 
ilman kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, 
rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima! 
Luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä, 
jottei päästä Väinämöisen, kulkea uvantolaisen!" 
Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle, 
sumun ilmahan sukesi; piti vanhan Väinämöisen 
kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen 
pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana. 
Yön kolmen levättyänsä sisässä meren sinisen 
virkki vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: 
"Ei ole mies pahempikana, uros untelompikana 
u'ulla upottaminen, terhenellä voittaminen." 
Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalti. 
Sima siukui kalvan tiestä, mesi miekan roiskehesta: 
nousi talma taivahalle, utu ilmoillen yleni. 
Selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta; 
meri suureksi sukeutui, maailma isoksi täytyi. 
Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen. 
Jo kuului kova kohina viereltä veno punaisen; 
nousi kuohu korkeaksi vasten purtta Väinämöisen. 
Siinä seppo Ilmarinen toki säikähti kovasti: 
veret vieri kasvoiltansa, puna poskilta putosi. 
Veti viltin päänsä päälle, yli korvien kohenti, 
peitti kasvot kaunihisti, silmänsä sitäi paremmin. 
Itse vanha Väinämöinen katsoi vierellä vesiä, 
loi silmät sivulle purren. Näki kummoa vähäisen: 
Iku-Turso, Äijön poika, vieressä veno punaisen 
nosti päätänsä merestä, lakkoansa lainehesta. 
Vaka vanha Väinämöinen saipa korvat kourihinsa. 
Korvista kohottelevi, kysytteli, lausutteli, 
sanan virkkoi, noin nimesi: "Iku-Turso, Äijön poika! 
Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit 
etehen imehnisille, saanikka Kalevan poian?" 
Iku-Turso, Äijön poika, eikä tuo ihastu tuosta 
eikä tuo kovin pelästy eikä varsin vastaele. 
Vaka vanha Väinämöinen tarkoin toiste tutkaeli, 
kolmasti kovin kysyvi: "Iku-Turso, Äijön poika! 
Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit?" 
Iku-Turso, Äijön poika, jo kerralla kolmannella 
sanan vastaten sanovi: "Siksi mie merestä nousin, 
siksi aallosta ylenin: oli mielessä minulla 
surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan. 
Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen, 
enpä toiste tullekana etehen imehnisille." 
Silloin vanha Väinämöinen heitti herjan lainehisin. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iku-Turso, Äijön poika! 
Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö 
etehen imehnisille tämän päivyen perästä!" 
Senpä päivyen perästä ei Turso merestä nouse 
etehen imehnisille, kuni kuuta, aurinkoa, 
kuni päiveä hyveä, ilmoa ihailtavata. 
Siitä vanha Väinämöinen laski eelle laivoansa. 
Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen. 
Jo Ukko, ylijumala, itse ilmojen isäntä, 
virkki tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. 
Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. 
Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli; 
enemmän etelä tuuli, itä inkui ilkeästi; 
kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. 
Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, 
kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi. 
Nosti mustia muria päälle selvien vesien. 
Kovin silloin tuulet tuuli, aallot hakkasi alusta. 
Veivät harpun hauinluisen, kantelon kalaneväisen 
väen Vellamon hyväksi, Ahtolan iki-iloksi. 
Ahto aalloilta havainnut, Ahon lapset lainehilta; 
ottivat sorean soiton, kotihinsa korjasivat. 
Siinä vanhan Väinämöisen ve'et silmihin vetihe. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Sinne sattui saalahani, 
meni mielisoittimeni, katosi iki-iloni! 
En tuota enämpi saane sinä ilmoisna ikänä 
hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta." 
Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuiki tuskautui. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen, päiviäni, 
kun läksin selille näille, ulapoille auke'ille, 
polin puulle pyörivälle, varvalle vapisevalle! 
Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, 
parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; 
harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näöistä, 
noita kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia. 
Jo nyt on tuuli turvanani, meren aalto armonani!" 
Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuossa arvelevi: 
"Ei venossa vieremistä, purressa parahtamista! 
Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista." 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Vesi, kiellä poikoasi, laine, lastasi epeä, 
Ahto, aaltoja aseta, Vellamo, veen väkeä, 
ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni! 
"Nouse, tuuli, taivahalle, ylös pilvihin ajaite, 
sukuhusi, syntyhysi, heimohon, perehesesi! 
Elä kaa'a puista purtta, vierrä hongaista venettä! 
Ennen kaa'a puut palolla, kuuset kummuilla kumoa!" 
Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 
sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, kokko turjalainen! 
Tuopa kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi 
varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!" 
Itse laitoa lisäsi, varppehia valmisteli; 
liitti tuohon liikalaiat, koko sylen korkeuiset, 
aallon käymättä ylitse, partahille parskumatta. 
Jo oli kyllin laitoaki, venehessä varppehia 
tuulen tuiman tuikutella, aallon ankaran lykätä, 
kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä. 
</div>

Runo 41

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 41
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=41
|Liittyy_hahmoihin=Väinämöinen
|Yhteenveto=Väinämöinen istuutuu ilokivelle ja alkaa soittaa hauinluista tehtyä kanteletta niin ihmeellisesti, että metsän eläimet, linnut, ilman immet, kalat sekä veden väki kerääntyvät kuuntelemaan. Soitto koskettaa koko luomakuntaa, ja myös Kuutar, Päivätär, Ahto sekä veden emäntä keskeyttävät toimensa sen lumossa. Runon kantelesoitto kuuluu kanteleen syntyyn ja Väinämöisen laulun voiman kuvaukseen, jossa soitto yhdistää metsän, ilman ja veden olennot. Soiton suloisuus saa ihmiset ja lopulta Väinämöisen itsensäkin itkemään. Väinämöinen pyytää noutamaan kyyneleensä meren alta, ja sininen sotka poimii ne, jolloin kyyneleet muuttuvat helmiksi ja simpsukoiksi. Runo on merkittävä, koska se korostaa Väinämöisen taiteen yliluonnollista vaikutusta ja muuttaa laulajan liikutuksen pysyväksi aarteeksi.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Tapiolan ukko, Metsolan isäntä, Tapion kansa, metsän emäntä, Kuutar, Päivätär, Ahto, veden emäntä, korppi, sininen sotka
|Keskeiset_paikat=hopeinen mäki, kultainen kunnas, metsä, Tapiola, Metsola, meri, selvät vedet
|Keskeiset_esineet=kantele, hauin hammas, kalan pursto, jouhet, pirta, sukkula, kultarihmat, hopeaniiet, harja, suka, kyyneleet, helmet
|Keskeiset_kasitteet=soitto, laulu, ilo, itku, kyyneleet, luomakunta, veden väki, metsän väki
|Avainsanat=kantele, Väinämöisen soitto, hauinluinen kantele, eläimet, linnut, kalat, Tapiola, Ahto, Kuutar, Päivätär, kyyneleet, helmet
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen istuutuu ilokivelle ja alkaa soittaa hauinluista tehtyä kanteletta niin ihmeellisesti, että metsän eläimet, linnut, ilman immet, kalat sekä veden väki kerääntyvät kuuntelemaan. Soitto koskettaa koko luomakuntaa, ja myös Kuutar, Päivätär, Ahto se...
|Liittyy_esineisiin=Kantele
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, 
sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi. 
Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse 
hope'iselle mäelle, kultaiselle kunnahalle. 
Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa, 
kantelen kätensä alle. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut 
iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!" 
Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti 
hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta. 
Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni. 
Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti, 
tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi. 
Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli, 
ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat. 
Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä 
jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata, 
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle; 
tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe. 
Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa. 
Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta 
petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta. 
Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi; 
viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse: 
aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri. 
Siitä kuusehen kuvahti, petäjähän pyörähytti 
soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isäntä, 
ja kaikki Tapion kansa, sekä piiat jotta poiat, 
kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. 
Itseki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, 
sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse; 
loihe koivun konkelolle, lepän lengolle levahti 
kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan. 
Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia, 
ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät 
kunnioa kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton, 
heitti pentunsa pesähän; itse loihe lentämähän 
soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön. 
Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka, 
allit aalloilta syviltä, joutsenet sulilta soilta. 
Pieniäki peiposia, lintuja livertäviä, 
sirkkuja satalukuisin, leivoja liki tuhatta 
ilmassa ihastelivat, hartioilla haastelivat, 
tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen. 
Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat, 
iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat; 
mikä ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, 
mikä pienen pilven päällä, rusoreunalla rehotti. 
Tuo Kuutar, korea impi, neiti Päivätär pätevä 
pitelivät pirtojansa, niisiänsä nostelivat, 
kultakangasta kutoivat, hope'ista helskyttivät, 
äärellä punaisen pilven, pitkän kaaren kannikalla. 
Kunpa saivat kuullaksensa tuon sorean soiton äänen, 
jo pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä, 
katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet. 
Ei sitä oloista ollut, ei ollut ve'essäkänä 
evän kuuen kulkevata, kalaparvea parasta, 
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. 
Uipi hauit hangotellen, ve'en koirat vengotellen, 
lohet luo'oilta samosi, siikaset syväntehiltä. 
Säret pienet, ahvenetki, mujehetki, muut kalatki 
rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse 
virttä Väinön kuulemahan, soittoa tajuamahan. 
Ahto, aaltojen kuningas, ve'en ukko ruohoparta, 
ve'en kalvolle veäikse, luikahaikse lumpehelle; 
siinä kuunteli iloa. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"En ole mointa ennen kuullut sinä ilmoisna ikänä, 
soitantoa Väinämöisen, iloa ikirunojan!" 
Sisarekset sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, 
hiipoivat hivuksiansa, hapsiansa harjasivat 
harjalla hopeapäällä, sukimella kultaisella. 
Saavat kuulla äänen ouon, tuon on soitannon sorean: 
sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen. 
Jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta. 
Itseki ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta, 
jopa nousevi merestä ja lapaikse lainehesta; 
ruokorintahan rivahti, väännäikse vesikarille 
tuota ääntä kuulemahan, soitantoa Väinämöisen, 
kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea. 
Se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen 
kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle. 
Siinä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen. 
Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata, 
ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata, 
kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut. 
Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, 
itki nainehet urohot, itki pojat puol'-ikäiset, 
sekä pojat jotta neiet, jotta pienet piikasetki, 
kun oli ääni kummanlainen, ukon soitanto suloinen. 
Itsensäki Väinämöisen kyynel vieri kyykähteli. 
Tippui tilkat silmistänsä, vierivät vesipisarat, 
karkeammat karpaloita, herkeämmät hernehiä, 
pyöreämmät pyyn munia, päreämmät päitä pääskyn. 
Ve'et vieri silmästänsä, toiset toisesta noruvi. 
Putosivat poskipäille, kaunihille kasvoillensa, 
kaunihilta kasvoiltansa leve'ille leuoillensa, 
leve'iltä leuoiltansa rehe'ille rinnoillensa, 
rehe'iltä rinnoiltansa päteville polvillensa, 
päteviltä polviltansa jalkapöyille jaloille, 
jalkapöyiltä jaloilta maahan alle jalkojensa 
läpi viien villavaipan, kautta kuuen kultavyönsä, 
seitsemän sinihamosen, sarkakauhtanan kaheksan. 
Vierivät vesipisarat luota vanhan Väinämöisen 
rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen 
alle selvien vesien, päälle mustien murien. 
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Onko tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa, 
tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa 
kyyneleni poimijata alta selvien vesien?" 
Nuoret tuossa noin sanovi sekä vanhat vastoavi: 
"Ei ole tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa, 
tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa 
kyynelesi poimijata alta selvien vesien." 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: 
"Kenpä toisi kyyneleni, poimisi vesipisarat 
alta selvien vesien, saisi multa sulkaturkin." 
Tuli korppi koikotellen. Sanoi vanha Väinämöinen: 
"Käyös, korppi, kyyneleni alta selvien vesien! 
Annan sulle sulkaturkin." Eipä korppi saanutkana. 
Kuuli tuon sininen sotka, niin tuli sininen sotka. 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Use'in, sininen sotka, 
suullasi sukelteleihet, ve'essä vilotteleihet: 
käypä, poimi kyyneleni alta selvien vesien! 
Saat sinä parahan palkan: annan sulle sulkaturkin." 
Kävi sotka poimimahan Väinämöisen kyyneleitä 
alta selvien vesien, päältä mustien murien. 
Poimi kyynelet merestä, kantoi Väinölle kätehen: 
jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi, 
helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet, 
kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi. 
</div>

Runo 40

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 40
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=40
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Väinämöinen
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola
|Yhteenveto=Väinämöinen laskee veneellä vesille Ilmarisen ja Lemminkäisen kanssa, ja koskessa Lemminkäinen lausuu loitsuja matkan turvaksi. Väljillä vesillä pursi tarttuu kiinni suureen haukeen, jota Lemminkäinen ja Ilmarinen eivät saa irti, mutta Väinämöinen katkaisee kalan miekallaan. Hauki keitetään syötäväksi, ja sen leukaluusta, hampaista sekä Hiien ruunan hivuksista Väinämöinen rakentaa kalanluisen kanteleen. Nuoret, vanhat, Lemminkäinen ja Pohjolan väki yrittävät soittaa soitinta, mutta kukaan ei saa siitä kaunista ääntä. Kannel lähetetään Pohjolaan ja palautetaan lopulta tekijänsä käsiin, koska se tunnistaa oikeaksi soittajakseen vain vaivan nähneen laatijansa. Runo kuuluu kanteleen syntyä kuvaavaan jaksoon ja on merkittävä, koska se valmistaa Väinämöisen suuren soiton ja musiikin voiman eepoksessa.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen, Ukko, Pohjolan emäntä, Kivi-Kimmo
|Keskeiset_paikat=meri, koski, joki, luoto, Pohjola, Sariola
|Keskeiset_esineet=pursi, vene, mela, miekka, hauki, kantele, hauin leukaluu, hauin hampaat, Hiien ruunan hivukset
|Keskeiset_kasitteet=loitsu, koskenlasku, hauki, kanteleen synty, soitto, Pohjola
|Avainsanat=kantele, hauki, Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen, Pohjola, koski, loitsu, soitto, kalanluu
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen laskee veneellä vesille Ilmarisen ja Lemminkäisen kanssa, ja koskessa Lemminkäinen lausuu loitsuja matkan turvaksi. Väljillä vesillä pursi tarttuu kiinni suureen haukeen, jota Lemminkäinen ja Ilmarinen eivät saa irti, mutta Väinämöinen katkaisee...
|Liittyy_esineisiin=Kantele
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi 
tuon on pitkän niemen päästä, kylän kurjan kuuluvilta. 
Laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia. 
Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: 
"Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla, 
ilo entistä parempi, laulu muita laatuisampi?" 
Laski vanha Väinämöinen, laski päivän maavesiä, 
päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä. 
Siinä lieto Lemminkäinen muisti muutaman sanansa 
korvalla tulisen kosken, pyhän virran pyörtehessä. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Heitä, koski, kuohuminen, vesi vankka, vellominen! 
Kosken tyttö, kuohuneiti! Istuite kihokivelle, 
kihopaaelle paneite! Sylin aaltoja aseta, 
käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna, 
jottei riusko rinnoillemme eikä päällemme päräjä! 
"Akka aaltojen-alainen, vaimo kuohun-korvallinen! 
Nouse kourin kuohun päälle, yksin aallollen ylene 
kuohuja kokoamahan, vaahtipäitä vaalimahan, 
jottei syytöintä syseä, viatointa vierettele! 
"Kivet keskellä jokea, paaet kuohun kukkuralla 
otsansa alentakohon, päälakensa painakohon 
matkalta punaisen purren, tieltä tervaisen venehen! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivi-Kimmo, Kammon 
poika, 
väännä reikä vääntimellä, puhkaise purasimella 
keskelle kosen kiveä, pahan paaen palleahan, 
juosta purren puuttumatta, venehen vikaumatta! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, veen isäntä, vuon alio, 
kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen 
kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä! 
"Neiti kosken-korvallinen, impi virran-vierellinen! 
Kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta! 
Veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehelle, 
jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella, 
mennä miehen melkeänki, äkkiouonkin osata! 
"Melatar on, mielivaimo! Ota mieluisa melasi, 
jollapa piät pereä, noitivirrat viilettelet 
katehen koan e'etse, noian ikkunan alatse! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, Ukko, taivahan jumala, 
piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla, 
jotta juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen!" 
Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. 
Laski louhien lomitse noita kuohuja kovia; 
eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu. 
Äsken tuonne tultuansa noille väljille vesille 
puuttui pursi juoksemasta, venonen pakenemasta. 
Pursi puuttuvi lujahan, vene vieremättömäksi. 
Se on seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen 
pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen; 
päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta: 
ei ota venonen juosta eikä pääse puinen pursi. 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi sie lieto Lemmin poika! Kallistaite katsomahan, 
miss' on pursi puuttumassa, venonen takistumassa 
näillä väljillä vesillä, vienolla alantehella, 
kivelläkö vai haolla vaiko muulla vastuksella!" 
Se on lieto Lemminkäinen pyörähtihe katsomahan. 
Katsovi venosen alle, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla: 
vene on hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla!" 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Jotaki joessa onpi, hakojaki, haukiaki. 
Kun lie hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla, 
veä miekalla vetehen, katkaise kala kaheksi!" 
Se on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, 
miekan vyöltänsä vetävi, luunpurijan puoleltansa. 
Veti miekalla meryttä, alta laian laskettavi: 
itse vierähti vetehen, kourin aaltohon kohahti. 
Siitä seppo Ilmarinen tarttui tukkahan urosta, 
nostalti merestä miehen. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi, 
lisäksi satalu'ulle, tuhannelle täytteheksi!" 
Miekan vyöltänsä vetävi, tupestansa tuiman rauan, 
jolla kalhaisi kaloa, alta laian läimähytti: 
miekka murskaksi mureni, eipä hauki tiennytkänä. 
Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: 
"Ei ole teissä puolta miestä, ei urosta kolmannesta! 
Kun konsa tulevi tarve, miehen mieltä vaaitahan, 
silloin mieli melkeässä, kaikki toimi toisialla." 
Itse miekkansa veälti, tempasi terävän rauan. 
Työnti miekkansa merehen, alle laian langetteli 
kalahauin hartioihin, ve'en koiran konkkaluihin. 
Miekka luottihe lujahan, kitasihin kiinnittihe. 
Siitä vanha Väinämöinen nostalti kaloa tuota, 
veti haukia ve'estä: hauki katkesi kaheksi; 
pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen. 
Jo otti venonen juosta, pääsi pursi puutoksesta. 
Vaka vanha Väinämöinen luotti purren luotoselle, 
ravahutti rantehesen. Katselevi, kääntelevi 
tuota hauin pääpaloa. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ken on vanhin sulholoista, sepä hauki halkomahan, 
kala viploin viiltämähän, pää paloiksi pahkomahan!" 
Miehet purresta puhuvat, vaimot lausui laitasilta: 
"Saajanpa käet sulimmat, sormet pyytäjän pyhimmät." 
Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, 
kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, 
pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän 
murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" 
Kävi neiet keittämähän kävi kilvan kymmenenki. 
Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina. 
Jäipä luita luotoselle, kalanluita kalliolle. 
Vaka vanha Väinämöinen noita tuossa katselevi, 
katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mikä tuostaki tulisi, noista hauin hampahista, 
leveästä leukaluusta, jos oisi sepon pajassa, 
luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä?" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tule tyhjästä mitänä, 
kalan ruotasta kalua, ei seponkana pajassa, 
luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä." 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen, 
kun oisi osoajata; soiton luisen laatijata." 
Kun ei toista tullutkana, ei ollut osoajata, 
soiton luisen laatijata, vaka vanha Väinämöinen 
itse loihe laatijaksi, tekijäksi teentelihe. 
Laati soiton hauinluisen, suoritti ilon ikuisen. 
Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. 
Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. 
Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan. 
Jo oli soitto suorittuna, valmihina kanteloinen, 
soitto suuri hauinluinen, kantelo kalaneväinen. 
Tuli tuohon nuoret miehet, tuli nainehet urohot, 
tuli pojat puol'-ikäiset sekä pienet piikalapset, 
tytöt nuoret, vaimot vanhat, naiset keskikertaisetki, 
kanteletta katsomahan, soittoa tähyämähän. 
Vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan, 
käski keskikertaisenki soittamahan sormillansa 
tuota ruotaista romua, kalanluista kanteletta. 
Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki. 
Nuoret soitti, sormet notkui, vanhat väänti, pää vapisi: 
ei ilo ilolle nousnut, soitto soitolle ylennyt. 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi te pojat puol'älyiset, 
teki tyttäret typerät sekä muu katala kansa! 
Ei ole teissä soittajata, oike'in osoajata! 
Tuokatte minulle soitto, kantakatte kanteloinen 
kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen 
nenähän!" 
Siitä lieto Lemminkäinen saip' on kantelon käsille, 
ilon itsensä likemmä, soiton alle sormiensa. 
Soittoa sovittelevi, kanteletta kääntelevi: 
eipä soitto soitakana, ei ilo iloakana. 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei ole tässä nuorisossa, 
kansassa kasuavassa eikä vanhassa väessä 
tuon on soiton soittajaista, tuon ilon iloajaista. 
Joko Pohjola paremmin saisi soiton soittamahan, 
tuon ilon iloamahan, jospa laitan Pohjolahan?" 
Laittoi soiton Pohjolahan, saatatti Sariolahan. 
Soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat, 
soitti miehet naisekkahat sekä naiset miehekkähät. 
Itsekin emäntä soitti, tuota käänti, tuota väänti, 
tuota sormin suoritteli, kynsin kymmenin piteli. 
Soitti pojat Pohjolassa, soitti kansa kaikenlainen. 
Ei ilo ilolle tunnu eikä soitto soitannalle: 
kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti, 
ääni kaikkui karkeasti, soitto julmasti sorisi. 
Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä. 
Ukko uunilta havannut, kiukahalta kirsahtanut 
urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa: 
"Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte! 
Puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi, 
kaikki käypi karvoilleni, viepi viikoksi uneni! 
"Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta ilolle 
eli uuvuta unehen, maku'usen maanittele, 
niin vetehen visko'otte, aaltoihin upottaotte, 
tahi viekötte takaisin, soitto tuonne saattaotte 
miehen tehnehen käsille, sormille sovittelijan!" 
Soitto kielin kerkiävi, kantelo sanoin kajahui: 
"En vielä vetehen joua, alle aaltojen asetu! 
Ennen soitan soittajalla, vangun vaivan nähnehellä." 
Jopa vietihin visusti, kannettihin kaunihisti 
miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille. 
</div>

Runo 4

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 4
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=4
|Liittyy_hahmoihin=Aino, Väinämöinen, Joukahainen
|Yhteenveto=Aino lähtee lehdosta vastoja taittamasta ja kohtaa vanhan Väinämöisen, joka kehottaa häntä kantamaan kaulanhelmet ja rinnanristin vain itselleen. Aino kieltäytyy, riisuu korunsa ja palaa itkien kotiin, missä hän kertoo tapahtuneen isälle, veljelle, siskolle ja emolle. Emo neuvoo häntä pukeutumaan aitassa säilytettyihin Kuuttaren ja Päivättären antamiin kultiin ja hopeisiin, mutta Aino suree joutumistaan vanhan miehen varaksi. Aino pukeutuu juhlakoruihin, vaeltaa meren rantaan ja hukkuu, kun kirjava kivi vajoaa hänen altaan veteen. Jänis vie sanan Ainon kuolemasta kotiin, ja emo puhkeaa pitkään valitukseen, jonka kyynelistä syntyy jokia, koskia, luotoja, koivuja ja käkiä. Aino-jakson keskeinen tragedia tekee näkyväksi vastentahtoisen naittamisen seuraukset ja käynnistää eepoksessa Ainon kuoleman ympärille rakentuvan surun.
|Keskeiset_hahmot=Aino, Väinämöinen, Joukahainen, emo, isä, veli, sisko, Kuutar, Päivätär, jänis
|Keskeiset_paikat=lehto, koti, kartano, aitta, aittamäki, aho, salo, meri, ruokoranta, niemi, kotilahti, Manala
|Keskeiset_esineet=vasta, rinnanristi, kaulanhelmet, sormus, punalangat, sinisilkit, arkku, lipas, kultavyö, sinihame, kivi, paasi
|Keskeiset_kasitteet=kosinta, kieltäytyminen, suru, vastentahtoinen naittaminen, kuolema, sanansaattaja, itku, muodonmuutos
|Avainsanat=Aino, Väinämöinen, Ainon kuolema, meri, hukuttautuminen, jänis, emon itku, Kuutar, Päivätär, käki
|Lyhyt_kuvaus=Aino lähtee lehdosta vastoja taittamasta ja kohtaa vanhan Väinämöisen, joka kehottaa häntä kantamaan kaulanhelmet ja rinnanristin vain itselleen. Aino kieltäytyy, riisuu korunsa ja palaa itkien kotiin, missä hän kertoo tapahtuneen isälle, veljelle, siskolle...
|Liittyy_paikkoihin=Manala
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Tuopa Aino, neito nuori, sisar nuoren Joukahaisen, 
läksi luutoa lehosta, vastaksia varvikosta. 
Taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, 
kokoeli kolmannenki verevälle veijollensa. 
Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti. 
Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa, 
hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, 
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna, 
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!" 
Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille 
kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise. 
Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita; 
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa 
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni." 
Riisti ristin rinnaltansa, sormukset on sormestansa, 
helmet kaulasta karisti, punalangat päänsä päältä, 
jätti maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi. 
Meni itkien kotihin, kallotellen kartanolle. 
Iso istui ikkunalla, kirvesvartta kirjoavi: 
"Mitä itket, tyttö raukka, tyttö raukka, neito nuori?" 
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! 
Sitä itken, taattoseni, sitä itken ja valitan: 
kirpoi risti rinnaltani, kaune vyöstäni karisi, 
rinnalta hopearisti, vaskilangat vyöni päästä." 
Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi: 
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?" 
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani! 
Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan: 
kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi, 
kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet." 
Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi: 
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?" 
"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä! 
Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan: 
kirpoi kullat kulmiltani, hopeat hivuksiltani, 
sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä." 
Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi: 
"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?" 
"Oi on maammo, kantajani, oi emo, imettäjäni! 
Onp' on syitä synke'itä, apeita ani pahoja! 
Sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan: 
läksin luutoa lehosta, vastanpäitä varvikosta. 
Taitoin vastan taatolleni, toisen taitoin maammolleni, 
kokoelin kolmannenki verevälle veijolleni. 
Aloin astua kotihin; astuinpa läpi ahosta: 
Osmoinen orosta virkkoi, Kalevainen kaskesmaalta: 
'Eläpä muille, neiti rukka, kuin minulle, neiti rukka, 
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna, 
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!' 
"Riistin ristin rinnaltani, helmet kaulasta karistin, 
sinilangat silmiltäni, punalangat pääni päältä, 
heitin maalle maan hyviksi, lehtohon lehon hyviksi. 
Itse tuon sanoiksi virkin: 'En sinulle enkä muille 
kanna rinnanristiäni, päätä silkillä sitaise. 
Huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita; 
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa 
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.'" 
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: 
"Elä itke, tyttäreni, nuorna saamani, nureksi! 
Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; 
toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; 
kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi. 
Astu aittahan mäelle, aukaise parahin aitta! 
Siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa. 
Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta: 
siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista. 
Ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät. 
"Ennen neinnä ollessani, impenä eläessäni 
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan. 
Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän 
sinisen salon sivulla, lehon lemmen liepehellä. 
"Minä luoksi luontelime, likelle lähentelime. 
Aloinpa anella noita, itse virkin ja sanelin: 
'Anna, Kuutar, kultiasi, Päivätär, hope'itasi 
tälle tyhjälle tytölle, lapsellen anelijalle!' 
"Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hope'itansa. 
Minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeat! 
Tulin kukkana kotihin, ilona ison pihoille. 
"Kannoin päivän, kannoin toisen. Jo päivänä kolmantena 
riisuin kullat kulmiltani, päältäni hyvät hopeat, 
vein ne aittahan mäelle, panin arkun kannen alle: 
siit' on asti siellä ollut ajan kaiken katsomatta. 
"Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota, 
kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi! 
Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen, 
Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt, 
sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset! 
Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise, 
sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin! 
"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle 
sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi: 
kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, 
ehompana entistäsi, parempana muinaistasi." 
Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa. 
Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja; 
meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? 
Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, 
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa. 
Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus? 
Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus, 
kuin on hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä. 
"Usein nyt minun utuisen, use'in, utuisen lapsen, 
mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi, 
nurmessa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi; 
mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. 
"Parempi minun olisi, parempi olisi ollut 
syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta 
näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille. 
Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä, 
oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa, 
pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen, 
ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä." 
Itki päivän, itki toisen. Sai emo kyselemähän: 
"Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?" 
"Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, 
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit, 
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi, 
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle. 
Oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien 
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille! 
Parempi meressä olla, alla aaltojen asua 
sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla, 
kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla, 
sukkahansa suistujalla, karahkahan kaatujalla." 
Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle. 
Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti: 
löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta; 
ne on päällensä pukevi, varrellensa valmistavi. 
Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, 
sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. 
Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin; 
vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja. 
Itse lauloi mennessänsä, virkki vieriellessänsä: 
"Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi. 
Eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, 
jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, 
näiltä suurilta suruilta, ape'ilta miel'aloilta. 
"Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, 
aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: 
ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi, 
ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, 
vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen 
alle aaltojen syvien, päälle mustien murien." 
Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena 
ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa: 
tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi. 
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä 
rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä. 
Aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän: 
kolme oli neittä niemen päässä, ne on merta kylpemässä! 
Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi! 
Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, 
sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, 
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle. 
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen: 
kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta. 
Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan 
kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle: 
kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, 
neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa. 
Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka. 
Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä: 
"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle; 
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: 
elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä 
vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä! 
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; 
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: 
elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä 
panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta! 
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; 
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: 
elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä 
juottako sotaoritta rannalta merelliseltä! 
"Läksin rannalle pesohon, menin merta kylpemähän; 
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman: 
elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä 
peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta! 
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä; 
mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja; 
mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita; 
mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua." 
Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen. 
Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan 
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? 
Karhu sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! 
Ei karhu sanoa saata: lehmikarjahan katosi. 
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan 
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? 
Susi sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! 
Ei susi sanoa saata: lammaskarjahan katosi. 
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan 
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? 
Repo sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! 
Ei repo sanoa saata: hanhikarjahan katosi. 
Kukas sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan 
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon? 
Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan! 
Jänis varman vastaeli: "Sana ei miehe'en katoa!" 
Läksi jänis juoksemahan, pitkäkorva piippomahan, 
vääräsääri vääntämähän, ristisuu ripottamahan 
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon. 
Juoksi saunan kynnykselle; kyykistäikse kynnykselle: 
sauna täynnä neitosia, vasta käessä vastoavat: 
"Saitko, kiero, keittimiksi, paltsasilmä, paistimiksi, 
isännällen iltaseksi, emännällen eineheksi, 
tyttären välipaloiksi, pojan puolipäiväseksi?" 
Jänis saattavi sanoa, kehräsilmä kerskaella: 
"Liepä lempo lähtenynnä kattiloihin kiehumahan! 
Läksin sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan: 
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, 
sortununna hopeasolki, vyö vaski valahtanunna: 
mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, 
sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille." 
Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän. 
Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan: 
"Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä 
tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko 
vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, 
tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!" 
Emo itki, kyynel vieri: vieri vetrehet vetensä 
sinisistä silmistänsä poloisille poskillensa. 
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä 
poloisilta poskipäiltä ripe'ille rinnoillensa. 
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä 
ripe'iltä rinnoiltansa hienoisille helmoillensa. 
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä 
hienoisilta helmoiltansa punasuille sukkasille. 
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä 
punasuilta sukkasilta kultakengän kautosille. 
Vieri kyynel, vieri toinen: vieri vetrehet vetensä 
kultakengän kautosilta maahan alle jalkojensa; 
vieri maahan maan hyväksi, vetehen ve'en hyväksi. 
Ve'et maahan tultuansa alkoivat jokena juosta: 
kasvoipa jokea kolme itkemistänsä vesistä, 
läpi päänsä lähtemistä, alta kulman kulkemista. 
Kasvoipa joka jokehen kolme koskea tulista, 
joka kosken kuohumalle kolme luotoa kohosi, 
joka luo'on partahalle kunnas kultainen yleni; 
kunki kunnahan kukulle kasvoi kolme koivahaista, 
kunki koivun latvasehen kolme kullaista käkeä. 
Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: "lemmen, lemmen!" 
Toinen kukkui: "sulhon, sulhon!" Kolmas kukkui: "auvon, auvon!" 
Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!" sep' on kukkui kuuta kolme 
lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle. 
Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!" sep' on kukkui kuusi kuuta 
sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle. 
Kuka kukkui: "auvon, auvon!" se kukkui ikänsä kaiken 
auvottomalle emolle, iän päivät itkevälle. 
Niin emo sanoiksi virkki kuunnellessansa käkeä: 
"Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä! 
Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, 
itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, 
hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä: 
kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, 
koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen." 
</div>

Runo 39

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 39
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=39
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Lemminkäinen, Väinämöinen, Ahti
|Liittyy_esineisiin=Sampo
|Yhteenveto=Väinämöinen kehottaa Ilmarista lähtemään Pohjolaan sammon ja kirjokannen saantaan, vaikka Ilmarinen muistuttaa niiden olevan lukkojen takana kivimäessä ja vaskivaarassa. Matkaan valmistaudutaan sammon hakuretken jaksossa: Ilmarinen takoo Väinämöiselle tuliteräisen miekan, ja miehet lähtevät ensin hevosen kanssa rantaa pitkin. Rannalta he löytävät valittavan purren, jonka Väinämöinen laskee vesille ja täyttää laulamalla väellä. Soutu ei edisty sulhojen, neitojen eikä vanhojen voimilla, mutta Ilmarisen tarttuessa airoihin vene alkaa kulkea merellä. Nälkäniemen luona Lemminkäinen näkee purren, tunnistaa Väinämöisen ja Ilmarisen sekä pyytää päästä kolmanneksi mieheksi sammon nostantaan. Väinämöinen ottaa hänet mukaan, ja runo on merkittävä, koska se kokoaa sammon hakijat ja saattaa retken liikkeelle kohti Pohjolaa.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Ahti, Kauko
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Sariola, Pohjolan kivimäki, vaskinen vaara, meri, Nälkäniemi, Väinölä
|Keskeiset_esineet=sampo, kirjokansi, miekka, pursi, vene, laiva, airot, mela, hevonen, suitset, päitset
|Keskeiset_kasitteet=sammon hakuretki, taonta, sotavene, soutaminen, laulaminen, merimatka, varustautuminen
|Avainsanat=sampo, kirjokansi, Pohjola, sammon haku, miekka, pursi, soutu, Lemminkäinen, Ilmarinen, Väinämöinen
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöinen kehottaa Ilmarista lähtemään Pohjolaan sammon ja kirjokannen saantaan, vaikka Ilmarinen muistuttaa niiden olevan lukkojen takana kivimäessä ja vaskivaarassa. Matkaan valmistaudutaan sammon hakuretken jaksossa: Ilmarinen takoo Väinämöiselle tulit...
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Väinölä
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ohoh seppo Ilmarinen! Lähtekämme Pohjolahan 
hyvän sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan!" 
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei ole sampo saatavana, kirjokansi tuotavana 
pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta! 
Siell' on sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna 
Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän 
yheksän lukon ta'aksi, siihen juuret juurruteltu 
yheksän sylen syvähän, yksi juuri maaemähän, 
toinen vesiviertehesen, kolmas on kotimäkehen." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli seppo, veikkoseni! 
Lähtekämme Pohjolahan tuon on sammon saa'antahan! 
Laatikamme laiva suuri, johon sampo saatetahan, 
kirjokansi kannetahan Pohjolan kivimäestä, 
vaaran vaskisen sisästä, yheksän lukon takoa!" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Vakavampi maisin matka. 
Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! 
Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri, 
saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Vakavampi maisin matka, 
vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi. 
Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, 
ve'et väljät välkytellä, selät selvät seurustella: 
tuuli purtta tuuittavi, aalto laivoa ajavi, 
länsituuli läikyttävi, etelä e'elle viepi. 
Vaan kuitenki kaikitenki, kun et mieline merisin, 
niin on maisin matkatkamme, rantaisin ratustelkamme! 
"Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, 
jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen 
saaessa otolle sammon tuonne kylmähän kylähän, 
pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan!" 
Tuo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
tunki rautoja tulehen, teräksiä hiiloksehen, 
kultia koko piosen, hope'ita kourallisen. 
Laittoi orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. 
Orjat lietsoi löyhytteli, hyvin painoi palkkalaiset: 
rauta vellinä venyvi, teräs taipui tahtahana, 
hopea vetenä välkkyi, kulta läikkyi lainehena. 
Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
katsoi alle ahjoksensa, lietsimensä liepehelle: 
näki miekan syntyväksi, pää kullan kuvauvaksi. 
Otti ainehet tulesta, tempasi hyvät takehet 
ahjosta alasimelle, vasarille, valkkamille. 
Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, 
jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli. 
Vaka vanha Väinämöinen tuli tuota katsomahan. 
Sai miekan tuliteräisen kätehensä oikeahan. 
Katselevi, kääntelevi; sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?" 
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, 
jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, 
tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, 
kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi. 
Sylkytteli miekkoansa vuoren rautaisen raossa. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo minä terällä tällä 
vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin!" 
Itse seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, 
hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle? 
Joko luustoihin lueime, rautapaitoihin paneime, 
teräsvöihin telkitäime? Mies on luustossa lujempi, 
rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi." 
Lähteä luku tulevi, liitto käyä kerkiävi. 
Yks' on vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen 
läksivät hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon, 
suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. 
Kahen etsivät hevoista, päätä puitse katselevat, 
tarkasti tähystelevät ympäri salon sinisen: 
löytivät hevon lehosta, kuloharjan kuusikosta. 
Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen 
painoi päähän kullan päitset, suvikunnan suitset suuhun. 
Ajoa ratustelevat kahen miehen rantamaata: 
kuului rannalta kujerrus, valitanta valkamalta. 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa! 
Joko käymme katsomahan, likeltä tähystämähän?" 
Itse astuvi likemmä, meni luota katsomahan. 
Eipä impi itkekänä eikä kaikerra kananen: 
oli pursi itkemässä, venonen valittamassa. 
Virkki vanha Väinämöinen luoksi purren päästyänsä: 
"Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat? 
Itketkö sä puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?" 
Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: 
"Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, 
mieli neien miehelähän korkeastaki ko'ista. 
Sitä itken, pursi raukka, vene vaivainen, valitan: 
itken viejäistä vesille, laskijaista lainehille. 
"Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa 
saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, 
tuovan täyteni eloa, alustani aartehia: 
ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä! 
"Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, 
tappeloita tallustavat: kolme kertoa kesässä 
tuovat täytensä rahoja, alustansa aartehia. 
Minä, veistämä venonen, satalauta laaittama, 
tässä lahon lastuillani, venyn veistännäisilläni. 
Pahimmatki maan matoset alla kaarien asuvat, 
linnut ilman ilke'immät pesän pielessä pitävät, 
kaikki korven konnikatki kokillani koksentavat. 
Oisi kahta kaunihimpi, kahta, kolmea parempi 
olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, 
oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä." 
Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: 
"Elä itke, puinen pursi, vene hankava, havise! 
Kohta saat sotia käyä, tappeloita tallustella. 
"Lienet pursi Luojan luoma, Luojan luoma, tuojan 
tuoma, 
syrjin syökseite vetehen, laioin aalloillen ajaite, 
ilman kouran koskematta, käen päälle käyttämättä, 
olkapään ojentamatta, käsivarren vaalimatta!" 
Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: 
"Eipä muu sukuni suuri eikä veljeni, venoset, 
lähe työnnyttä vesille, laskematta lainehille, 
kun ei kourin koskettane, käsivarsin käännettäne." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos ma sun vesille työnnän, 
joko juokset soutamatta, airoilla avittamatta, 
huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen?" 
Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: 
"Eipä muu sukuni suuri eikä toinen joukkioni 
juokse sormin soutamatta, airoilla avittamatta, 
huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen." 
Vaka vanha Väinämöinen tuosta tuon sanoiksi virkki: 
"Joko juokset soutamalla, airoilla avittamalla, 
huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen?" 
Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: 
"Jo vainen sukuni muuki, kaikki veljeni, venoset, 
juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, 
huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen." 
Siitä vanha Väinämöinen heitti hiekalle hevosen, 
painoi puuhun marhaminnan, ohjat oksalle ojenti, 
lykkäsi venon vesille, lauloi purren lainehille. 
Kysytteli puista purtta, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi sie kaareva venonen, pursi puinen, hankaniekka! 
Ootko kaunis kannannalta, kuin oot kaunis katsonnalta?" 
Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: 
"Oonpa kaunis kannannalta sekä pohjalta sijava: 
soutoa sa'an urohon, ilman istua tuhannen." 
Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi. 
Lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, 
sukapäitä, piipioja, saapasjalkoja jaloja. 
Lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, 
tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia. 
Lauloi vielä Väinämöinen teljot täytehen väkeä, 
ne on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, 
kuss' oli vähän sijoa nuorukaisilta esinnä. 
Itse istuvi perähän, kokan koivuisen kuvulle, 
lasketteli laivoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Juokse, pursi, puittomia, vene, väljiä vesiä! 
Kule kuplina merellä, lumpehina lainehilla!" 
Pani sulhot soutamahan, neiet ilman istumahan. 
Sulhot souti, airot notkui: eipä matka eistykänä. 
Pani neiet soutamahan, sulhot ilman istumahan. 
Neiet souti, sormet notkui: eipä vielä matka eisty. 
Muutti vanhat soutamahan, nuoret päältä katsomahan. 
Vanhat souti, päät vapisi: eipä vielä matka eisty. 
Siitä seppo Ilmarinen itse istui soutamahan: 
jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui. 
Loitos kuului airon loiske, kauas hankojen hamina. 
Soutavi sorehtelevi: teljot rytkyi, laiat notkui, 
airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, 
terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, 
perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi. 
Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi 
perässä punaisen purren, melan vartevan varassa. 
Niemi matkalla näkyvi, kylä kurja kuumottavi. 
Ahti niemellä asuvi, Kauko niemen kainalossa. 
Kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, 
Ahti aitan pieneyttä, veitikkä osan vähyyttä. 
Veisti laitoja venehen, uuen purren pohjapuuta 
päässä pitkän nälkäniemen, paltalla kylän katalan. 
Se oli korvalta korea, silmältä sitäi parempi. 
Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle: 
kaaren kaukoa näkevi, pilven longan loitompata. 
Eipä kaari ollutkana eikä pieni pilven lonka: 
oli pursi kulkemassa, venonen vaeltamassa 
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla; 
mies puhas perässä purren, mies sorea soutimilla. 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tunne tuota purtta, 
keksi kelvoista venettä; souten Suomesta tulevi, 
airon iske'in iästä, melan luoen luotehesen." 
Jo huhuta huikahutti, mäjellytti, mäikähytti, 
huuti mies nenästä niemen, verevä vesien poikki: 
"Kenen on veno vesillä, kenen laiva lainehilla?" 
Miehet purresta puhuvat sekä vaimot vastoavat: 
"Mi olet mies metsän asuja, uros korven kolkuttaja, 
kun et tunne tuota purtta, keksi Väinölän venettä, 
et tunne peräurosta etkä miestä airollista?" 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Jo tunnen peränpitäjän 
ja älyän airollisen: vaka vanha Väinämöinen 
itse on perän piossa, Ilmarinen airollisna. 
Minnekkä menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Kohti pohjaista kulemme, 
kohti kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia: 
sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan 
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä." 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! 
Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi, 
kun saat sammon nostantahan, kirjokannen kannantahan! 
Vielä mieki miesnä maksan, jos saisi tapella tarve: 
annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston." 
Vaka vanha Väinämöinen otti miehen matkoihinsa, 
veitikän venosehensa. Se on lieto Lemminkäinen 
jo tulla tuhuttelevi, käyä luikerrehtelevi. 
Tuopi laian tullessansa venehesen Väinämöisen. 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Oisi puuta purressani, 
laitoa venehessäni, parahiksi painoaki. 
Miksi laitat laitoasi, puuta purtehen liseät?" 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ei vara venettä kaa'a, 
tuki suovoa tuhoa. Use'in merellä Pohjan 
tuuli laitoa kysyvi, vastatuuli varppehia." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Sentähen sotavenosen 
rinta rautahan rakettu ja tehty teräsnenähän, 
jottei tuulen tuiki vieä eikä viskoa vihurin." 
</div>

Runo 38

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 38
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=38
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Louhi, Väinämöinen
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Manala
|Liittyy_esineisiin=Sampo
|Yhteenveto=Ilmarinen hylkää kultaisen ja hopeisen kuvansa ja lähtee Pohjolaan pyytämään Louhelta kuolleen vaimonsa sisarta. Louhi kieltäytyy antamasta toista tytärtään, ja myös neiti torjuu Ilmarisen syyttäen häntä sisarensa surmasta. Ilmarinen kaappaa neidon rekeensä, mutta matkan aikana neiti vastustaa häntä, uhkaa paeta eri eläinten hahmoissa ja halveksii kosijaansa. Yöpaikassa Ilmarinen huomaa neidon naurattaneen toista miestä, aikoo surmata hänet, mutta miekka kieltäytyy naisen tappamisesta, joten hän laulaa neidon lokiksi meren luodolle. Paluumatkalla Väinämöinen kohtaa alakuloisen Ilmarisen, joka kertoo Pohjolan vauraudesta ja Sammon tuottamasta ikuisesta onnesta. Runo kuuluu Ilmarisen epäonnistuneen kosinnan ja Sammon-jakson käännekohtaan, sillä se nostaa Sammon Pohjolan menestyksen ytimeksi ja valmistaa eepoksen seuraavaa suurta ristiriitaa.
|Keskeiset_hahmot=Ilmarinen, Louhi, Pohjolan nuorempi tytär, Väinämöinen
|Keskeiset_paikat=Pohjola, meri, luoto, karit, Manala, Tuoni, Ilmarisen omat maat
|Keskeiset_esineet=kultainen kuva, hopeinen neito, reki, valjaat, miekka, Sampo
|Keskeiset_kasitteet=kosinta, kieltäytyminen, kaappaus, loitsulaulu, muodonmuutos, Pohjolan vauraus, ikuinen onni
|Avainsanat=Ilmarinen, Louhi, Pohjolan tytär, kosinta, kaappaus, lokki, Sampo, Pohjola, Väinämöinen
|Lyhyt_kuvaus=Ilmarinen hylkää kultaisen ja hopeisen kuvansa ja lähtee Pohjolaan pyytämään Louhelta kuolleen vaimonsa sisarta. Louhi kieltäytyy antamasta toista tytärtään, ja myös neiti torjuu Ilmarisen syyttäen häntä sisarensa surmasta.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Tuop' on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
heitti kultaisen kuvansa, hope'isen neitosensa. 
Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, 
itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa. 
Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä 
pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä. 
Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi; 
päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle. 
Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyvi pihalle. 
Sai tuossa sanelemahan, kääntihe kyselemähän 
oman lapsensa oloa, asuntoa armahansa 
miniänä miehelässä, naisena anoppelassa. 
Se on seppo Ilmarinen alla päin, pahoilla mielin, 
kaiken kallella kypärin sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota, 
elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! 
Jo sen on surma suin pi'ellyt, kova loppu loukahtanut. 
Maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoiseni, 
mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa. 
Läksin toista tyttöäsi, nuorempata neitoasi. 
Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi 
naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!" 
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Pahoin tein minä poloinen, pahoinpa, polon-alainen, 
kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana 
nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän: 
annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. 
"En nyt toista annakana, en mä työnnä tyttöäni 
nokiesi nuohojaksi, karstojesi kaapijaksi. 
Ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan 
koskehen kohisevahan, palavahan pyörtehesen, 
Manalan matikan suuhun, Tuonen hauin hampahisin." 
Siitä seppo Ilmarinen murti suuta, väänti päätä, 
murti mustoa haventa, käänti päätä käiväräistä. 
Itse tunkihe tupahan, alle kattojen ajoihe. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulepa minulle, tyttö, 
sijalle sisaruesi, naisen entisen eloille 
mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi!" 
Lauloi lapsi lattialta, sekä lauloi jotta lausui: 
"Pois on, liika, linnastamme, mies outo, ovilta näiltä! 
Tukon linnoa tuhosit, palan linnoa pahensit 
kerran ennen käytyäsi, ovillen osattuasi. 
"Neitonen, sinä sisari! Elä sulho'on ihastu, 
elä sulhon suun pitohon eläkä jalkoihin jaloihin! 
Sulholl' on suen ikenet, revon koukut kormanossa, 
karhun kynnet kainalossa, veren juojan veitsi vyöllä, 
jolla päätä piirtelevi, selkeä sirettelevi." 
Neiti itse noin saneli Ilmariselle sepolle: 
"En lähe minä sinulle enkä huoli huitukoille! 
Tapoit naisen ennen naiun, surmasit sisarueni: 
vielä tappaisit minunki, surmoaisit itseniki. 
Onpa tässä neitosessa paremmanki miehen verta, 
kaunihimman varren kauppa, koreamman korjan täysi, 
paikoille paremmillenki, isommille istuimille, 
ei sepon sysisijoille, miehen tuhmaisen tulille." 
Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, 
murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. 
Saautti tytön samassa, käärälti käpälihinsä, 
läksi tuiskuna tuvasta, riepsahti rekensä luoksi; 
työnnälti tytön rekehen, koksahutti korjahansa. 
Läksi kohta kulkemahan, valmistui vaeltamahan, 
käsi ohjassa orosen, toinen neien nännisillä. 
Neiti itki ja urisi, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Sain nyt suolle karpalohon, vehkahan vesiperille; 
tuonne ma kana katoan, kuolen, lintu, liian surman! 
"Kuule, seppo Ilmarinen! Kun et laskene minua, 
potkin korjasi paloiksi, sären reen repalehiksi, 
potkin poikki polvillani, sären säärivarsillani." 
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Sentähen sepon rekosen laiat rautahan rakettu, 
jotta potkia pitävi, hyvän immen heiskaroia." 
Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, 
sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, 
laulaime meren kalaksi, syvän aallon siikaseksi." 
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Etpä sinä sinne pääse: minä haukina jälessä." 
Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, 
sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, 
metsähän menetteleime, kärpäksi kiven kolohon." 
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Etpä sinä sinne pääse: minä saukkona jälessä." 
Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, 
sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, 
kiuruna kiverteleime taaksi pilven piilemähän." 
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Etpä sinä sinne pääse: minä kokkona jälessä." 
Kulki matkoa palasen, ajoi tietä pikkuruisen. 
Jo hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. 
Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. 
Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Jänö on juosnut siitä poikki." 
Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! 
Parempi minun olisi, parempi oletteleisi 
jänön juoksevan jälillä, koukkupolven polkemilla, 
kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. 
Jänön on karvat kaunihimmat, jänön suumalo somempi." 
Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; 
ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: 
taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. 
Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. 
Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Repo on juosnut siitä poikki." 
Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! 
Parempi minun olisi, parempi oletteleisi 
revon reyhkävän re'essä, aina käyvän ahkiossa, 
kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. 
Revon on karvat kaunihimmat, revon suumalo 
somempi." 
Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; 
ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: 
taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. 
Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. 
Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Hukka on juosnut siitä poikki." 
Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! 
Parempi minun olisi, parempi oletteleisi 
hukan hurskavan jälillä, alakärsän askelilla, 
kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. 
Hukan on karva kaunihimpi, hukan suumalo somempi." 
Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä. 
Ajoa kahattelevi yöksi uutehen kylähän. 
Matkalta väsynehenä seppo nukkuvi sike'in 
toinen naista naurattavi mieheltä unekkahalta. 
Siitä seppo Ilmarinen aamulla havattuansa 
murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. 
Sanoi seppo Ilmarinen, itse mietti, noin nimesi: 
"Joko luome laulamahan, laulan moisen morsiamen 
metsähän metsän omaksi vai vetehen veen omaksi? 
"En laula metsän omaksi: metsä kaikki kaihostuisi; 
enkäpä ve'en omaksi: vieroaisi veen kalaset. 
Ennen kaa'an kalvallani, menettelen miekallani." 
Miekka mietti miehen kielen, arvasi uron pakinan. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei liene minua luotu 
naisia menettämähän, kataloita kaatamahan." 
Se on seppo Ilmarinen jopa loihe laulamahan, 
syäntyi sanelemahan. Lauloi naisensa lokiksi 
luo'olle lokottamahan, veen karille kaikkumahan, 
nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. 
Siitä seppo Ilmarinen rekehensä reutoaikse. 
Ajoa kahattelevi alla päin, pahoilla mielin; 
matkasi omille maille, tuli maille tuttaville. 
Vaka vanha Väinämöinen tiellä vastahan tulevi. 
Sai tuosta sanelemahan: "Veli, seppo Ilmarinen! 
Mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin 
Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mi on Pohjolan eleä! 
Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa: 
päivän jauhoi syötäviä, päivän toisen myötäviä, 
kolmannen kotipitoja. 
"Jotta sanon kuin sanonki, vielä kerran kertaelen: 
mi on Pohjolan eleä, kun on sampo Pohjolassa! 
Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen, 
siinäpä ikuinen onni." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! 
Minne heitit naisen nuoren, kunne kuulun morsiamen, 
kun sa tyhjänä tuletki, aina naisetta ajelet?" 
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Lauloin ma mokoman naisen meren luo'olle lokiksi. 
Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, 
Y kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi." 
</div>

Runo 37

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 37
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=37
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Väinämöinen
|Yhteenveto=Ilmarinen suree kuollutta vaimoaan niin, ettei pajan kalke kuulu kuukauteen, ja elää pitkään naisetta ja puolisotta. Neljännellä kuulla hän kerää kultaa, hopeaa ja puita, polttaa hiilet ahjoon ja yrittää takoa itselleen kultaisen, hopeisen morsiamen. Ahjosta syntyvät ensin kultakarvainen uuhi ja kulta-harjainen varsa, mutta Ilmarinen hylkää ne ja jatkaa taontaa, kunnes saa aikaan kauniin kultaneidon. Neito jää kuitenkin sanattomaksi, mielettömäksi ja kylmäksi, eikä se kykene eläväksi puolisoksi. Ilmarinen vie kultaisen kuvansa Väinölään Väinämöiselle, mutta Väinämöinen torjuu sen ja neuvoo takomaan sen kaluiksi tai viemään vieraille maille. Runo kuuluu Ilmarisen surun ja kultaneidon jaksoon ja on merkittävä varoituksena kullan ja hopean palvonnasta sekä elottoman puolison tavoittelusta.
|Keskeiset_hahmot=Ilmarinen, Väinämöinen, kultaneito, uuhi, varsa, orjat, palkkalaiset
|Keskeiset_paikat=paja, ahjo, Väinölä, Venäe, Saksa
|Keskeiset_esineet=vasara, kulta, hopea, hiilet, palkeet, karhuntaljat, villavaipat
|Keskeiset_kasitteet=suru, taonta, kultainen morsian, elottomuus, kylmyys, kullan himo, varoitus
|Avainsanat=Ilmarinen, kultaneito, takominen, ahjo, kulta, hopea, Väinämöinen, Väinölä, suru, puoliso
|Lyhyt_kuvaus=Ilmarinen suree kuollutta vaimoaan niin, ettei pajan kalke kuulu kuukauteen, ja elää pitkään naisetta ja puolisotta. Neljännellä kuulla hän kerää kultaa, hopeaa ja puita, polttaa hiilet ahjoon ja yrittää takoa itselleen kultaisen, hopeisen morsiamen.
|Liittyy_esineisiin=Kultaneito
|Liittyy_paikkoihin=Väinölä
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, 
yöt itki unettomana, päivät einehettömänä; 
aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, 
kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu. 
Eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, 
kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla. 
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tieä, poloinen poika, 
miten olla, kuin eleä. Istun yön eli makoan, 
äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti. 
"Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, 
äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi. 
Ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, 
mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, 
apeainen armastani, mure mustakulmaistani. 
"Jo vainen iällä tällä use'in minun utuisen 
keskiöisissä unissa koura tyhjeä kokevi, 
käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki." 
Seppo naisetta elävi, puolisotta vanhenevi. 
Itki kuuta kaksi, kolme. Niinpä kuulla neljännellä 
poimi kultia mereltä, hope'ita lainehilta; 
keräsi kekosen puita, kolmekymmentä rekoista; 
puunsa poltti hiililöiksi, hiilet ahjohon ajeli. 
Otti noita kultiansa, valitsi hope'itansa 
sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. 
Työnti kullat kuumentohon, ajoi ahjohon hopeat, 
pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. 
Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli 
kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. 
Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, 
pyyti kullaista kuvaista, hope'ista morsianta. 
Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. 
Se on seppo Ilmarinen itse löihe lietsomahan. 
Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella 
katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, 
mitä ahjosta ajaikse, tungeikse tulisijasta. 
Uuhi ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, 
karva kulta, toinen vaski, kolmas on hopeakarva. 
Muut tuota ihastelevi, ei ihastu Ilmarinen. 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! 
Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." 
Siitä seppo Ilmarinen uuhen työntävi tulehen. 
Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, 
pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. 
Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli 
kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. 
Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, 
pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. 
Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. 
Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. 
Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella 
katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, 
mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. 
Varsa ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, 
harja kulta, pää hopea, kaikki vaskesta kaviot. 
Muut tuota hyvin ihastui, ei ihastu Ilmarinen. 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! 
Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." 
Siitä seppo Ilmarinen varsan työntävi tulehen. 
Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, 
pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. 
Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli 
kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. 
Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, 
pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. 
Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. 
Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. 
Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella 
katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, 
mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. 
Neiti ahjosta ajaikse, kultaletti lietsehestä, 
pää hopea, kassa kulta, varsi kaikki kaunokainen. 
Muut tuota pahoin pelästyi, ei pelästy Ilmarinen. 
Siitä seppo Ilmarinen takoi kullaista kuvoa, 
takoi yön levähtämättä, päivän pouahuttamatta. 
Jalat laati neitoselle, jalat laati, käet kuvasi: 
eipä jalka nousekana, käänny käet syleilemähän. 
Takoi korvat neiollensa: eipä korvat kuulekana. 
Niin sovitti suun sorean, suun sorean, sirkut silmät: 
saanut ei sanoa suuhun eikä silmähän suloa. 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Oisi tuo sorea neito, 
kun oisi sanallisena, mielellisnä, kielellisnä." 
Saattoi siitä neitosensa utuisehen uutimehen, 
pehme'ille pääaloille, sulkkuisille vuotehille. 
Siitä seppo Ilmarinen lämmitti kylyn utuisen, 
laati saunan saipuaisen; vastat varpaiset varusti, 
vettä kolme korvollista, jolla peiponen peseikse, 
pulmunen puhasteleikse noista kullan kuonasista. 
Kylpi seppo kyllitellen, valelihe vallotellen. 
Neien vierehen venähti utuisehen uutimehen, 
teltahan teräksisehen, rankisehen rautaisehen. 
Siinä seppo Ilmarinen heti yönä ensimäisnä 
kyllä peitettä kysyvi, vaippoja varustelevi, 
kahet, kolmet karhuntaljat, viiet kuuet villavaipat, 
maata kera puolisonsa, tuon on kultaisen kuvansa. 
Se oli kylki kyllä lämmin, ku oli vasten vaippojansa; 
ku oli nuorta neittä vasten, vasten kullaista kuvoa, 
se oli kylki kylmimässä, oli hyyksi hyytymässä, 
meren jääksi jäätymässä, kiveksi kovoamassa. 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tämä hyvä minulle! 
Vienen neien Väinölähän Väinämöiselle varaksi, 
polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." 
Viepi neien Väinölähän. Sitte sinne tultuansa 
sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie vanha Väinämöinen! 
Tuossa on sinulle tyttö, neiti kaunis katsannolta, 
eik' ole suuri suun piolta, kovin leuoilta leveä." 
Vaka vanha Väinämöinen katsahti kuvoa tuota, 
luopi silmät kullan päälle. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Miksi toit minulle tuota, tuota kullan kummitusta?" 
Sanoi seppo Ilmarinen: "Miksi muuksi kuin hyväksi! 
Polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo veikkoseni! 
Tunge neitosi tulehen, tao kaikiksi kaluiksi, 
tahi vie Venäehelle, saata Saksahan kuvasi 
rikkahien riian naia, suurien soan kosia! 
Ei sovi minun su'ulle, ei minullen itselleni 
naista kullaista kosia, hope'ista huolitella." 
Siitä kielti Väinämöinen, epäsi suvannon sulho, 
kielti kansan kasvavaisen, epäsi yleneväisen 
kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Elkätte, pojat poloiset, vasta kasvavat urohot, 
ollette elonkeraiset elikkä elottomatki, 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana 
naista kullaista kosiko, hope'ista huolitelko! 
Kylmän kulta kuumottavi, vilun huohtavi hopea." 
</div>

Runo 36

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 36
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=36
|Liittyy_hahmoihin=Kullervo, Väinämöinen, Kalervo, Untamo
|Yhteenveto=Kullervo lähtee sotaan ja torjuu äitinsä varoitukset, vaikka äiti koettaa estää häntä menemästä miekan melskeeseen. Hän hyvästelee isänsä, veljensä, sisarensa ja äitinsä, mutta vain äiti lupaa itkeä häntä ja paljastaa emon rakkauden. Matkalla Kullervo saa sanomat isän, veljen ja sisaren kuolemasta välinpitämättömästi, mutta äidin kuolema murtaa hänet hetkeksi. Kullervo jatkaa Untolaan, pyytää Ukolta miekan, hävittää Untamon joukon ja polttaa tuvat. Palattuaan autioon kotiin hän saa haudasta äitinsä neuvon lähteä metsään Musti-koiran kanssa, mutta päätyy paikalle, jossa oli turmellut sisarensa, ja surmaa itsensä miekallaan. Runo päättää Kullervo-jakson ja tekee hänen kohtalostaan varoituksen kaltoin kasvatetun lapsen tuhosta.
|Keskeiset_hahmot=Kullervo, Kalervo, emo, isä, veli, sisar, Untamo, Ukko, Musti, Väinämöinen
|Keskeiset_paikat=Untola, koti, suo, kangas, kuusikko, metsämaat, korpi, saareke, valkamavedet
|Keskeiset_esineet=miekka, keihäs, kalpa, ruuna, ori, tamma, Saksan saippuavedet, silkki, palttina
|Keskeiset_kasitteet=sota, kosto, kuolema, hautaus, äidinrakkaus, kaltoin kasvatus, itsemurha, syyllisyys
|Avainsanat=Kullervo, Untamo, kosto, äiti, Musti, miekka, sota, kuolema, itsemurha, kasvatus
|Lyhyt_kuvaus=Kullervo lähtee sotaan ja torjuu äitinsä varoitukset, vaikka äiti koettaa estää häntä menemästä miekan melskeeseen. Hän hyvästelee isänsä, veljensä, sisarensa ja äitinsä, mutta vain äiti lupaa itkeä häntä ja paljastaa emon rakkauden.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse. 
Hioi hetken miekkoansa, toisen keihoa teroitti. 
Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös, poikani poloinen, 
saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! 
Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, 
se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, 
miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan. 
"Lähet vuohella sotahan, kaurihilla tappelohon. 
Pian vuohi voitetahan, kauris kaatahan likahan: 
tulet koiralla kotihin, sammakolla saat piha'an." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, 
korppien kotisijoille, variksien vainioille, 
kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille. 
Somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen! 
Sorea sotainen tauti: äkin poika pois tulevi, 
potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi." 
Tuon emo sanoiksi virkki: "Kun sinä sotahan kuolet, 
mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?" 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!" 
"Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?" 
"Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!" 
"Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?" 
"Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!" 
"Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?" 
"Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!" 
Kullervo, Kalervon poika, kohta lähtevi ko'ista. 
Sanovi sanan isolle: "Hyvästi, hyvä isoni! 
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, 
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" 
Tuon isä sanoiksi virkki: "En minä sinua itke, 
jospa kuulen kuolleheksi: poika toinen tehtänehe, 
poika paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. 
Saan minä mokoman taaton: suun savesta, pään kivestä, 
silmät suolta karpaloista, parran kuivista kuloista, 
jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." 
Virkkoi siitä veikollensa: "Jää hyvästi, veikkoseni! 
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, 
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" 
Veikko tuon sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, 
josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, 
veli paljoa parempi, kahta mointa kaunihimpi." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. 
Saan minä mokoman veljen: pään kivestä, suun savesta, 
silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, 
jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." 
Sanoi siitä siskollensa: "Hyvästi, sisarueni! 
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, 
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" 
Noin sisar sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, 
josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, 
veli paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. 
Saan minä mokoman siskon: pään kivestä, suun savesta, 
silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, 
korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta." 
Sanoi siitä äitillensä: "Äitiseni, armaiseni, 
minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! 
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, 
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" 
Tuon emo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä. 
Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, 
väestä vähenneheksi, sortuneheksi su'usta: 
itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, 
kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni; 
lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, 
sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi. 
"Mit' en itkeä ilenne, kut' en voine voivotella, 
itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, 
yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille." 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon. 
Soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, 
rojahutti ruohokossa, kulahutteli kulossa. 
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: 
"Jo iso kotona kuoli, vaipui valtavanhempasi. 
Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" 
Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: 
"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna, 
millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" 
Soitti suolla mennessänsä, patakoitteli palolla. 
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: 
"Jo veli kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. 
Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" 
Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: 
"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On siellä ori kotona, 
millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" 
Soitti suolla käyessänsä, kullervoitsi kuusikossa. 
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: 
"Jo sisar kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. 
Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" 
Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: 
"Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona tamma, 
millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" 
Kulaten kulossa astui, heläellen heinikossa. 
Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: 
"Kuoli ehtoinen emosi, kaatui maire maammuesi. 
Käypäs tuota katsomahan, miten miero hautoavi!" 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta, 
uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja, 
pitkän piustan kehreäjä, väkivärttinän vetäjä; 
enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä! 
Lie kuollut kovin viluhun vainko leivän puuttehesen? 
"Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä, 
silkkihin si'eltäköhön, palttinoihin pantakohon! 
Siitä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon, 
itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon! 
En vielä kotihin joua: viel' on Unto kostamatta, 
mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä." 
Meni soitellen sotahan, ilon lyöen Untolahan. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi Ukko, ylijumala! 
Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman, 
joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!" 
Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, 
jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti. 
Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli: 
kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista. 
Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi 
ison entisen tuville, vanhempansa vainioille: 
tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa; 
ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan. 
Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. 
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole emo elossa. 
Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa. 
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole iso elossa. 
Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta. 
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole sisar elossa. 
Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa. 
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole veli elossa. 
Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi on ehtoinen emoni! 
Mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla? 
"Et kuule, emo, minua, jos ma silmillä siherrän 
eli kulmilla kujerran, päälaella lausuelen!" 
Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi: 
"Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille. 
Ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, 
ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, 
sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, 
evähiä etsimähän, antia anelemahan!" 
Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, 
läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan. 
Kävi matkoa vähäisen, astui tietä pikkaraisen; 
tuli tuolle saarekselle, tuolle paikalle tapahtui, 
kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman. 
Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, 
nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan 
tuota piian pillamusta, emon tuoman turmelusta: 
eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, 
ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, 
kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna. 
Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan; 
katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi. 
Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli 
syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. 
Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan. 
Vastasi sanalla tuolla: "Miks' en söisi mielelläni, 
söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? 
Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki." 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, 
kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle. 
Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli. 
Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon, 
loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista. 
Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi, 
Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko 
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! 
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama 
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, 
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi." 
</div>

Runo 35

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 35
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=35
|Liittyy_hahmoihin=Kullervo, Kalervo, Untamo
|Yhteenveto=Kullervo elää Kalervon luona, mutta kaltoin kasvatettuna ei kykene tavalliseen työhön: soutaessaan hän hajottaa veneen ja nuottaa tarpoessaan pilaa nuotan sekä kalat. Hänet lähetetään viemään veroja ja maajyviä, ja paluumatkalla Väinön, meren ja Pohjan kankailla hän houkuttelee vastaantulevia neitoja rekeensä. Kolmannen neidon hän ottaa väkisin rekeen, lepyttelee hopealla, kullalla ja veralla, ja viettää yön hänen kanssaan. Aamulla käy ilmi, että neito on hänen kadonnut sisarensa, joka surmaa itsensä koskeen; Kullervo palaa kotiin ja tunnustaa tekonsa emolleen. Emo kehottaa häntä piiloutumaan ja odottamaan ajan tuomaa armoa, mutta Kullervo kieltäytyy ja päättää lähteä sotaan kostamaan Untamolle isänsä ja äitinsä kärsimykset. Runo kuuluu Kullervo-jaksoon ja on eepoksen traaginen käännekohta, jossa Kullervon rikos, sisaren kuolema ja kostopäätös vievät tarinan kohti tuhoa.
|Keskeiset_hahmot=Kullervo, Kalervo, Kullervon sisar, Kullervon emo, Unto
|Keskeiset_paikat=Väinön kankaat, meren selkä, Pohjan kankaat, Lapin rajat, Tuonela, Manala, Suomen niemi, Savon rajat, Kalman kartano
|Keskeiset_esineet=airo, nuotta, vene, reki, taljat, viltti, rahainen arkku, hopea, kulta, verka, sukset, veitsi
|Keskeiset_kasitteet=kaltoin kasvatus, verojen vienti, maajyvät, houkuttelu, väkivalta, sisarusinsesti, surma, häpeä, kosto, sota
|Avainsanat=Kullervo, sisar, koski, reki, verot, nuotta, hopea, kulta, häpeä, kosto, Untamo, Kalervo
|Lyhyt_kuvaus=Kullervo elää Kalervon luona, mutta kaltoin kasvatettuna ei kykene tavalliseen työhön: soutaessaan hän hajottaa veneen ja nuottaa tarpoessaan pilaa nuotan sekä kalat. Hänet lähetetään viemään veroja ja maajyviä, ja paluumatkalla Väinön, meren ja Pohjan kank...
|Liittyy_paikkoihin=Manala, Tuonela
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; 
ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, 
kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu 
luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan. 
Poika työlle työnteleikse, raaolle rakenteleikse. 
Kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan. 
Itse tuossa noin sanovi, airo käessä arvelevi: 
"Veänkö väen mukahan, souan tarmoni takoa 
vai veän asun mukahan, souan tarpehen takoa?" 
Perimies perältä lausui, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Jos veät väen mukahan, souat tarmosi takoa, 
et vetäne purtta poikki etkä hankoja hajalle." 
Kullervo, Kalervon poika, veälti väen mukahan, 
souti tarmonsa takoa: souti poikki puiset hangat, 
katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti. 
Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei sinusta soutajaksi! Souit poikki puiset hangat, 
katajaiset kaaret katkoit, koko haapion hajotit! 
Mene nuotan tarvontahan! Lienet tarpoja parempi." 
Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan. 
Itse tuossa tarpoimelta sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tarvonko olan takoa, pane miehuuen nojassa!" 
Kullervo, Kalervon poika, tarpaisi olan takoa, 
pani miehuuen nojassa: ve'en velliksi seotti, 
tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liivaksi litsotti. 
Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ei sinusta tarpojaksi! Tarvoit nuotan tappuroiksi, 
ruumeniksi pullot rouhit, selykset paloin paloitit! 
Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan! 
Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi." 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, 
läksi viemähän vetoja, maajyviä maksamahan. 
Vietyä vetoperänsä, maajyväset maksettua 
rekehensä reutoaikse, kohennaikse korjahansa. 
Alkoi kulkea kotihin, matkata omille maille. 
Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi 
noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. 
Neiti vastahan tulevi, hivus kulta hiihtelevi 
noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. 
Kullervo, Kalervon poika, jo tuossa piättelevi; 
alkoi neittä haastatella, haastatella, houkutella: 
"Nouse, neito, korjahani, taaksi maata taljoilleni!" 
Neiti suksilta sanovi, hiihtimiltä hiioavi: 
"Surma sulle korjahasi, tauti taaksi taljoillesi!" 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. 
Virkku juoksi, matka joutui, tie vieri, reki rasasi. 
Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi 
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. 
Neiti vastahan tulevi, kautokenkä kaaloavi 
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. 
Kullervo, Kalervon poika, hevoista piättelevi, 
suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: 
"Tule korjahan, korea, maan valio, matkoihini!" 
Neiti vastahan sanovi, kautokenkä kalkuttavi: 
"Tuomi sulle korjahasi, Manalainen matkoihisi!" 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. 
Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, ti lyheni. 
Ajavi karettelevi, matkoansa mittelevi 
noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. 
Neiti vastahan tulevi, tinrinta riioavi 
noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. 
Kullervo, Kalervon poika, hevoistansa hillitsevi, 
suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: 
"Käy, neito, rekoseheni, armas, alle vilttieni, 
syömähän omeniani, puremahan päähkeniä!" 
Neiti vastahan sanovi, tinarinta riuskuttavi: 
"Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi! 
Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä." 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
koppoi neion korjahansa, reualti rekosehensa, 
asetteli taljoillensa, alle viltin vieritteli. 
Neiti tuossa noin sanovi, tinarinta riitelevi: 
"Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa 
kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta, 
tahi potkin pohjan puhki, levittelen liistehesi, 
korjasi pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!" 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
aukaise rahaisen arkun, kimahutti kirjakannen; 
näytteli hope'itansa, verkaliuskoja levitti, 
kultasuita sukkasia, vöitänsä hopeapäitä. 
Verat veivät neien mielen, raha muuttui morsiamen, 
hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi. 
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
tuossa neittä mairotteli, kuihutteli, kutkutteli, 
käsi orosen ohjaksissa, toinen neitosen nisoissa. 
Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli 
alla vaipan vaskikirjan, päällä taljan taplikkaisen. 
Jo antoi Jumala aamun, toi Jumala toisen päivän. 
Niin neiti sanoiksi virkki, kysytteli, lausutteli: 
"Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin? 
Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä, 
olen kerran keskimäistä: Kalervon katala tyttö, 
tyhjä tyttö tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen. 
"Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla 
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan. 
Poimin maalta mansikoita, alta vaaran vaapukoita; 
poimin päivän, yön lepäsin. Poimin päivän, poimin toisen; 
päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä: 
tiehyt metsähän veteli, ura saatteli salolle. 
"Siinä istuin jotta itkin. Itkin päivän jotta toisen; 
päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, 
korkealle kukkulalle. Tuossa huusin, hoilaelin. 
Salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: 
'Elä huua, hullu tyttö, elä, mieltöin, melua! 
Ei se kuulu kumminkana, ei kuulu kotihin huuto.' 
"Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki 
kohennihin kuolemahan, heitihin katoamahan. 
Enkä kuollut kuitenkana, en mä kalkinen kaonnut! 
"Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, 
äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä 
oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, 
maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, 
nämä kummat kuulematta, haikeat havaitsematta." 
Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi: 
heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen, 
kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. 
Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli; 
löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa. 
Kullervo, Kalervon poika, pyyhältihe korjastansa, 
alkoi itkeä isosti, valitella vaikeasti: 
"Voi poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, 
kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman! 
Voi isoni, voi emoni, vi on valtavanhempani! 
Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan? 
Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, 
ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä. 
Eikä surma suorin tehnyt, tauti oike'in osannut, 
kun ei tappanut minua, kaottanut kaksiöisnä." 
Veitsen länkensä levitti, rauoin rahnoi rahkehensa, 
hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille. 
Ajavi palasen maata, pikkaraisen piirreltävi, 
päätyvi ison pihoille, oman taaton tanterelle. 
Emo päätyvi pihalle: "Oi emoni, kantajani! 
Kun oisit, emo kuluni, synnyteltäissä minua 
pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle, 
tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksiöisnä, 
vienyt hurstilla vetehen, upotellut uutimella, 
luonut tuutusen tulehen, liekun lietehen sysännyt! 
"Oisiko kylä kysynyt: 'Missä tuutunen tuvasta, 
mitä sauna salpa päällä?' Sinä oisit vastannunna: 
'Tuutusen tulessa poltin, liekun liesivalkeassa. 
Saunassa te'in ituja, ma'ustelin maltahia.'" 
Emo ennätti kysyä, vanhempansa tutkaella: 
"Mi sinulla, poikaseni, mikä kumma kuulumassa? 
On kuin Tuonelta tulisit, Manalalta matkoaisit!" 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna, 
kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman! 
"Tulin viennästä vetojen, maarahojen maksannasta. 
Päätyi neito vastahani; mie tuota kisauttelin: 
se oli sisarueni, se oman emoni lapsi! 
"Se jo surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli 
kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. 
Itse en nyt tieäkänä, arvoa, älyäkänä, 
kunne surmani sukean, kunne, kurja, kuoletaime: 
suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan 
vainko vatsahan valahan, meren hauin hampahisin?" 
Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös menkö, poikaseni, 
suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan 
eläkä vatsahan valahan, hauin hirmun hampahisin! 
Onpa suurta Suomen nientä, sankoa Savon rajoa 
piillä miehen pillojansa, hävetä pahoja töitä, 
piillä vuotta viisi, kuusi, ynnähän yheksän vuotta, 
kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan! 
Lähen Surman suun esille, Kalman kartanon oville, 
suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: 
viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, 
kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, 
muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät." 
</div>

Runo 34

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 34
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=34
|Liittyy_hahmoihin=Kullervo, Ilmarinen, Kalervo, Untamo
|Yhteenveto=Kullervo poistuu seppo Ilmarisen luota ennen kuin Ilmarinen ehtii kuulla vaimonsa kuolemasta, ja Ilmarinen löytää kaatuneen naisensa kartanolta sekä jää suremaan. Kullervo kulkee korpien halki, yöpyy mättäällä ja valittaa isättömyyttään, emottomuuttaan ja osattomuuttaan. Hän päättää lähteä Untamon kylään kostamaan sukunsa surmaa, mutta vastaantuleva akka kertoo Kalervon ja emon olevan yhä elossa Lapin rajalla kalalammin luona. Kullervo seuraa ohjeita vaaran, joen, koskien ja niemen kautta ja saapuu tupaan, jossa emo tunnistaa kadonneen poikansa. Emo kertoo perheen menetyksistä ja siitä, kuinka Kullervon sisar katosi metsään marjamatkalla eikä palannut. Runo kuuluu Kullervo-jaksoon ja on merkittävä, koska se siirtää Kullervon Ilmarisen palveluksesta oman sukunsa pariin sekä valmistaa myöhempää kostoa ja perhetragediaa.
|Keskeiset_hahmot=Kullervo, Ilmarinen, Ilmarisen nainen, Untamo, Kalervo, Kullervon emo, Kullervon sisar, akka
|Keskeiset_paikat=Ilmarisen paja, Ilmarisen kartano, korpi, Untamon kylä, Lappi, kalalampi, vaara, joki, kosket, niemi, tupa, kalasauna
|Keskeiset_esineet=jäiset kengät, sukat, värttinä, siniviitta
|Keskeiset_kasitteet=Kullervo-jakso, suru, orpous, kosto, suvun surma, kadonnut sisar, perheen löytyminen
|Avainsanat=Kullervo, Ilmarinen, Untamo, Kalervo, emo, sisar, kosto, orpo, Lappi, kalalampi, Ilmarisen vaimo, marjamatka
|Lyhyt_kuvaus=Kullervo poistuu seppo Ilmarisen luota ennen kuin Ilmarinen ehtii kuulla vaimonsa kuolemasta, ja Ilmarinen löytää kaatuneen naisensa kartanolta sekä jää suremaan. Kullervo kulkee korpien halki, yöpyy mättäällä ja valittaa isättömyyttään, emottomuuttaan ja o...
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, 
hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, 
itse läksi astumahan luota seppo Ilmarisen, 
ennenkuin isäntä saisi naisen kuolon korvihinsa, 
painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon. 
Läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta, 
kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla: 
suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti 
Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa. 
Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa, 
sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan, 
mikä soitanta salolla, kullervointa kankahalla. 
Jo näki toet totiset, valehettomat, vakaiset: 
näki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen, 
kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle. 
Siihen seppo seisottihe syämellä synkeällä. 
Puuttui yöksi itkemähän, viikoksi vetistämähän. 
Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. 
Itse Kullervo käveli, astui eelle jonnekunne, 
päivän korpia kovia, hiien hirsikankahia. 
Illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mättähälle. 
Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi: 
"Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut 
kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle? 
"Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat: 
mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, 
tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly. 
"Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä 
luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, 
isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, 
niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit, 
loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! 
Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, 
ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana, 
tule ei päivä polvenensa, ei ilo sinä ikänä! 
"En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani. 
Liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut, 
tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon? 
"Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani. 
Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli mun sukuni suuri; 
jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti; 
jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, 
joka suohon sortumahan, likahan litistymähän... 
Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana 
soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille. 
Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, 
viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän." 
Jopa juohtui mielehensä, puuttui aivohon ajatus 
käyä Untamon kylähän, kostoa isonsa kohlut, 
ison kohlut, maammon mahlat, itsensä pahoin-piännät. 
 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen, 
maltapa, sukuni surma! Kun tulen minä sotahan, 
tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi?" 
 
Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko. 
Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?" 
 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus 
mennä tuonne toisialle, käyä Untamon kylähän, 
kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat, 
polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä." 
 
Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo. 
On sulla iso elossa, maammo maille tervehenä." 
"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: 
missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani?" 
"Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi 
Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella." 
"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: 
mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen?" 
"Hyvä on sinne päästäksesi, ouonkin osataksesi, 
Korven kolkka käyäksesi, joen ranta juostaksesi. 
Astut päivän, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki, 
kulet kohti luotesehen. Vaara vastahan tulevi: 
sie astu alatse vaaran, käy vaaran vasenta puolta! 
Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi: 
käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohumitse! 
Tulet niemen tutkaimehen, pääyt päähän pitkän kaiskun; 
tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä: 
siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi, 
siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä." 
Kullervo, Kalervon poika, läksi tuosta astumahan. 
Astui päivän, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki, 
kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa: 
hän astui alaisin puolin, vaaran lievettä vasenta. 
Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua, 
jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta, 
tuli niemen tutkaimehen, päätyi päähän pitkän niemen: 
tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä. 
Meni hän tupahan tuosta - eipä tunneta tuvassa: 
"Mistä vieras veen takoa, kusta kulkijain kotisin?" 
"Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, 
jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin 
ison vaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna?" 
Emo ennätti sanoa, vaimo vanha lausuella: 
"Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! 
Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, 
kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi! 
"Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä. 
Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut: 
poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin. 
Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana." 
Kullervo, Kalervon poika, itse ennätti kysyä: 
"Kunne tyttösi katosi, minne sai sisarueni?" 
Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Tuonne tyttöni katosi, tuonne sai sisaruesi: 
läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; 
sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman, 
surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän. 
"Kenen tyttöä ikävä? Kenen muun, kun ei emonsa! 
Emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho. 
Läksinpä, emo poloinen, etsimähän tyttöäni; 
juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin. 
Etsin päivän, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki. 
Päivän kolmennen perästä, viikon päästä viimeistäki 
nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle. 
Huusin tuosta tyttöäni, kaonnutta kaihoelin: 
'Missä olet, tyttöseni? Tule jo, tyttöni, kotihin!' 
"Noinpa huusin tyttöäni, kaonnutta kaipaelin. 
Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: 
'Elä huua tyttöäsi, elä huua, hoilaele! 
Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa 
emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'" 
</div>

Runo 33

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 33
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=33
|Liittyy_hahmoihin=Kullervo, Ilmarinen
|Yhteenveto=Kullervo paimentaa Ilmarin karjaa ja valittaa orjan osaansa, nälkää sekä emännän hyvää elämää. Ilmarin emäntä on pannut hänen evääksi kivellä täytetyn leivän, johon Kullervon isältä peritty ainoa veitsi katkeaa. Variksen neuvosta Kullervo kostaa ajamalla lehmät susille ja karhuille sekä loihtimalla pedot karjaksi, jonka hän vie illalla kotiin. Hän houkuttelee Ilmarin emännän itse lypsylle, jolloin sudet ja karhut repivät tämän kuoliaaksi. Runo kuuluu Kullervo-jaksoon ja on merkittävä käänne, jossa nöyryytetty orja kostaa vääryyden tuhoisalla tavalla ja Ilmarin emäntä saa surmansa.
|Keskeiset_hahmot=Kullervo, Ilmarin emäntä, Ilmarinen, varis, korppi, Ukko, Musti, Merkki, Halli
|Keskeiset_paikat=suo, kangas, Ilmarin tupa, kuja, kartano, piha, pirtti
|Keskeiset_esineet=kontti, leipä, veitsi, kivi, karjanruoska, torvi, luikku, vaskinen vasama, tulinen jousi
|Keskeiset_kasitteet=paimenuus, orjuus, eväät, kosto, loitsu, karja, pedot, lypsy, kuolema
|Avainsanat=Kullervo, Ilmarin emäntä, kivileipä, katkennut veitsi, kosto, sudet, karhut, karja, lypsy, Ukko
|Lyhyt_kuvaus=Kullervo paimentaa Ilmarin karjaa ja valittaa orjan osaansa, nälkää sekä emännän hyvää elämää. Ilmarin emäntä on pannut hänen evääksi kivellä täytetyn leivän, johon Kullervon isältä peritty ainoa veitsi katkeaa.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kullervo, Kalervon poika, otti konttihin evästä, 
ajoi lehmät suota myöten, itse kangasta kapusi. 
Sanan virkki vieressänsä, kertoeli käyessänsä: 
"Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen! 
Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, 
härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi, 
joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!" 
Istui maahan mättähälle, päätyi päivän rintehesen. 
Siinä virkki virsissänsä, lauluissansa noin lateli: 
"Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele 
sepon karjan kaitsijalle, poloiselle paimenelle, 
elä Ilmarin tuville, emännällen ensinkänä! 
Emäntä hyvin elävi, vehnäsiä viiltelevi, 
piirosia pistelevi, voita päälle vuolaisevi. 
Paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren kurskuttavi, 
kauraisen kavertelevi, lementtisen leikkoavi, 
olkisen ojentelevi, petäisen peiputtavi, 
veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä. 
"Mene, päivä, viere, vehnä, alene, Jumalan aika! 
Kule, päivä, kuusikolle, viere, vehnä, vitsikölle, 
karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle! 
Päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, 
rieskoa repäisemähän, kakkaroita kaivamahan!" 
Silloin Ilmarin emäntä, paimenen pajattaessa, 
Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa, 
itse rieskansa reväisnyt, kakkaransa kaivaellut; 
keittänyt vetisen vellin, kylmän kaalin Kullervolle, 
jost' oli rakki rasvan syönyt, Musti murkinan pitänyt, 
Merkki syönyt mielin määrin, Halli haukannut halunsa. 
Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta: 
"Jo oisi aika orjan syöä, isottoman illastella." 
Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkän päivän päälle. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia, 
aika ruoalle ruveta, evähiä etsiskellä." 
Ajoi lehmänsä levolle, karjan maata kankahalle; 
itse istui mättähälle, vihannalle turpehelle. 
Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa, 
katselevi, kääntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki: 
"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, 
vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren." 
Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa: 
veitsi vierähti kivehen, kasahutti kalliohon; 
terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta. 
Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttänsä, 
itse päätyi itkemähän. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, 
isän saamoa eloa, vanhemman varustamata; 
senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, 
leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan! 
"Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, 
akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset?" 
Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui: 
"Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika! 
Mit' olet mielellä pahalla, syämellä synkeällä? 
Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, 
aja suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitä 
puolen suurille susille, toisen korven kontioille! 
"Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen! 
Suet pistä Pienikiksi, karhut Kyytäksi kyhäise, 
aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle! 
Sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset." 
Kullervo, kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: 
"Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veistä, 
vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi." 
Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan; 
sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti 
puoliksi susien syöä, puolen korven kontioille. 
Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti, 
minkä pisti Pienikiksi, kunka Kyytäksi kyhäisi. 
Lonkui päivä lounahasen, kiertyi keski-illoillensa, 
kulki kuusikon tasalle, lenti lehmäslypsykselle. 
Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika, 
ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle. 
Vielä neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli: 
"Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata, 
kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!" 
Teki luikun lehmän luista, härän sarvesta helinän, 
torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterestä. 
Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa 
kolmasti kotimäellä, kuuesti kujosten suussa. 
Tuop' on Ilmarin emäntä, sepon akka, selvä nainen, 
viikon maiotta virovi, ksävoitta kellettävi. 
Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi! 
Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut, 
kun tuo soitellen tulevi, toitatellen torvettavi, 
puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi?" 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehestä. 
Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä; 
saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän!" 
Sepä Ilmarin emäntä käski muorin lypsämähän: 
"Käypä, muori, lypsämähän, raavahat rakentamahan! 
Enpä itse ennättäisi taikinan alustehelta." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ainapa hyvät emännät, taitavat taloiset vaimot 
itse ennen lehmät lypsi, itse raavahat rakenti." 
Siitä Ilmarin emäntä sai itse savupanolle, 
tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa, 
silmäeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Karja on kaunihin näköinen, siivatat sileäkarvat, 
kaikki ilveksen iholla, metsän uuhen untuvalla, 
tuntuvilla tummelilla, nännillä näpähyvillä." 
Lyhmistihe lypsämähän, heittihe heruttamahan. 
Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti: 
susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaiseikse. 
Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet, 
puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta. 
Kullervo, Kalervon poika, sillä kosti piian pilkan, 
piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi. 
Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän, 
sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit sä, paimo parka! 
Ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille!" 
Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli: 
"Pahoin tein mä, paimen parka, et hyvin, emäntä parka! 
Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen: 
ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon 
ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!" 
Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi sie paimo, armas paimo! 
Myöstytäpä miettehesi, perin lausu lausehesi, 
päästä suen suutehista, karhun kynnestä kavista! 
Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen, 
syötän voilla, vehnäsillä, juotan rieskamaitosilla; 
vuoen syötän raatamatta, toisen työlle työntämättä. 
"Kun et jou'u päästämähän, käy pian kerittämähän, 
kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi." 
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! 
Sija on maassa mennehillä, kalmassa kaonneihilla, 
maata mahtavaisimmanki, leve'immänki levätä." 
Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi Ukko, ylijumala! 
Jou'uttele jousi suuri, katso kaaresi parahin, 
pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle! 
Työnnytä tulinen nuoli, ammu vaskinen vasama, 
ammu kautta kainaloien, halki hartialihojen: 
kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuoliaksi 
nuolella teräsnenällä, vasamalla vaskisella!" 
Kullervo, Kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: 
"Oi Ukko, ylijumala! Elä sie minua ammu! 
Ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen 
siirtymättänsä sijalta, kulkematta kunnekana!" 
Siitä Ilmarin emäntä, tuo tarkan takojan nainen, 
vieri kohta kuoliaksi, kaatui kattilanoeksi 
oman pirttinsä pihalle, kapeille kartanoille. 
Se oli meno nuoren naisen, kanssa kaunihin emännän, 
jot' oli viikon valvateltu, vuosin kuusin kuulusteltu 
Ilmarin iki-iloksi, sepon kuulun kunniaksi. 
</div>

Runo 32

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 32
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=32
|Liittyy_hahmoihin=Kullervo, Ilmarinen, Kalervo
|Yhteenveto=Kullervo, Kalervon poika, kysyy Ilmarisen talossa työtä ja Ilmarisen emäntä määrää uuden orjan suuren karjan paimeneksi. Emäntä leipoo paimenelle evääksi kakun, johon hän kätkee kiven, ja käskee syödä sen vasta karjan mentyä metsälle. Karjaa laitumelle laskiessaan emäntä lausuu pitkän suojeluloitsun, jossa hän pyytää Jumalaa, Luojaa, metsän haltijoita ja Ukkoa varjelemaan lehmiä vahingoilta, pedoilta, suolta, kateilta ja maidon katoamiselta. Loitsussa kutsutaan myös Suvetar, Mielikki, Tellervo, Nyyrikki ja muut luonnon voimat kaitsemaan karjaa sekä tehdään sovintoa Otson kanssa. Runo kuuluu Kullervo-jaksoon ja on merkittävä, koska se asettaa Kullervon Ilmarisen talon orjaksi ja paimeneksi sekä näyttää emännän julmuuden ja karjanloitsujen laajan maailmankuvan.
|Keskeiset_hahmot=Kullervo, Kalervo, Ilmarinen, Ilmarisen emäntä, Jumala, Luoja, Suvetar, Etelätär, Mielikki, Tellervo, Nyyrikki, Otsonen
|Keskeiset_paikat=Ilmarisen koti, metsä, Metsola, Tapiola, Tuonela, Manala, Pohja, Lappi, Kalman kangas
|Keskeiset_esineet=leipä, kakku, kivi, torvi, karjan kello, pihlajainen panta, rautainen panta, kultainen korento
|Keskeiset_kasitteet=orjuus, paimennus, karjanhoito, karjanloitsu, suojelu, kateus, metsänväki, ikisovinto
|Avainsanat=Kullervo, Ilmarisen emäntä, paimen, karja, kivileipä, loitsu, Mielikki, Tellervo, Otso, Ukko
|Lyhyt_kuvaus=Kullervo, Kalervon poika, kysyy Ilmarisen talossa työtä ja Ilmarisen emäntä määrää uuden orjan suuren karjan paimeneksi. Emäntä leipoo paimenelle evääksi kakun, johon hän kätkee kiven, ja käskee syödä sen vasta karjan mentyä metsälle.
|Liittyy_paikkoihin=Manala, Tuonela
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön poika, 
hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, 
jo kohta sepon ko'issa kysyi työtä iltasella 
isännältä iltaseksi, emännältä aamuseksi: 
"Työt tässä nimettäköhön, nimi työlle pantakohon, 
kulle työlle työntyminen, raaolle rakentuminen!" 
Seppo Ilmarin emäntä, tuopa tuossa arvelevi, 
kulle työlle uusi orja, raaolle rahan-alainen. 
Pani orjan paimeneksi, karjan suuren kaitsijaksi. 
Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, 
leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: 
kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi. 
Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, 
pani orjalle osaksi, palaseksi paimenelle. 
Itse orjoa opasti, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ellös tätä ennen syökö karjan mentyä metsälle!" 
Siitä Ilmarin emäntä laittoi karjan laitumelle. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Lasken lehmäni leholle, maion antajat aholle, 
hatasarvet haavikolle, kourusarvet koivikolle; 
työnnän kuuta ottamahan, talia tavottamahan 
ahomailta auke'ilta, leve'iltä lehtomailta, 
korke'ilta koivikoilta, mataloilta haavikoilta, 
kultaisilta kuusikoilta, hope'isilta saloilta. 
"Katso, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja, 
varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista, 
ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi! 
"Kuin katsoit katollisessa, alla varjon vartioitsit, 
niin katso katottomassa, vaali vartijattomassa, 
jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja 
hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä! 
"Kun lie kurjat paimeneni, ylen kainut karjapiiat, 
paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, 
pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin 
emännäisen etsimättä, muun väen murehtimatta! 
"Kun ei paju paimentane, pihlaja hyvin pi'elle, 
leppä ei lehmiä ajane, tuomi ei kotihin tuone, 
niin pane parempiasi, työnnä luonnon tyttäriä 
minun viljan viitsijäksi, katsojaksi karjan kaiken! 
Paljo on piikoja sinulla, saoin käskyn kuulijoita, 
eläjiä ilman alla, luonnottaria hyviä. 
"Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko, 
Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, 
Pihlajatar, piika pieni, Tuometar, tytär Tapion, 
Mielikki, metsän miniä, Tellervo, Tapion neiti! 
Katso'ote karjoani, viitsiöte viljoani 
kesä kaikki kaunihisti, lehen aika leppeästi, 
lehen puussa liehuessa, ruohon maassa roikatessa! 
"Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! 
Heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä 
karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, 
vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen! 
"Kaitse karjani pahoista, varjele vahingon teiltä, 
noista soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä, 
heiluvista hettehistä, pyöre'istä pyötiköistä, 
ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi, 
sorkka suohon sorkahtaisi, hettehesen herkähtäisi 
ylitse Jumalan tunnin, päitse aivon autuahan! 
"Tuo'os torvi tuonnempata, tuolta taivahan navalta, 
mesitorvi taivosesta, simatorvi maaemästä! 
Puhu tuohon torvehesi, kumahuta kuuluhusi: 
puhu kummut kukkahaksi, kangasvieret kaunihiksi, 
ahovieret armahaksi, lehtovieret leppeäksi, 
suovieret sulaksi meeksi, hetevieret vierteheksi! 
"Siitä syötä karjoani, raavahiani ravitse, 
syöttele metisin syömin, juottele metisin juomin! 
Syötä kullaista kuloa, hope'ista heinän päätä 
heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, 
koskilta kohisevilta, jokiloilta juoksevilta, 
kultaisilta kunnahilta, hope'isilta ahoilta! 
"Kaivo kultainen kuvoa kahen puolen karjan maata, 
josta karja vettä joisi, simoa siretteleisi 
utarihin uhkuvihin, nisihin pakottavihin: 
saisi suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, 
maitopurot purkemahan, maitokosket kuohumahan, 
puhumahan maitoputket, maitohormit huokumahan, 
joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan 
ylitse vihanki suovan, pahansuovan sormiloitse, 
maion saamatta manalle, katehesen karjanannin! 
"Paljo on niitä ja pahoja, kut maion manalle vievät, 
katehesen karjanannin, lehmän tuoman toisialle; 
vähä on niitä ja hyviä, kut maion manalta saavat, 
piimänsä kylän piolta, tuorehensa toisialta. 
"Ei ennen minun emoni kysynyt kylästä mieltä, 
tointa toisesta talosta; sai se maitonsa manalta, 
piimänsä pitelijältä, tuorehensa toisialta. 
Antoi tulla tuonnempata, ehtiä etempätäki: 
tulla maion Tuonelasta, Manalasta, maankin alta, 
tulla yöllä yksinänsä, pimeällä piilokkali, 
kuulematta kunnottoman, kelvottoman keksimättä, 
vihansuovan sortamatta, katehen kaehtimatta. 
"Noin sanoi minun emoni, noin sanon minä itseki: 
minne viipyi lehmän vilja, kunne maitoni katosi? 
Onko viety vierahalle, kytketty kylän pihoille, 
mieron porttojen povehen, katehien kainalohon, 
vai on puihin puuttununna, metsihin menehtynynnä, 
levennynnä lehtomaille, kaonnunna kankahille? 
"Ei maito manalle joua, lehmän vilja vierahalle, 
mieron porttojen povehen, katehien kainalohon 
eikä puihin puuttumahan, metsihin menehtymähän, 
lehtoihin levenemähän, kaatumahan kankahalle. 
Maito koissa tarvitahan, ajan kaiken kaivatahan: 
koissa vuottavi emäntä katajainen rainta käessä. 
"Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! 
Käy nyt, syötä Syötikkini sekä juota Juotikkini, 
herustele Hermikkiä, tuorustele Tuorikkia, 
anna maito Mairikille, Omenalle uuet piimät 
hele'istä heinänpäistä, kaunihista kastikoista, 
mairehista maaemistä, metisistä mättähistä, 
nurmelta mesinukalta, maalta marjanvartiselta, 
kanervan-kukattarilta, heinän-helpehettäriltä, 
pilven piimätyttäriltä, taivahan-navattarilta, 
tuoa maitoiset maruet, aina uhkuvat utaret 
lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella! 
"Nouse, neitonen, norosta, hienohelma, hettehestä, 
neiti lämmin, lähtehestä, puhasmuotoinen, muasta! 
Ota vettä lähtehestä, jolla kastat karjoani, 
jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja 
ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian, 
emännän epäpätöisen, ylen kainun karjapiian. 
"Mielikki, metsän emäntä, lavekämmen karjan eukko! 
Työnnä pisin piikojasi, paras palkkalaisiasi, 
viitsimähän viljoani, katsomahan karjoani 
tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä, 
Jumalan suaitsemana, antamana armollisen! 
"Tellervo, Tapion neiti, metsän tyttö tylleröinen, 
utupaita, hienohelma, hivus keltainen, korea, 
jok' olet karjan kaitselija, viitsijä emännän viljan 
mieluisassa Metsolassa, tarkassa Tapiolassa! 
Kaitse karja kaunihisti, viitsi vilja virkeästi! 
"Kaitse kaunoisin kätösin, somin sormin suorittele, 
su'i ilveksen iholle, kampua kalan evälle, 
karvalle meren kapehen, metsän uuhen untuvalle! 
Illan tullen, yön pimeten, hämärien hämmetessä 
saata karjani kotihin, etehen hyvän emännän, 
hete heiluva selällä, maitolampi lautasilla! 
"Päivän mennessä majoille, iltalinnun laulellessa 
itse virki viljalleni, sano sarvijuonelleni: 
'Kotihinne, kourusarvet, maion antajat, majalle! 
Koissa on hyvä ollaksenne, maa imara maataksenne; 
korpi on kolkko käyäksenne, ranta raikutellaksenne. 
Kotihinne tullaksenne vaimot valkean tekevät 
nurmelle mesinukalle, maalle marjanvartiselle.' 
"Nyyrikki, Tapion poika, siniviitta viian poika! 
Tyvin pistä pitkät kuuset, latvoin lakkapäät petäjät 
sillaksi likasijoille, paikaksi pahoille maille, 
suosulihin, maasulihin, lätäkköihin läilyvihin! 
Anna käyä käyräsarven, haarasorkan sorkutella, 
joutua joka savulle viatoinna, vilpitöinnä, 
ilman suohon sortumatta, likahan litistymättä! 
"Kun ei karja tuosta huoli, yöksi ei kulkene kotihin, 
Pihlajatar, piika pieni, Katajatar, kaunis neiti, 
leikkoa lehosta koivu, ota vitsa viiakosta, 
käyös piiska pihlajainen, katajainen karjanruoska 
takoa Tapion linnan, tuolta puolen Tuomivaaran! 
Aja karja kartanolle, saunan lämmitä-panolle, 
kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan! 
"Otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen! 
Tehkämme sulat sovinnot, rajarauhat rapsakamme 
iäksemme, ilmaksemme, polveksemme, päiviksemme, 
ettet sorra sorkkasäärtä, kaa'a maion kantajata 
tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä! 
"Kun sa kuulet kellon äänen tahi torven toitotuksen, 
lyöte maata mättähälle, nurmelle nukahtamahan, 
tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen! 
Tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen, 
mene toisille mä'ille, muille kummuille kuvahu, 
jottei kuulu karjan kello eikä paimenen pakina! 
"Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! 
En sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; 
kiellän kielen koskemasta, suun ruman rupeamasta, 
hampahin hajottamasta, kämmenin käpyämästä. 
"Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, 
kierten kellojen remua, ääntä paimenen paeten! 
Konsa on karja kankahalla, sinä suolle soiverraite; 
kun karja solahti suolle, silloin korpehen kokeos! 
Karjan käyessä mäkeä astu sie mäen alatse; 
karjan käyessä alatse mene sie mäkeä myöten! 
Astuessansa aholla sinä viere viiakkoa; 
viiakkoa vierressänsä sinä astuos ahoa! 
Kule kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä, 
siirry siikana sivutse, veteleite veen kalana, 
viere villakuontalona, kule pellavaskupona, 
kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, 
jottei karja kammastuisi, pieni vilja pillastuisi! 
"Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, 
käyä karjan kaunihisti, soreasti sorkutella 
poikki soista, poikki maista, halki korven kankahista, 
ettet koske konsakana, rupea rumanakana! 
"Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, 
kynsikoskella kovalla, Luojan polvien e'essä! 
Lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä 
käyä kellon kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, 
vaan eipä sitä suattu eikä annettu lupoa 
ruveta rumille töille, häpeähän hämmentyä. 
"Jos sulle viha tulisi, hampahat halutteleisi, 
visko viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! 
Hakkoa lahoa puuta, kaa'a koivunpökkelöitä, 
vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä! 
"Kun tulevi ruoan tarvis, syöä mielesi tekevi, 
syö'ös sieniä metsästä, murra muurahaiskekoja, 
juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja 
ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni! 
"Metsolan metinen amme hapata hihittelevi 
kultaisella kunnahalla, hope'isella mäellä: 
siin' on syöä syölähänki, juoa miehen juolahanki, 
eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. 
"Niin teemme ikisovinnot, ikirauhat ratkoamme 
eleäksemme ehosti, kesän kaiken kaunihisti: 
maat on meillä yhtehiset, evähät erinomaiset. 
"Vaan jos tahtonet tapella, eleä soan tavalla, 
tapelkamme talvikauet, lumiajat luskailkamme! 
Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä 
ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville! 
"Josp' on tullet näille maille, sattunet saloille näille, 
täällä aina ammutahan. Kun ei ampujat kotona, 
on meillä osaavat vaimot, emännät alinomaiset, 
jotka tiesi turmelevi, matkasi pahoin panevi, 
ettet koske konsakana, rupea rumanakana 
ylitse tahon Jumalan, päitse auvon autuahan. 
"Oi Ukko, ylijumala! Kun kuulet toen tulevan, 
muuta muiksi lehmäseni, kamahuta karjaseni, 
kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoiseni, 
kumman maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! 
"Kun ma otsona olisin, mesikämmennä kävisin, 
en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa. 
Onpa maata muuallaki, tarhoa taempanaki 
juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, 
käyä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, 
sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. 
"Käpy- on kangas käyäksesi, hiekka helkytelläksesi, 
tie on tehty mennäksesi, meren ranta juostaksesi 
Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laakeahan. 
Siell' on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, 
käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä 
suurimmilla suon selillä, leve'illä liettehillä. 
"Kun et tuonne mennekänä etkä oike'in osanne, 
ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi 
tuonne Tuonelan salolle tahi Kalman kankahalle! 
Siell' on suohut sorkutella, kanervikko kaalaella, 
siellä Kirjos, siellä Karjos, siellä muita mullukoita 
rautaisissa rahkehissa, kymmenissä kytky'issä. 
Siellä laihatki lihovat, lihaviksi luutki saavat. 
"Lepy, lehto, kostu, korpi, lempeä, salo sininen! 
Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto 
tänä suurena suvena, Herran hellennä kesänä! 
"Kuippana, metsän kuningas, metsän hippa halliparta! 
Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! 
Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, 
jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuuhku! 
Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, 
jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varone, 
kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! 
Saattele saloilta näiltä, näiltä rannoilta rapoa, 
kape'ilta karjan mailta, leve'iltä liepehiltä! 
Kätke koirasi kolohon, rakkisi rapoa kiinni 
kultaisihin kytky'ihin, hihnoihin hope'isihin, 
jottei pilloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi! 
"Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä sitä varone, 
Ukko, kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, 
kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! 
Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! 
Kun ei pihlaja pitäne, niin sä vaskesta valata, 
jos ei vaski vahva liene, panta rautainen rakenna! 
Vaan jos rauan ratkaisnehe, vielä mennehe vioille, 
syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, 
päät on päättele lujasti, kotkoa kovasti kiinni, 
ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, 
kun ei rauoin ratkottane, teräksillä temmottane, 
veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane!" 
Siitä Ilmarin emäntä, tuo takojan tarkka vaimo, 
lehmät läävästä lähetti, laski karjan laitumelle, 
pani paimenen perähän, orjan lehmien ajohon. 
</div>

Runo 31

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 31
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=31
|Liittyy_hahmoihin=Kullervo, Ilmarinen, Kalervo, Untamo
|Yhteenveto=Untamo ja Kalervo ajautuvat veljesvihaan verkkojen, kaurakylvön, uuhen ja koiran aiheuttamien riitojen jälkeen. Untamo lähtee sotaan veljeään vastaan, surmaa Kalervon suvun, polttaa talon ja vie raskaana olevan Kalervon impyen orjaksi Untamolaan. Orpolapsi Kullervo syntyy, osoittaa jo kätkyessä yliluonnollista voimaa ja vannoo kostavansa isänsä ja äitinsä kärsimykset. Untamo yrittää surmata Kullervon veteen hukuttamalla, roviolla polttamalla ja hirttämällä, mutta poika selviää kaikesta vahingoittumatta. Kullervo osoittautuu kelvottomaksi orjatöihin: hän turmelee lapsenhoidon, kasken, aidan ja rukiin puinnin. Kullervo-jakson alku perustaa eepoksen traagisen kostotarinan ja päättyy siihen, että Untamo myy Kalervon pojan seppä Ilmariselle Karjalaan.
|Keskeiset_hahmot=Untamo, Kalervo, Kullervo, Kalervon impi, Ilmarinen, seppä
|Keskeiset_paikat=Karjala, Venäjä, Untamola, Kalervon kalavesi, Seppola, korpimaa
|Keskeiset_esineet=verkot, miekka, kätkyt, puolikko, vapa, siima, rovio, tammi, kirves, aita, rukiit
|Keskeiset_kasitteet=veljesviha, sota, suvun surma, orjuus, kosto, surmaaminen, kaski, puinti, kauppa
|Avainsanat=Kullervo, Untamo, Kalervo, Kalervon suku, kosto, orpolapsi, orja, Ilmarinen, Karjala, veljessota
|Lyhyt_kuvaus=Untamo ja Kalervo ajautuvat veljesvihaan verkkojen, kaurakylvön, uuhen ja koiran aiheuttamien riitojen jälkeen. Untamo lähtee sotaan veljeään vastaan, surmaa Kalervon suvun, polttaa talon ja vie raskaana olevan Kalervon impyen orjaksi Untamolaan.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia. 
Kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi. 
Tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti, 
siipilintu, niin sirotti: yhen kantoi Karjalahan, 
toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti. 
Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi; 
minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi; 
kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen 
ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi. 
Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; 
Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi. 
Untamo, utala miesi, sepä suuttui ja vihastui. 
Teki soan sormistansa, kämmenpäistänsä keräjät, 
toran nosti totkusilta, artin ahvenmaimasilta. 
Torelivat, tappelivat, eikä voita toinen toista: 
minkä toistansa tokaisi, sen sai itse vastahansa. 
Jopa tuosta toisen kerran, kahen, kolmen päivän päästä 
Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi. 
Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön. 
Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta. 
Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä, 
surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet, 
koko kansan kolhaella, tuvat polttoa poroksi. 
Laittoi miehet miekka vyölle, urohot ase kätehen, 
pojat pienet piikki vyölle, kaunot kassara olalle; 
läksi suurehen sotahan vasten veljeä omoa. 
Kalervoisen kaunis minjä istui ikkunan lähellä. 
Katsoi ulos ikkunasta, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Onko tuo savu sakea vai onpi pimeä pilvi 
noien peltojen perillä, kujan uuen ulkopäässä?" 
Ei ollut ume umakka eikäpä savu sakea: 
ne oli Untamon urohot, tulla suorivat sotahan. 
Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. 
Kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, 
talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi. 
Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen. 
Senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin 
pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi. 
Oli aikoa vähäisen; syntyi pieni poikalapsi 
emollen osattomalle. Miksi tuo nimitetähän? 
Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi. 
Pantihinpa poika pieni, orpolapsi laitettihin 
tuutuhun tutajamahan, kätkyehen liekkumahan. 
Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki. 
Liekkui päivän, liekkui toisen; jopa kohta kolmantena, 
kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe, 
katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä, 
särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti. 
Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan. 
Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi, 
mieltyväksi, miestyväksi, oike'in urostuvaksi, 
saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi. 
Kasvoi kuuta kaksi, kolme. Jopa kuuna kolmantena 
poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella: 
"Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, 
kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!" 
Saipa kuulla Untamoinen. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Tästä saa sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo!" 
Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat, 
minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe. 
Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin; 
siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen. 
Käyähänpä katsomahan kahen, kolmen yön perästä, 
joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! 
Ei ole hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! 
Poika oli pääsnyt puolikosta, istui aaltojen selässä 
vapa vaskinen käessä, siima silkkinen perässä; 
onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi: 
melke'in meressä vettä, kun on kaksi kauhallista; 
oisko oike'in mitata, osa kolmatta tulisi. 
Untamo ajattelevi: "Mihin poika pantanehe, 
kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe?" 
Käski orjansa kerätä koivuja, kovia puita, 
honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia 
yhen poian polttimeksi, Kullervon kaottimeksi. 
Koottihin, keräeltihin koivuja, kovia puita, 
honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia, 
tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita. 
Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin, 
siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan. 
Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki. 
Käytihin katsastamahan: poik' oli porossa polvin, 
kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä, 
millä tulta kiihottavi, hiiliä kokoelevi, 
katomatta karvankana, kutrisen kähertymättä! 
Untamo ä'itteleikse: "Mihin poika pantanehe, 
kunne tuo tuhottanehe, surma tuolle saatanehe?" 
Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan. 
Kului yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki. 
Untamo ajattelevi: "Aik' on käyä katsomahan, 
joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun." 
Laittoi orjan katsomahan. Orja toi sanan takaisin: 
"Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun! 
Poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä. 
Koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta: 
siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla." 
Mitäs autti Untamoisen tuon pojan katalan kanssa! 
Kuinka surmat suoritteli, kuinka kuolemat sukesi, 
poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana. 
Piti viimeinki väsyä suorimasta surmiansa, 
kasvatella Kullervoinen, orja poikana omana. 
Sanoi Untamo sanansa, itse virkki, noin nimesi: 
"Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, 
saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. 
Palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan: 
vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus." 
Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran, 
tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan, 
lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan: 
"Katso lasta kaunihisti, syötä lasta, syö itseki! 
Rievut virrassa viruta, pese pienet vaattehuiset!" 
Katsoi lasta päivän, kaksi: käen katkoi, silmän kaivoi. 
Siitä kohta kolmannella lapsen tauilla tapatti, 
rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti. 
Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva 
lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan! 
En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. 
Panenko kasken kaa'antahan?" Pani kasken kaa'antahan. 
Kullervo, Kalervon poika, tuossa tuon sanoiksi virkki: 
"Äsken lienen mies minäki, kun saan kirvehen kätehen, 
paljo katsoa parempi, entistäni armahampi: 
lienen mies viien veroinen, uros kuuen-kummallinen." 
Meni seppolan pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi on seppo veikkoseni! Taos mulle tapparainen! 
Tao kirves miestä myöten; rauta raatajan mukahan! 
Lähen kasken kaa'antahan, solkikoivun sorrantahan." 
Seppä tarpehen takovi, kirvehen kerittelevi. 
Saip' on kirves miestä myöten, rauta raatajan mukahan. 
Kullervo, Kalervon poika, hioi siitä kirvehensä; 
päivän kirvestä hiovi, illan vartta valmistavi. 
Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle, 
parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön. 
Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä: 
kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi. 
Vihoin kaatoi viisi puuta, kaiketi kaheksan puuta. 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Lempo tuota raatakohon! Hiisi hirret kaatakohon!" 
Kavahutti kannon päähän, niin huhuta heiahutti, 
vihellytti, viuahutti. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan, 
kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys! 
"Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana 
kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen! 
"Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho, 
sekä korsi korteuisi, jotta varsi varteuisi, 
elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako!" 
Untamoinen, mies utala, kävi tuota katsomahan 
kaskea Kalervon poian, ajamoa uuen orjan: 
ei kaski kaselle tunnu, ajamaksi nuoren miehen. 
Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva! 
Hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan! 
En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. 
Panenko aitojen panohon?" Pani aitojen panohon. 
Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi. 
Kohastansa kokkahongat aiaksiksi asettelevi, 
kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi; 
veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista; 
pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi. 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, 
elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian!" 
Untamo osaelevi tulla tuota katsomahan 
aitoa Kalervon poian, sotaorjan sortamoa. 
Näki aian aukottoman, raottoman, reiättömän, 
jok' oli pantu maaemästä, ylös pilvihin osattu. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei tämä tähän sopiva! 
Pani aian aukottoman, veräjättömän kyhäsi, 
tuon on nosti taivosehen, ylös pilvihin kohotti: 
en tuosta ylitse pääse enkä reiästä sisälle! 
En tieä, mihin panisin, kulle työlle työnteleisin. 
Panenko puimahan rukihit?" Pani puimahan rukihit. 
Kullervo, Kalervon poika, jo oli puimassa rukihit: 
pui rukihit ruumeniksi, olet kaunaksi kaotti. 
Tulipa isäntä tuohon, kävi itse katsomahan 
puintoa Kalervon poian, Kullervoisen kolkintoa: 
rukihit on ruumenina, olet kaunoina kahisi! 
Untamo ä'itteleikse: "Ei ole tästä raatajasta! 
Kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi. 
Joko vien Venäehelle tahi kaupin Karjalahan 
Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi?" 
Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan 
Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle. 
Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi.: 
kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa, 
viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa 
miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä. 
</div>

Runo 30

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 30
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=30
|Liittyy_hahmoihin=Aino, Lemminkäinen, Ahti, Ilmarinen
|Yhteenveto=Lemminkäinen lähtee kostoretkelle Pohjolaa vastaan ja kutsuu Tieran sotakumppanikseen, vaikka sekä oma emo että Tieran väki varoittavat lähdöstä. Miehet laskevat veneen Pohjolan merelle, mutta Pohjolan emäntä lähettää Pakkasen jäädyttämään Lemminkäisen sotapurren ja pysäyttämään matkan. Lemminkäinen manaa Pakkasen, kertoo sen synnyn ja pakottaa sen anomaan sovintoa, mutta vene jää jäähän ja matkaa on jatkettava jalkaisin. Lemminkäinen ja Tiera harhautuvat kylmille, tietymättömille teille, kärsivät nälkää ja pohtivat kuoleman uhkaa sekä emojen surua. Runo kuuluu Lemminkäisen kostoretkeen Pohjolaa vastaan ja on merkittävä, koska sotaretki epäonnistuu luonnonvoiman ja eksymisen vuoksi, ja sankaruus kääntyy selviytymiseksi ja paluuksi kotiin.
|Keskeiset_hahmot=Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli, Tiera, Kuura, Lemminkäisen emo, Pohjolan emäntä, Pakkanen, Puhurin poika, Ilmarinen
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Pohjolan meri, Pimentola, Vuoksi, Imatra, Nälkäniemi, Hiisi, Tuoni, Kalma
|Keskeiset_esineet=puinen pursi, sotapursi, vene, keihäs, miekka, vanttuut, kintaat, sukat, hevonen, päitset, satulat
|Keskeiset_kasitteet=kostoretki, sota, pakkanen, jäätyminen, manaukset, sovinto, nälkä, eksyminen, kuoleman uhka, emon suru, kotiinpaluu
|Avainsanat=Lemminkäinen, Tiera, Pohjola, Pakkanen, sotaretki, kosto, jää, meri, manaus, eksyminen, Nälkäniemi, emo
|Lyhyt_kuvaus=Lemminkäinen lähtee kostoretkelle Pohjolaa vastaan ja kutsuu Tieran sotakumppanikseen, vaikka sekä oma emo että Tieran väki varoittavat lähdöstä. Miehet laskevat veneen Pohjolan merelle, mutta Pohjolan emäntä lähettää Pakkasen jäädyttämään Lemminkäisen sota...
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Ahti poika, aino poika, lieto poika Lemminkäinen 
aamulla ani varahin, aivan aika-huomenessa 
astuihen alusmajoille, läksi laivavalkamoille. 
Siinä itki puinen pursi, hanka rauta haikeroitsi: 
"Mi minusta laatimasta, kurjasta kuvoamasta! 
Ei Ahti sotia soua kuunna, kymmennä kesänä 
hopeankana halulla, kullankana tarpehella." 
Se on lieto Lemminkäinen iski purtta vanttuhulla, 
kirjasuulla kintahalla. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Elä huoli, hongan pinta, varpelaitainen, valita! 
Vielä saat sotia käyä, tappeloita tallustella: 
lienet täynnä soutajia päivän huomenen perästä." 
Astuvi emonsa luoksi, itse tuon sanoiksi virkki: 
"Et nyt itkene, emoni, valittane, vanhempani, 
jos menen johonkuhunki, suorime sotatiloille. 
Juohtui juoni mieleheni, tuuma aivohon osasi 
kaatakseni Pohjan kansa, kostoakseni katalat." 
Emo estellä käkesi, varoitteli vaimo vanha: 
"Ellös menkö, poikaseni, noihin Pohjolan sotihin! 
Siellä surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi." 
Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä, 
lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan 
Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi? 
"Onpa Tiera tieossani, Kuura kuulemaisissani! 
Siitä saanen miehen toisen, sekä miehen jotta miekan 
Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi." 
Kulkevi kylitse tuonne, teitse Tieran kartanohon. 
Sanoi sinne saatuansa, toimitteli tultuansa: 
"Tieraseni, tiettyiseni, armaiseni, ainoiseni! 
Tokko muistat muinaistamme, entistä elämätämme, 
kun ennen kahen kävimme suurilla sotatiloilla? 
Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa; 
ei ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen urosta; 
ei ollut sitä urosta eikä miestä melkeätä, 
kuta emme kaatanehet ja kahen kapistanehet." 
Iso päätyi ikkunassa keihäsvartta vuolemassa, 
emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, 
veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, 
sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa. 
Virkkoi iso ikkunasta, emo aitan kynnykseltä, 
veljekset veräjän suusta, sisarekset sillan päästä: 
"Ei Tiera sotahan joua, Tieran tuura tappelohon! 
Tiera on tehnyt kuulun kaupan, ikikaupan iskenynnä: 
vast' on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän; 
viel' on nännit näppimättä, rinnat riuahuttamatta." 
Tiera päätyi kiukahalla, Kuura uunin korvasella: 
jalan kenki kiukahalla, toisen pankon partahalla, 
veräjällä vyöteleikse, ulkona kävysteleikse. 
Tempoi Tiera keihä'änsä; ei ole keiho suuren suuri 
eikä keiho pienen pieni, keiho keskikertahinen: 
heponen sulalla seisoi, varsa vaapui lappealla, 
susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä. 
Sylkytteli keihoansa, sylkytteli, nyrskytteli: 
sylen syöksi keihäsvartta peltohon saviperähän, 
nurmehen nukattomahan, maahan mättähättömähän. 
Työnti Tiera keihä'änsä Ahin keihojen keselle, 
sekä läksi jotta joutui Ahille soan avuksi. 
Siitä Ahti Saarelainen lykkäsi venon vesille 
kuni kyyn kulon-alaisen eli käärmehen elävän. 
Läksi luoen luotehesen tuolle Pohjolan merelle. 
Silloin Pohjolan emäntä pakkasen pahan lähetti 
tuolle Pohjolan merelle, ulapalle aukealle. 
Itse tuon sanoiksi virkki, sekä käski jotta lausui: 
"Pakko poika pienokainen, oma kaunis kasvattini! 
Lähe tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan! 
Kylmä veitikän venonen, pursi lieto Lemminkäisen 
selvälle meren selälle, ulapalle aukealle! 
Kylmä itseki isäntä, jää'ä veitikkä vesille, 
jottei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä, 
kun en pääsne päästämähän, kerinne kehittämähän!" 
Pakkanen pahansukuinen ja poika pahantapainen 
läksi merta kylmämähän, aaltoja asettamahan. 
Jopa tuonne mennessänsä, maata matkaellessansa 
puut puri lehettömäksi, heinät helpehettömäksi. 
Sitte sinne saatuansa meren Pohjan partahalle, 
äärettömän äyrähälle, heti yönä ensimäisnä 
lahet kylmi, lammet kylmi, meren rannat rapsutteli; 
viel' ei merta kylmänynnä, aaltoja asettanunna. 
Pieni on peiponen selällä, västäräkki lainehilla: 
senki on kynnet kylmämättä, pää pieni palelematta. 
Äsken tuosta toisna yönä jopa suureksi sukeutui, 
heittihe hävyttömäksi, kovin kasvoi kauheaksi. 
Kylmi silloin täyen kylmän, väki pakkasen paleli: 
kylmi jäätä kyynäsvarren, satoi lunta sauvan varren, 
kylmi veitikän venehen, Ahin laivan lainehille. 
Aikoi kylmeä Ahinki, jääteä jalon urohon; 
jopa kynsiä kyseli, anoi alta varpahia. 
Siitä suuttui Lemminkäinen, siitä suuttui ja pahastui; 
tunki Pakkasen tulehen, työnti rautarauniohon. 
Käsin Pakkasen piteli, kovan ilman kouristeli. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Pakkanen, Puhurin poika, talven poika hyyelmöinen! 
Elä kylmä kynsiäni, vaai varpahuisiani 
eläkä koske korviani, elä päätäni palele! 
"Kyll' on sulla kylmämistä, paljoki palelemista 
ilman ihmisen ihotta, emon tuoman ruumihitta: 
kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä, 
palele vesipajuja, pane haavan pahkuroita, 
koivun kuoria kolota, närehiä näykkäele, 
elä ihmisen ihoa, karvoja kavon tekemän! 
"Kun et tuosta kyllin saane, kylmä muita kummempia! 
Kylmä kuumia kiviä, palavoita paateroita, 
rautaisia kallioita, vuoria teräksisiä, 
Vuoksen koskea kovoa, Imatrata ilkeätä, 
kurimuksen kulkun suuta, kinahmia kauheata! 
"Joko nyt sanon sukusi, kuuluttelen kunniasi? 
Tieänpä sinun sukusi, tieän kaiken kasvantasi: 
Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla 
Pohjolan koan perässä, Pimentolan pirtin päässä 
ikiturmasta isosta, emosta epattomasta. 
"Kukas Pakkasen imetti, kovan ilman kostutteli, 
kun oli maammo maiotoinna, emonen utaretoinna? 
"Kyyhyt Pakkasen imetti, kyy imetti, käärme syötti 
nännillä nenättömillä, utarella uuttomalla; 
pohjaistuuli tuuitteli, vilu ilma viihytteli 
pahoilla pajupuroilla, here'illä hettehillä. 
"Sai poika pahantapainen, tuli turmion-alainen. 
Ei ollut nimeä vielä pojalla epäpäöllä. 
Pantihin nimi pahalle: pantihinpa Pakkaseksi. 
"Siitä aioilla ajeli, risukoissa ripsutteli; 
kesät heilui hettehissä, suurimmilla suon selillä; 
talvet mäiski männiköissä, pelmusi petäjiköissä, 
kolkkaeli koivikoissa, lepiköissä leyhkäeli. 
Kylmi puita ja pehuja, tasoitteli tanteria, 
puri puut lehettömäksi, kanervat kukittomaksi, 
pilvat hongista piristi, laski lastut mäntylöistä. 
"Joko nyt suureksi sukesit, ylenit ylen ehoksi, 
aioit kylmeä minua, kohotella korviani, 
alta jalkoja anella, päältä kynsiä kysellä? 
"Etp' on kylmäne minua, et pahoin palellekana! 
Tulen tungen sukkahani, kekälehet kenkähäni, 
hienot hiilet helmoihini, panun alle paulojeni, 
Pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta. 
"Tuonne ma sinun manoan Pohjan pitkähän perähän. 
Sitte sinne tultuasi, kotihisi käytyäsi 
kylmä kattilat tulelle, hiilet uunin lietoselle, 
käet naisen taikinahan, poika neitosen povehen, 
utarihin uuhen maito, vatsahan hevosen varsa! 
"Et sinä sitä totelle, niin tuonne sinun manoan 
Hiien hiilien sekahan, Lemmon liesikiukahille. 
Siellä tungeite tulehen, asetu alasimelle 
sepän panna paljallansa, vasaralla valkkaella, 
panna paljalla lujasti, vasaralla vaikeasti! 
"Et totelle tuotakana, vääjänne väheäkänä, 
vielä muistan muunkin paikan, arvoan yhen aluen: 
vien suusi suven sijahan, kielesi kesän kotihin, 
jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, 
kun en tulle päästämähän ja käyne kerittämähän." 
Pakkanen, Puhurin poika, jo tunsi tuhon tulevan; 
alkoi armoa anella. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tehkämme sula sovinto toinen ei toistansa viata 
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! 
"Jos mun kuulet kylmäväksi, toiste tuhmin liikkuvaksi, 
niin tunge tulisijahan, vaivuttele valkeahan, 
sepän hiilien sekahan, alle ahjon Ilmarisen! 
Tahi vie suvehen suuni, kieleni kesän kotihin, 
etten pääse päivinäni, selviä sinä ikänä!" 
Siitä lieto Lemminkäinen jätti laivan jäätehesen, 
sotapurren puutoksehen, itse eellehen menevi. 
Tiera tuossa toisna miesnä väänti veitikän jälessä. 
Tallasi tasaista jäätä, sileätä siuotteli. 
Astui päivän, tuosta toisen; päivänäpä kolmantena 
jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumottavi. 
Astui alle niemen linnan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Onko linnassa lihoa ja kalaista kartanossa 
urohille uupuneille, miehille väsynehille?" 
Ollut ei linnassa lihoa, ei kalaista kartanossa. 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Tuli, polta tuhma linna, vesi vieköhön mokoman!" 
Itse eistyvi etemmä, ylös korpehen kohosi, 
matkoille majattomille, teille tietämättömille. 
Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, 
keritsi kiveltä villat, katkoi karvat kalliolta, 
suoritteli sukkasiksi, kiirehteli kintahiksi 
vilun suurihin sijoihin, pakkasen palelemihin. 
Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan: 
tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Ohoh Tiera veikkoseni! Jo nyt jou'uimme johonki, 
kuuksi päiväksi kululle, ilman rannallen iäksi!" 
Tiera tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Kostohonpa, koito raukat, kostohon, kovaosaiset, 
saimme suurehen sotahan pimeähän Pohjolahan 
oman hengen heitteheksi, itsemme ikimenoksi 
näillä paikoilla pahoilla, teillä tietämättömillä. 
"Emme tuota tunnekana, emme tunne, emme tieä, 
mikä tie vetävi meiät, kuka juoni juohattavi 
kuolemahan korven päähän, kaatumahan kankahalle, 
korppien kotisijoille, variksien vainioille. 
"Siinä korpit siirtelevät, linnut liiat kantelevat: 
saavat lintuset lihoa, varikset varia verta, 
korpit noukan kostuketta meiän, raukan, raaoistamme; 
luumme luovat rauniolle, kantavat kivikarille. 
"Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, 
missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, 
onko suuressa soassa, tasapäässä tappelossa, 
vaiko suurella selällä, lakehilla lainehilla, 
vai käypi käpymäkeä, vaelsi varvikkosaloa. 
"Ei emo mitänä tieä poloisesta poiastansa: 
emo tiesi kuolleheksi, kantaja kaonneheksi. 
Noinpa itkevi emoni, valittavi vanhempani: 
'Tuoll' on poikani, poloisen, tuolla, vaivaisen, varani 
Tuonen toukojen panossa, Kalman maien karhinnassa. 
Saapi nyt minun pojalta, minun, laiton, lapseltani, 
saapi jouset jouten olla, jalot kaaret kuivaella, 
lintuset hyvin lihota, pyyt lehossa pyrhistellä, 
kontiot kovin elellä, peurat pellon piehtaroia.'" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Niin on, niin, emo poloinen, niinpä, kantaja katala! 
Kasvatit kanoja parven, koko joukon joutsenia: 
tuli tuuli, niin hajotti, tuli lempo, niin levitti, 
yhet sinne, toiset tänne, jonnekunne kolmannetki. 
"Kyllä muistan muinaisenki, arvoan ajan paremman, 
kun kulimme kukkasina, marjoina omilla mailla: 
moni katsoi muotohomme, vartehemme valkotteli. 
Ei kuin nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä: 
yks' on tuuli tuttujamme, päivä ennen nähtyjämme; 
senki pilvet peittelevät, satehet salaelevat. 
"Vaan en huoli huolimahan, suuresti sureksimahan, 
jos immet hyvin eläisi, kassapäiset kalkettaisi, 
naiset kaikki naurusuulla, mesimielin morsiamet, 
ikävissä itkemättä, huolihin häviämättä. 
"Viel' ei meitä noiat noiu, noiat noiu, näe näkijät 
näille teille kuolevaksi, matkoille masenevaksi, 
nuorena nukahtavaksi, verevänä viereväksi. 
"Minkä noiat noitunevat, kunka nähnevät näkijät, 
kotihinsa koitukohon, majahansa maatukohon! 
Noitukohot itsiänsä, laulakohot lapsiansa, 
sukuansa surmatkohot, heimoansa herjatkohot! 
"Ei ennen minun isoni eikä valtavanhempani 
nouatellut noian mieltä, lahjoitellut lappalaista. 
Noin sanoi minun isoni, noin sanon minä itseki: 
varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, 
auta armokourallasi, väkevällä vallallasi 
miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista, 
pakinoista partasuien, pakinoist' on parratointen! 
Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana, 
ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkaneisi 
Luojan luomalta la'ulta, Jumalan sukeamalta!" 
Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 
laati huolista hevoset, murehista mustat ruunat, 
päitset päivistä pahoista, satulat salavihoista. 
Hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille; 
ajoa ramuttelevi Tieran tuttavan keralla. 
Ajoi rannat raskutellen, hiekkarannat herskytellen 
luoksi ehtoisen emonsa, tykö valtavanhempansa. 
Siihen Kaukoni kaotan virrestäni viikommaksi, 
Tieran tielle toimittelen kotihinsa kulkemahan. 
Itse virren vierähytän, panen toiselle tolalle. 
</div>

Runo 3

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 3
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=3
|Liittyy_hahmoihin=Aino, Väinämöinen, Joukahainen
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Kalevala, Väinölä
|Yhteenveto=Väinämöisen maine laulajana leviää Väinölästä Pohjolaan, ja nuori Joukahainen lähtee vanhempiensa kielloista huolimatta haastamaan häntä. Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla miehet ajavat vastakkain ja ryhtyvät kilpalaulantaan, jossa Joukahaisen tiedot osoittautuvat heikoiksi ja valheellisiksi. Joukahainen uhkaa Väinämöistä miekalla, mutta Väinämöinen laulaa hänet suohon ja muuttaa hänen varusteensa, hevosensa ja esineensä luonnon osiksi. Pelastuakseen Joukahainen lupaa lopulta Aino-sisarensa Väinämöiselle puolisoksi, ja Väinämöinen peruuttaa loitsunsa. Kotona Joukahainen kertoo lupauksestaan; äiti iloitsee Väinämöisestä vävynä, mutta Aino murtuu suruun. Runo kuuluu Joukahaisen ja Ainon jaksoon ja on merkittävä, koska se käynnistää Ainon kohtalon sekä näyttää Väinämöisen laulun ja tiedon ylivoiman.
|Keskeiset_hahmot=Väinämöinen, Joukahainen, Aino, Joukahaisen emo, Joukahaisen isä
|Keskeiset_paikat=Väinölä, Kalevala, Pohjola, Pisan mäki, Hornan kallio, Häme, Karjala, Vuoksi, Imatra
|Keskeiset_esineet=korja, reki, ruoska, miekka, jousi, nuolet, lakki, kintahat, haljakka, vyö, vene, hevonen
|Keskeiset_kasitteet=laulanta, tieto, syntysanat, loitsu, kilpalaulanta, lunnaat, kosinta, suru
|Avainsanat=Väinämöinen, Joukahainen, Aino, kilpalaulanta, suohon laulaminen, loitsut, lunnaat, Pohjola, Väinölä, Ainon lupaus
|Lyhyt_kuvaus=Väinämöisen maine laulajana leviää Väinölästä Pohjolaan, ja nuori Joukahainen lähtee vanhempiensa kielloista huolimatta haastamaan häntä. Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla miehet ajavat vastakkain ja ryhtyvät kilpalaulantaan, jossa Joukahaisen tiedot...
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa 
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. 
Laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. 
 
Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli 
muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, 
joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot 
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. 
 
Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät 
Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta. 
Viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan. 
 
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen. 
Se kävi kylässä kerran; kuuli kummia sanoja, 
lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi 
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, 
kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta. 
 
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti 
Väinämöistä laulajaksi paremmaksi itseänsä. 
Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa. 
Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli 
noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille. 
 
Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epäsi 
lähtemästä Väinölähän kera Väinön voitteloille: 
"Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan 
suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, 
käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi." 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Hyväpä isoni tieto, 
emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä. 
Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, 
itse laulan laulajani, sanelen sanelijani: 
laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, 
jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, 
kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, 
kivihintahat kätehen, päähän paatisen kypärän." 
 
Siitä läksi, ei totellut. Otti ruunansa omansa, 
jonka turpa tulta iski, säkeniä säärivarret; 
valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen. 
Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa, 
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella. 
Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän. 
 
Ajoa suhuttelevi. Ajoi päivän, ajoi toisen, 
ajoi kohta kolmannenki. Jo päivänä kolmantena 
päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille. 
 
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, 
oli teittensä ajaja, matkojensa mittelijä 
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. 
 
Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiellä vastatusten: 
tarttui aisa aisan päähän, rahe rahkehen takistui, 
länget puuttui länkilöihin, vemmel vempelen nenähän. 
 
Siitä siinä seisotahan, seisotahan, mietitähän... 
vesi vuoti vempelestä, usva aisoista usisi. 
 
Kysyi vanha Väinämöinen: "Kuit' olet sinä sukua, 
kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti? 
Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet, 
korjani pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!" 
 
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi: 
kuit' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?" 
 
Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa nimittelihe. 
Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen, 
veäite syrjähän vähäisen! Sie olet nuorempi minua." 
 
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta! 
 
Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, 
sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän. 
Lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, 
ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan, 
mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan!" 
 
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi! 
Ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, 
kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä. 
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: 
mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?" 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki! 
Sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: 
reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata. 
 
"Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia: 
luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia. 
 
"Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen. 
Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä. 
Ahven arka, kyrmyniska sykysyt syvillä uipi, 
kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi. 
 
"Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, 
arvoan yhen asian: pohjola porolla kynti, 
etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. 
Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: 
pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla. 
 
"Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, 
kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: 
Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa; 
ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran." 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti, 
ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan! 
Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!" 
 
Se on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tieän mä tiaisen synnyn, tieän linnuksi tiaisen, 
kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen ve'en kalaksi. 
Rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi, 
varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi. 
 
"Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, 
itse Luoja loitsijoista, Jumala parantajista. 
 
"Vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta, 
alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta. 
 
"Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, 
hongan juuri huonehia, paatonen patarania." 
 
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Muistatko mitä enemmin, vain jo loppuivat lorusi?" 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Muistan vieläki vähäisen! 
Muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, 
meren kolkot kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, 
syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, 
mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon. 
 
"Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna 
tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, 
ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, 
kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, 
otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä." 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Sen varsin valehtelitki! 
Ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, 
meren kolkot kuokittihin, kalahauat kaivettihin, 
syänveet syvennettihin, lampiveet on laskettihin, 
mäet mylleröitettihin, louhet luotihin kokohon. 
 
"Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu 
tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, 
ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa, 
kuuhutta kuletettaissa, aurinkoa autettaissa, 
otavaa ojennettaissa, taivoa tähitettäissä." 
 
Se on nuori Joukahainen tuosta tuon sanoiksi virkki: 
"Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. 
Oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen! 
Lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon!" 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne 
miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi. 
Vaan kuitenki kaikitenki lähe en miekan mittelöhön 
sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka." 
 
Siinä nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, 
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, 
sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan. 
Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, 
sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan." 
 
Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi. 
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan: 
ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, 
ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset 
eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat 
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. 
 
Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi, 
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, 
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili. 
 
Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen, 
pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän. 
Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi; 
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi; 
lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi. 
 
Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle, 
siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle, 
siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi, 
siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi. 
 
Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi; 
lauloi kintahat käestä umpilammin lumpehiksi, 
siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle, 
vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähiksi. 
 
Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä, 
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista. 
 
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi: 
tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa 
voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen. 
 
Jaksoitteli jalkoansa: eipä jaksa jalka nousta; 
toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenkä. 
 
Siitä nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi, 
läylemmäksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen! 
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi! 
Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä! 
Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat." 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Niin mitä minullen annat, 
jos pyörrän pyhät sanani, peräytän lauseheni, 
päästän siitä pälkähästä, siitä seikasta selitän?" 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi, 
jousta kaksi kaunokaista; yks' on lyömähän riveä, 
toinen tarkka ammunnalle. Ota niistä jompikumpi!" 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Huoli en, hurja, jousistasi, 
en, katala, kaaristasi! On noita itselläniki 
joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu: 
miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä." 
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla purtta kaksi, 
kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepeä, 
toinen paljo kannattava. Ota niistä jompikumpi!" 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "Enp' on huoli pursistasi, 
venehistäsi valita! On noita itselläniki 
joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu, 
mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä." 
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi, 
kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi, 
toinen raisu rahkehille. Ota niistä jompikumpi!" 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hevosiasi, 
sure en sukkajalkojasi! On noita itselläniki 
joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu: 
vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla." 
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen! 
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi! 
Annan kultia kypärin, hope'ita huovan täyen, 
isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta." 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "En huoli hope'itasi, 
kysy en, kurja, kultiasi! On noita itselläniki 
joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu: 
ne on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat." 
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitäki syvemmä. 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen! 
Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä! 
Annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni 
oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi." 
 
Sanoi vanha Väinämöinen: "En halaja aumojasi, 
herjä, hietapeltojasi! On noita itselläniki, 
peltoja joka perällä, aumoja joka aholla. 
Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat." 
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma. 
 
Siitä nuori Joukahainen toki viimein tuskastui, 
kun oli leuan liettehessä, parran paikassa pahassa, 
suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perässä. 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Väinämöinen, 
tietäjä iän-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin, 
heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua! 
Virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi. 
 
"Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, 
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen 
sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, 
hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, 
kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi." 
 
Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, 
kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi. 
 
Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse. 
Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki: 
pyörti pois pyhät sanansa, perin laski lausehensa. 
 
Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, 
parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivestä, 
reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta. 
 
Kohoeli korjahansa, reutoihe rekosehensa; 
läksi mielellä pahalla, syämellä synkeällä 
luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. 
 
Ajoa karittelevi. Ajoi kummasti kotihin: 
rikki riihe'en rekensä, aisat poikki portahasen. 
 
Alkoi äiti arvaella, isonen sanan sanovi: 
"Suottapa rikoit rekesi, tahallasi aisan taitoit! 
Mitäpä kummasti kuletki, tulet tuhmasti kotihin?" 
 
Tuossa nuori Joukahainen itkeä vetistelevi 
alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin 
sekä huulin hyypynyisin, nenän suulle langennuisen. 
 
Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella: 
"Mitä itket, poikueni, nuorna saamani, nureksit, 
olet huulin hyypynyisin, nenän suulle langennuisen?" 
 
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo, kantajani! 
Jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna, 
syytä kyllin itkeäni, taikoja nureksiani! 
Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin: 
annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen 
Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi, 
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle." 
 
Emo kahta kämmentänsä hykersi molempiansa; 
sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä itke, poikueni! 
Ei ole itkettäviä, suuresti surettavia: 
tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin 
sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, 
vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni." 
 
Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui. 
Itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla; 
itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta. 
 
Sai emo sanelemahan: "Mitä itket, Ainoseni, 
kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin 
ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?" 
 
Tuon tytär sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani! 
Itkenpä minä jotaki: itken kassan kauneutta, 
tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta, 
jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana. 
 
"Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, 
suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, 
jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen 
veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille." 
 
Sanovi emo tytölle, lausui vanhin lapsellensa: 
"Mene, huima, huolinesi, epäkelpo, itkuinesi! 
Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua. 
Paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa, 
ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla. 
Myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita 
poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, 
ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla." 
</div>

Runo 29

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 29
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=29
|Liittyy_hahmoihin=Lemminkäinen
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Saari
|Yhteenveto=Lemminkäinen pakenee Pohjan kansaa ja Pimentolan joukkoa veneellä sanattomalle saarelle, jonne hän saa ottaa aluksensa maihin ja jää piiloon. Saarella hän laulaa ihmeitä pihoille, kaivolle ja tanterelle, saa ruokaa ja juomaa sekä elää kolme kesää saaren impien ja leskien ilossa. Kun hän jättää yhden vanhan immen huomiotta, saaren miehet nousevat häntä vastaan, hänen veneensä poltetaan, ja hän tekee taidolla uuden purren paetakseen. Merellä myrsky rikkoo veneen, mutta Lemminkäinen ui maihin, saa emännältä ruokaa ja uuden veneen ja palaa kotiperilleen. Kotona hän löytää tupansa poltettuna ja jälkiä seurattuaan äitinsä piilopirtistä synkästä salosta. Runo kuuluu Lemminkäisen jaksoon ja on merkittävä, koska se näyttää hänen paon, laulutaidon, kevytmielisen saarella olon sekä Pohjolan koston seuraukset hänen omalle kodilleen.
|Keskeiset_hahmot=Lemminkäinen, Kaukomieli, äiti Lemminkäisen, Pohjan kansa, Pimentolan joukko, saaren immet, niemen neiet, vanha impi, emäntä, kokko
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Pimentola, sanaton saari, nimetön niemi, sininen meri, kotiperät, synkkä salo, piilopirtti, salainen sauna
|Keskeiset_esineet=säkki, vakka, vene, pursi, laiva, purje, mela, hopeapäinen veitsi, kultainen kuras, tuopit, kannut, miekka
|Keskeiset_kasitteet=pako, piiloutuminen, laulutaito, saari, kosto, ikävä, myrsky, kodin polttaminen, äidin löytyminen
|Avainsanat=Lemminkäinen, Kaukomieli, saari, Pohjola, Pimentola, pako, laulaminen, saaren immet, vene, myrsky, koti, äiti
|Lyhyt_kuvaus=Lemminkäinen pakenee Pohjan kansaa ja Pimentolan joukkoa veneellä sanattomalle saarelle, jonne hän saa ottaa aluksensa maihin ja jää piiloon. Saarella hän laulaa ihmeitä pihoille, kaivolle ja tanterelle, saa ruokaa ja juomaa sekä elää kolme kesää saaren imp...
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Lemminkäinen, lieto poika, itse kaunis Kaukomieli, 
saapi säkkihin evästä, kesävoita vakkahansa, 
vuoeksensa voita syöä, toiseksi sianlihoa. 
Siitä läksi piilemähän, sekä läksi jotta joutui. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo lähenki, jo pakenen 
koko kolmeksi kesäksi, viitiseksi vuotoseksi. 
Heitän maat matojen syöä, lehot ilvesten levätä, 
pellot peuran piehtaroia, ahot hanhien asua. 
"Hyvästi, hyvä emoni! Kun tulevi Pohjan kansa, 
Pimentolan pitkä joukko päätäni kyselemähän, 
sanopa samonneheksi, minun täältä menneheksi 
saman kasken kaattuani, joka jo on leikattuna!" 
Vetäisi venon vesille, laski laivan lainehille 
teräksisiltä teloilta, vaskisilta valkamoilta. 
Veti puuhun purjehia, vaattehia varpapuuhun; 
itse istuvi perähän, laaittihe laskemahan 
kokan koivuisen nojahan, melan vartevan varahan. 
Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: 
"Puhu, tuuli, purjehesen, ahava, aja alusta! 
Anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen 
saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!" 
Tuuli tuuitti venoista, meren tyrsky työnnytteli 
selviä selän vesiä, ulapoita auke'ita; 
tuuitteli kuuta kaksi, kuun on kohta kolmannenki. 
Tuossa istui niemen neiet rannalla meren sinisen; 
katselevat, käänteleivät, silmät päin sinistä merta. 
Kenpä vuotti veljeänsä, toivoi taattonsa tulevan; 
sepä vasta varsin vuotti, joka vuotti sulhoansa. 
Kaukoa näkyvi Kauko, Kaukon laiva loitompata: 
on kuin pieni pilven lonka veen ja taivahan välillä. 
Niemen neiet arvelevat, saaren impyet sanovat: 
"Mipä tuo merellä outo, kupa kumma lainehilla? 
Kun ollet omainen laiva, saaren pursi purjeniekka, 
niin kohin kotia käänny, vasten saaren valkamoita: 
saisimme sanomat kuulla, viestit mailta vierahilta, 
rauhassako rantakansat vainko vainossa elävät." 
Tuuli purjetta punovi, aalto laivoa ajeli. 
Pian lieto Lemminkäinen luotti purren luotoselle, 
laski laivan saaren päähän, saaren niemyen nenähän. 
Sanoi tuonne saatuansa, tutkaeli tultuansa: 
"Onko saarella sijoa, maata saaren manterella 
veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota?" 
Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: 
"Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella 
veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota: 
tääll' on valkamat varavat, rannat täynnänsä teloja, 
jos saisit saoin venehin, tulisit tuhansin pursin." 
Siitä lieto Lemminkäinen veälti venehen maalle, 
purren puisille teloille. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Onko saarella tiloa, maata saaren manterella 
piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen 
suurista sotajymyistä, terän miekan melskehistä?" 
Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: 
"Onpa saarella tiloa, maata saaren manterella 
piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen: 
liiat meill' on linnat täällä, kalhot kartanot asua, 
jos saisi sa'an urosta, tulisi tuhannen miestä." 
Siitä lieto Lemminkäinen sanan virkki, noin nimesi: 
"Onko saarella tiloa, maata saaren manterella, 
pieni kolkka koivikkoa ja murunen muuta maata 
minun kaski kaatakseni, hyvä huuhta raatakseni?" 
Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: 
"Ei ole saarella tiloa, maata saaren manterella 
yhtä selkäsi sijoa, maata karpion aloa 
sinun kaski kaataksesi, hyvä huuhta raataksesi: 
saaren maat saroin jaettu, pellot pirstoin mittaeltu, 
aholoista arpa lyöty, nurmista keräjät käyty." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, kysyi kaunis Kaukomieli: 
"Onko saarella sijoa, maata saaren manterella 
minun laulut laulellani, pitkät virret vieretellä? 
Sanat suussani sulavat, ikenilläni itävät." 
Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: 
"Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella 
sinun laulut laulellasi, hyvät virret vieretellä, 
lehot leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi." 
Siitä lieto Lemminkäinen jopa loihe laulamahan. 
Lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhu'ille, 
tammelle tasaiset oksat, joka oksallen omenan, 
omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen: 
kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi, 
vaski leuoilta valuvi, hopea hohahtelevi 
kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle. 
Vielä lauloi Lemminkäinen, vielä lauloi ja saneli, 
lauloi hiekat helmilöiksi, kivet kaikki kiiltäviksi, 
puut kaikki punertaviksi, kukat kullankarvaisiksi. 
Siitä lauloi Lemminkäinen, lauloi kaivon kartanolle, 
kultakannen kaivon päälle, kultakapan kannen päälle, 
josta veikot vettä juovat, siskot silmiä pesevät. 
Lauloi lammin tanterelle, lampihin siniset sorsat, 
kulmat kulta, pää hopea, kaikki varpahat vasesta. 
Imehtivät immet saaren, niemen neiet kummeksivat 
Lemminkäisen laulantoa, urohon osoantoa. 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Laulaisin hyvänki virren, kaunihinki kaikuttaisin, 
kun oisin katoksen alla, päässä pitkän pintapöyän. 
Kun ei täytyne tupoa, lainattane lattiata, 
jo puran sanat salolle, kaa'an virret viiakkohon." 
Saaren impyet sanovat, niemen neiet arvelevat: 
"On meillä tupia tulla, kalhot kartanot asua, 
vieä virtesi vilusta, sanat saa'a ulkoisesta." 
Siitä lieto Lemminkäinen heti tultua tupahan 
lauloi tuopit tuonnempata päähän pitkän pintapöyän, 
tuopit täytehen olutta, kannut kaunihit simoa, 
va'it varpelaitehille, kupit kukkurakuvulle: 
olipa olutta tuopit, mettä kannut kannettuna, 
voita pantuna varalle ja siihen sianlihoa 
syöä lieto Lemminkäisen, Kaukomielen mielitellä. 
Kovin on korea Kauko: eipä syömähän rupea 
veitsettä hopeapäättä, kuraksetta kultaisetta. 
Sai veitsen hopeapäisen, lauloi kultaisen kuraksen; 
siitä syöpi kylliksensä, joi olutta onneksensa. 
Siitä lieto Lemminkäinen käveli kyliä myöten 
saaren impien ilossa, kassapäien kauneussa. 
Kunnepäin on päätä käänti, siinä suuta suihkatahan, 
kunne kättänsä ojenti, siinä kättä käpsätähän. 
Kävi öillä öitsimässä, pime'illä pilkkoisilla. 
Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa, 
eik' ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen tytärtä, 
eikäpä sitä tytärtä, ei sitä emosen lasta, 
kunk' ei vierehen venynyt, käsivartta vaivutellut. 
Tuhat tunsi morsianta, sa'an leskiä lepäsi. 
Kaht' ei ollut kymmenessä, kolmea koko sa'assa 
piikoa pitämätöintä, leskeä lepäämätöintä. 
Niinpä lieto Lemminkäinen eleä nutustelevi 
koko kolmisen keseä saaren suurissa kylissä; 
ihastutti saaren immet, kaikki lesketki lepytti. 
Jäi yksi lepyttämättä, yksi vanha impi rukka, 
se on päässä pitkän niemen, kymmenennessä kylässä. 
Jo oli matka mielessänsä lähteä omille maille. 
Tuli vanha impi rukka, itse noin sanoiksi virkki: 
"Kauko rukka, miesi kaunis! Kun et muistane minua, 
annan täältä mennessäsi juosta purtesi kivehen." 
Ei kuullut kukotta nousta, kanan lapsetta karata 
senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan. 
Niin päivänä muutamana, iltana moniahana 
laati liiton noustaksensa ennen kuuta, kukkoaki. 
Nousi ennen liittoansa, ennen ehtoaikoansa. 
Läksi kohta kulkemahan, kylitse vaeltamahan 
senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan. 
Yöllä yksin käyessänsä, kulkiessansa kylitse 
tuonne niemen pitkän päähän, kymmenentehen kylähän, 
ei nähnyt sitä taloa, kuss' ei kolmea kotoa, 
ei nähnyt sitä kotoa, kuss' ei kolmea urosta, 
ei nähnyt sitä urosta, ku ei miekkoa hionut, 
tapparata tahkaellut pään varalle Lemminkäisen. 
Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Voi, päivyinen päivä nousi, armas aurinko kohosi 
mun, pojan poloisen, päälle, päälle kaulani katalan! 
Lempoko yhen urohon sovissansa suojelevi, 
vaipoissansa varjelevi, kaavuissansa kaitselevi 
päälle saaessa satojen, tuhansien tunkiessa!" 
Jäi neiet syliämättä, sylityt haloamatta. 
Jo vieri veneteloille luoksi purtensa poloinen: 
purs' on poltettu poroksi, kypeniksi kyyetelty! 
Jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. 
Alkoi veisteä venettä, uutta purtta puuhaella. 
Puita puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. 
Saapi puuta pikkuruisen, lautoa ani vähäisen: 
viisi värttinän murua, kuusi tainnan taittumoa. 
Siitä veistävi venosen, uuen purren puuhoavi. 
Teki tieolla venettä, tietoisilla tehtahilla; 
iski kerran: läksi laita, iski toisen: syntyi toinen, 
iski kerran kolmannenki: siitä sai koko venonen. 
Jo työnti venon vesille, laski laivan lainehille. 
Sanan virkki, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: 
"Kupliksi, veno, vesille, lumpehiksi lainehille! 
Kokko, kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi 
varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!" 
Astaiksen aluksehensa, vierähti venon perähän, 
alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, 
kun ei saanut öitä olla eikä päiviä elellä 
saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa. 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Pois tuli pojalle lähtö, matkansa majoilta näiltä, 
näistä impien iloista, kaunokaisten karkeloista. 
Vaan toki lähettyäni, minun täältä mentyäni 
eipä impyet iloinne, kassapäät ei kalketelle 
näillä tuhmilla tuvilla, kataloilla kartanoilla." 
Jopa itki saaren immet, niemen neiet vaikeroitsi: 
"Mitä läksit, Lemminkäinen, urkenit, urosten sulho? 
Läksitkö piikojen pyhyyttä vainko vaimojen vähyyttä?" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Lähe en piikojen pyhyyttä enkä vaimojen vähyyttä: 
saisin jos sataki naista, tuhat piikoa pi'ellä. 
Sitä läksin, Lemminkäinen, urkenin, urosten sulho, 
kun tuli kova ikävä, ikävä omia maita, 
oman maani mansikoita, oman vaaran vaapukoita, 
oman niemen neitosia, oman kartanon kanoja." 
Siitä lieto Lemminkäinen laski laivansa ulomma. 
Tuli tuuli, tuon puhalti, tuli aalto, tuon ajeli 
selälle meren sinisen, ulapalle aukealle. 
Jäivät raukat rannikolle, vienoiset vesikivelle, 
saaren immet itkemähän, kultaiset kujertamahan. 
Sini itki saaren immet, niemen neiet voikerrehti, 
kuni purjepuu näkyvi, rautahankki haimentavi. 
Ei he itke purjepuuta, rautahankkia haloa: 
itki purjepuun alaista, hankkinuoran haltijata. 
Itse itki Lemminkäinen, sini itki ja sureksi, 
kuni saaren maat näkyvi, saaren harjut haimentavi. 
Ei hän itke saaren maita, saaren harjuja haloa: 
itki saaren ympy'itä, noita harjun hanhosia. 
Siitä lieto Lemminkäinen laskevi sinistä merta. 
Laski päivän, laski toisen. Päivälläpä kolmannella 
nousi tuuli tuulemahan, ilman ranta riehkumahan, 
suuri tuuli luotehinen, kova tuuli koillistuuli: 
otti laian, otti toisen, vikelti koko venehen. 
Siitä lieto Lemminkäinen kääntihe käsin vetehen, 
läksi sormin soutamahan, jaloilla meloamahan. 
Uituansa yön ja päivän, melke'in melattuansa 
näki pilven pikkuruisen, pilven longan luotehessa. 
Sepä maaksi muuttelihe, niemeksi panettelihe. 
Nousi niemelle talohon. Löyti emännän leipomassa, 
tyttäret taputtamassa: "Oi on ehtoinen emäntä! 
Kunpa nälkäni näkisit, asiani arvoaisit, 
juosten aittahan menisit, tuiskuna oluttupahan; 
toisit tuoppisen olutta, sirusen sianlihoa, 
sen panisit paistumahan, vuolaisisit voita päälle 
syöä miehen uupunehen, juoa uinehen urohon. 
Jo olen uinut yöt ja päivät meren aavan aaltoloita, 
joka tuuli turvanani, meren aallot armonani." 
Tuopa ehtoinen emäntä meni aittahan mäelle, 
vuoli voita aittasesta, sirusen sianlihoa; 
sen panevi paistumahan syöä miehen nälkähisen, 
tuopi tuopilla olutta juoa uinehen urohon. 
Antoi siitä uuen purren, varsin valmihin venehen, 
mennä miehen muille maille, kulkea kotiperille. 
Siitä lieto Lemminkäinen, päästyä kotiperille, 
tunsi maat on, tunsi rannat, sekä saaret jotta salmet, 
tunsi vanhat valkamansa, entiset elosijansa; 
mäet tunsi mäntyinensä, kummut kaikki kuusinensa 
mut'ei tunne tuvan aloa, seinän seisontasijoa: 
jo tuossa tuvan sijalla nuori tuomikko tohisi, 
männikkö tupamäellä, katajikko kaivotiellä! 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Tuoss' on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin, 
tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat. 
Mikä vei tutut tupani, kuka kaunihit katokset? 
Tupa on poltettu poroksi, tuuli tuhkat korjannunna!" 
Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. 
Ei hän itkenyt tupoa eikä aittoa halannut: 
itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa. 
Linnun lentävän näkevi, kokkolinnun liitelevän. 
Sai tuolta kyselemähän: "Oi sie kokko, lintuseni! 
Etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, 
missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni?" 
Ei kokko mitänä muista eikä tunne tuhma lintu: 
kokko tiesi kuolleheksi ja kaarne kaonneheksi, 
miekalla menetetyksi, tapetuksi tapparalla. 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Ohoh kaunis kantajani, ihana imettäjäni! 
Jo olet kuollut, kantajani, mennyt, ehtoinen emoni, 
liha mullaksi lahonnut, kuuset päälle kasvanehet, 
katajaiset kantapäihin, pajut sormien nenähän! 
"Kostohon minäki koito, kostoksi, kovaosainen, 
mittaelin miekkoani, kannoin kaunista asetta 
noilla Pohjolan pihoilla, Pimentolan pientarilla 
surmaksi oman sukuni, kateheksi kantajani!" 
Katseleikse, käänteleikse: näki jälkeä hitusen, 
ruohossa rutistunutta, kanervassa katkennutta. 
Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan. 
Tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. 
Vieri siitä virstan, toisen, pakeni palasen maata 
salon synkimmän sisähän, korven kolkan kainalohon. 
Näkevi salaisen saunan, piilopirtin pikkaraisen 
kahen kallion lomassa, kolmen kuusen kulman alla 
siellä ehtoisen emonsa, tuon on valtavanhempansa. 
Siinä lieto Lemminkäinen ihastui ikihyväksi. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Ohoh äiti armahani, oi emo, elättäjäni! 
Viel' olet, emo, elossa, vanhempani, valvehella, 
kun jo luulin kuolleheksi, kaiketi kaonneheksi, 
miekalla menetetyksi, keihä'ällä keksityksi! 
Itkin pois ihanat silmät, kasvon kaunihin kaotin." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Viel' olen toki elossa, 
vaikkapa piti paeta, pistäitäni piilosalle 
tänne synkkähän salohon, korven kolkan kainalohon. 
Suori Pohjola sotoa, takajoukko tappeloa 
vasten vaivaista sinua ja kohti kovaosaista: 
poltti huonehet poroksi, kaikki kaatoi kartanomme." 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! 
Ellös olko milläkänä, milläkänä, tuollakana! 
Tuvat uuet tehtänehe, paremmat osattanehe, 
Pohjola so'ittanehe, Lemmon kanssa kaattanehe." 
Siitä äiti Lemminkäisen itse tuon sanoiksi virkki: 
"Viikon viivyit, poikueni, kauan, Kaukoni, elelit 
noilla mailla vierahilla, aina ouoilla ovilla, 
niemellä nimettömällä, saarella sanattomalla." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Hyvä oli siellä ollakseni, lempi liehaellakseni. 
Puut siellä punalle paistoi, puut punalle, maat sinelle, 
hopealle hongan oksat, kullalle kukat kanervan. 
Siell' oli mäet simaiset, kalliot kananmunaiset; 
mettä vuoti kuivat kuuset, maitoa mahot petäjät, 
aian nurkat voita lypsi, seipähät valoi olutta. 
"Hyvä oli siellä ollakseni, armas aikaellakseni. 
Siitä oli paha elämä, siitä outo ollakseni: 
pelkäsivät piikojansa, luulivat lutuksiansa, 
noita kehnon kellukoita, paholaisen pallukoita 
pahasti piteleväni, ylimäärin öitsiväni. 
Minä piilin piikasia, varoin vaimon tyttäriä, 
kuin susi sikoja piili, havukat kylän kanoja." 
</div>

Runo 28

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 28
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=28
|Liittyy_hahmoihin=Lemminkäinen, Ahti, Lemminkäisen äiti
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Saari
|Yhteenveto=Lemminkäinen pakenee Pohjolasta tapettuaan Pohjolan isännän ja muuttaa itsensä kokoksi päästäkseen vainoojiltaan. Hän rukoilee Ukolta pilvensuojaa ja palaa synkkänä äitinsä luo, joka kyselee hänen huolensa syytä. Lemminkäinen paljastaa, että Pohjola on noussut sotaan häntä vastaan, ja pyytää äidiltään neuvoa piilopaikaksi. Äiti torjuu monet muodonmuutoksiin perustuvat pakokeinot vaarallisina ja neuvoo lopulta häntä vannomaan valan sotimattomuudesta. Runo kuuluu Lemminkäisen Pohjola-retken jälkiseurauksiin ja käynnistää hänen pakomatkansa merentakaiseen saareen, mikä korostaa äidin viisauden ja Lemminkäisen väkivaltaisen maineen merkitystä eepoksessa.
|Keskeiset_hahmot=Lemminkäinen, Ahti Saarelainen, Kaukomieli, Lemminkäisen äiti, Ukko, Pohjolan isäntä, Pohjan poika
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Saran talo, Pohjolan pihat, Lemminkäisen koti, saari, luoto, meri
|Keskeiset_esineet=miekka, keihäs, eväs, jauhot, suola, pursi, verkko, nuotta
|Keskeiset_kasitteet=pako, piiloutuminen, muodonmuutos, sota, vala, vainovuodet, surma, äidin neuvo
|Avainsanat=Lemminkäinen, Pohjola, pako, kokko, Ukko, äiti, vala, saari, pursi, sota
|Lyhyt_kuvaus=Lemminkäinen pakenee Pohjolasta tapettuaan Pohjolan isännän ja muuttaa itsensä kokoksi päästäkseen vainoojiltaan. Hän rukoilee Ukolta pilvensuojaa ja palaa synkkänä äitinsä luo, joka kyselee hänen huolensa syytä.
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Jo nyt Ahti Saarelainen, itse lieto Lemminkäinen, 
pistäiksen on piilemähän, painaikse pakenemahan 
pimeästä Pohjolasta, sangasta Saran talosta. 
Läksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi 
pakohon pahoja töitä, pillojansa piilemähän. 
Niin pihalle tultuansa katseleikse, käänteleikse, 
etsi entistä oritta. Näe ei entistä oroa: 
näki paaen pellon päässä, pajupehkon pientarella. 
Mikäs neuvoksi tulevi, mikä neuvon antajaksi, 
ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi, 
hivus hieno lankeaisi näillä Pohjolan pihoilla? 
Jo kumu kylästä kuului, tomu toisista taloista, 
välkytys kylän väliltä, silmän isku ikkunoilta. 
Tuossa lieto Lemminkäisen, tuon on Ahti Saarelaisen, 
täytyi toisiksi ruveta, piti muuksi muutellaita. 
Kokkona ylös kohosi, tahtoi nousta taivahalle: 
päivä poltti poskipäitä, kuuhut kulmia valaisi. 
Siinä lieto Lemminkäinen Ukkoa rukoelevi: 
"Oi Ukko, hyvä Jumala, mies on tarkka taivahinen, 
jymypilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! 
Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen, 
jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin 
luoksi ehtoisen emoni, tykö valtavanhempani!" 
Lenteä lekuttelevi, katsoi kerran jälkehensä: 
keksi harmoan havukan sen silmät paloi tulena 
kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isännän. 
Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni! 
Muistatko muinaista sotoa, tasapäätä tappeloa?" 
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: 
"Havukkani, lintuseni! Käännäite kohin kotia! 
Sano tuonne tultuasi pimeähän Pohjolahan: 
'Kova on kokko kourin saa'a, kynälintu kynsin syöä.'" 
Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa 
suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. 
Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa, 
aitoviertä astuessa. Ennätti emo kysyä: 
"Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani! 
Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi? 
Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa? 
Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sinä paremman sarkan, 
taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta." 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! 
Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isännät, 
vaartaisin sata urosta, tuhat miestä tunnustaisin." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin? 
Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin? 
Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi 
ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!" 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! 
Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi! 
Itse herjaisin isännät, voittaisin oron ajajat, 
miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin, 
kuta synke'in syämin Pohjolasta tultuasi? 
Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna? 
Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna, 
toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan." 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! 
Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi! 
Itse nauraisin isännät, kaikki piiat pilkkoaisin, 
nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mi sinulla, poikueni? 
On sulle satunen saanut Pohjolassa käyessäsi, 
vainko liioin syötyäsi, syötyäsi, juotuasi 
olet öisillä sijoilla nähnyt outoja unia?" 
Silloin lieto Lemminkäinen sai tuossa sanoneheksi; 
"Akat noita arvelkohot öisiä unennäköjä! 
Muistan yölliset uneni, sen paremmin päivälliset. 
Oi emoni, vanha vaimo! Sääli säkkihin evästä, 
pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita! 
Pois tuli pojalle lähtö, matka maasta ottaminen, 
tästä kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta: 
miehet miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä." 
Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella: 
"Miksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä?" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Siksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä: 
mun poloisen pään varalle, vasten kauloa katalan. 
Tuli työ, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla: 
tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isännän. 
Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon 
vasten vaivaista minua, yksinäisen ympärille." 
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: 
"Jo sanoin minä sinulle, jo vainen varoittelinki, 
yhä kielteä käkesin lähtemästä Pohjolahan. 
Mahoit olla oikeassa, eleä emon tuvilla, 
oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa, 
ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa. 
"Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala, 
lähet pillan piilentähän, työn pahan pakenentahan, 
ettei pää pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi, 
tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?" 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "En tieä sitä sijoa, 
kunne painuisin pakohon pillojani piilemähän. 
Oi emoni, kantajani! Kunne käsket piilemähän?" 
Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui, noin nimesi: 
"En mä tieä, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan. 
Menet männyksi mäelle, katajaksi kankahalle, 
tuho sielläki tulevi, kova onni kohtoavi: 
use'in mäkinen mänty pärepuiksi leikatahan, 
usei'in kataja kangas seipähiksi karsitahan. 
"Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepäksi, 
tuho sielläki tulisi, kova onni kohti saisi: 
use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan, 
use'in lepikkölehto hakatahan halmeheksi. 
"Menet marjaksi mäelle, puolukaksi kankahalle, 
näille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille, 
tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: 
noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivät. 
"Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen, 
tuho sielläki tulisi, kova loppu loukahtaisi: 
mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille, 
nuoret nuotalla vetäisi, vanhat saisi verkollansa. 
"Menet metsähän sueksi, korpimaille kontioksi, 
tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: 
mies nuori, noen näköinen, kärestäisi keihä'änsä 
surmataksensa sutoset, metsän karhut kaataksensa." 
Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Itse tieän ilke'immät, paikat arvoan pahimmat, 
kussa surma suin pitäisi, kova loppu loukahtaisi. 
Oi emo, elättäjäni, maammo, maion-antajani! 
Kunne käsket piilemähän, kunne käsket ja kehoitat? 
Aivan on surma suun e'essä, paha päivä parran päällä, 
yksi päivä miehen päätä, tuskin täytehen sitänä." 
Silloin äiti Lemminkäisen itse virkki, noin nimesi: 
"Sanon ma hyvänki paikan, ani armahan nimitän, 
missä piillä pillomuksen, paeta pahan-alaisen: 
muistan maata pikkuruisen, tieän paikkoa palasen, 
syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä. 
Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset, 
kuunna, kymmennä kesänä et sotia käyäksesi 
hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!" 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Vannon mie valat vakaiset, 
en kesänä ensimäisnä, tok' en vielä toisnakana 
saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin. 
Viel' on haavat hartioissa, syvät reiät ryntähissä 
entisistäkin iloista, mennehistä melskehistä 
suurilla sotamä'illä, miesten tappotanterilla." 
Silloin äiti Lemminkäisen sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Otapa isosi pursi, lähe tuonne piilemähän 
ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä, 
saarehen selällisehen, luotohon merellisehen! 
Siell' ennen isosi piili, sekä piili jotta säilyi 
suurina sotakesinä, vainovuosina kovina; 
hyvä oli siellä ollaksensa, armas aikaellaksensa. 
Siellä piile vuosi, toinen, käy kotihin kolmannella 
tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!" 
</div>

Runo 27

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 27
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=27
|Liittyy_hahmoihin=Lemminkäinen, Ahti
|Yhteenveto=Lemminkäinen saapuu kutsumatta Pohjolan pitoihin ja vaatii itselleen olutta ja ruokaa, mutta Pohjolan väki kohtelee häntä halveksivasti. Pohjolan emäntä antaa hänelle kelvottoman juoman, jossa on matoja, käärmeitä ja sisiliskoja, mutta Lemminkäinen puhdistaa oluen loitsuin ja juo sen. Pohjolan isännän kanssa syntyy loitsukilpa, jossa he laulavat toisiaan vastaan eläimiä ja vastavoimia. Riita kärjistyy miekkamittelöksi, ja ulkona pihalla Lemminkäinen surmaa Pohjolan isännän sekä panee tämän pään seipääseen. Runo kuuluu Lemminkäisen Pohjolan-retken ja kostoretken jaksoon, jossa kutsumattoman vieraan uhma muuttuu veriteoksi. Tapahtuma on merkittävä, koska Pohjolan emäntä nostattaa miekkamiehet Lemminkäistä vastaan ja hänen on paettava Pohjolan kostoa.
|Keskeiset_hahmot=Lemminkäinen, Kaukomieli, Ahti Saarelainen, Pohjolan isäntä, Pohjolan emäntä, Ilpotar, Pohjan akka, Pohjan poika
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Sariola, Pimentola, Pohjolan tupa, Pohjolan piha, Pohjolan kartano, Tuonela, Manala
|Keskeiset_esineet=olut, tuoppi, kannu, pata, onki, väkärauta, veitsi, miekka, kalpa, lehmän talja, seiväs
|Keskeiset_kasitteet=kutsumaton vieras, pidot, juomingit, loitsiminen, miekkamittelö, tappelu, kosto, pako
|Avainsanat=Lemminkäinen, Pohjola, pidot, olut, käärmeet, loitsukilpa, miekka, Pohjolan isäntä, surma, seiväs, Pohjan akka, kosto
|Lyhyt_kuvaus=Lemminkäinen saapuu kutsumatta Pohjolan pitoihin ja vaatii itselleen olutta ja ruokaa, mutta Pohjolan väki kohtelee häntä halveksivasti. Pohjolan emäntä antaa hänelle kelvottoman juoman, jossa on matoja, käärmeitä ja sisiliskoja, mutta Lemminkäinen puhdista...
|Liittyy_paikkoihin=Manala, Pohjola, Tuonela
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Jo nyt Kaukoni kuletin, saatoin Ahti Saarelaisen 
monen surman suun ohitse, Kalman kielen kantimetse 
noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille. 
Nyt onpi saneltavana, kielin kertoeltavana, 
miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, 
tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, 
ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin. 
Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, 
heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle: 
silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti. 
Sanoi lieto Lemminkäinen, itse virkki, noin nimesi: 
"Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! 
Kuules, Pohjolan isäntä! Oisiko talossa tässä 
ohria orosen purra, olutta urohon juoa?" 
Itse Pohjolan isäntä istui pitkän pöyän päässä. 
Tuop' on tuolta vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla. 
Eikä kielletä sinua, jos olet siivolla tuvassa, 
oven suussa seisomasta, oven suussa, orren alla, 
kahen kattilan välissä, kolmen koukun koskevilla." 
Siinä lieto Lemminkäinen murti mustoa haventa, 
kattilaisen-karvallista. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Lempo tänne lähteköhön oven suuhun seisomahan, 
nokianne nuohomahan, karstoja karistamahan! 
Eip' ennen minun isoni eikä valtavanhempani 
seisonut sijalla sillä, oven suussa, orren alla. 
Olipa sijoa silloin: tanhua orihin olla, 
tupa pesty miesten tulla, sopet luoa sormikasta, 
vaarnat miesten vanttuhia, seinät miekkoja laella. 
Miksip' ei ole minulle kuin ennen minun isolle?" 
Siitä siirtihen ylemmä, pyörähtihe pöyän päähän; 
istuihe rahin nenähän, petäjäisen penkin päähän: 
rahi vastahan rasahti, petäjäinen penkki notkui. 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Enpäs liene lempivieras, 
kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle." 
Ilpotar, hyvä emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Ohoh poika Lemminkäisen! Mi sinusta vierahasta! 
Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan! 
Ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, 
leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä. 
Oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä." 
Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, 
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: 
"Jop' on täällä syömät syöty, häät juotu, piot pi'etty, 
oluet osin jaeltu, me'et miehin mittaeltu, 
kannut kannettu kokohon, tuopit roukkoihin rovittu! 
"Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! 
Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla. 
Leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, 
laitoit kutsut kuusianne, anojat yheksiänne: 
kutsuit kurjat, kutsuit köyhät, kutsuit ruojat, kutsuit 
roistot, 
kaikki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat; 
muun on kutsuit kaiken kansan minun heitit 
kutsumatta! 
"Mintähen tämä minulle omistani ohristani? 
Muut ne kantoi kauhasilla, muut ne tiiskinä tiputti, 
minä määrin mätkäelin, puolikkoisin putkaelin 
omiani ohriani, kylvämiäni jyviä. 
"En nyt liene Lemminkäinen, en vieras hyvän-niminen, 
kun ei tuotane olutta, pantane pata tulelle, 
keittoa pa'an sisähän, leiviskä sianlihoa, 
syöäkseni, juoakseni päähän matkan päästyäni." 
Ilpotar, hyvä emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: 
"Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! 
Pane keittoa patahan, tuo olutta vierahalle!" 
Tyttö pieni, tyhjä lapsi, pahin astian pesijä, 
lusikkojen luutustaja, kapustojen kaapustaja 
pani keittoa patahan: luut lihoista, päät kaloista, 
vanhat naatit naurihista, kuoret leivistä kovista. 
Toi siitä olutta tuopin, kannun kaljoa pahinta 
juoa lieto Lemminkäisen, appoa halun-alaisen. 
Itse tuon sanoiksi virkki: "Tokko lie sinussa miestä, 
juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata?" 
Lemminkäinen, lieto poika, katsoi tuosta tuoppihinsa: 
toukka on tuopin pohjukassa, käärmehiä keskimailla; 
äärillä maot mateli, sisiliskot liuahteli. 
Sanoi lieto Lemminkäinen, kauahutti Kaukomieli: 
"Tuopin tuojat Tuonelahan, kannun kantajat Manalle 
ennen kuun ylenemistä, tämän päivän päätymistä!" 
Siitä tuon sanoiksi virkki: "Oh sinä olut katala! 
Jo nyt jou'uit joutavihin, jou'uit joutavan jälille! 
Olut suuhun juotanehe, ruhkat maahan luotanehe 
sormella nimettömällä, vasemmalla peukalolla!" 
Tapasip' on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. 
Otti ongen taskustansa, väkärauan väskystänsä, 
tuonp' on tunki tuoppihinsa, alkoi onkia olutta: 
maot puuttui onkehensa, väkähänsä kyyt vihaiset. 
Sa'an nosti sammakoita, tuhat mustia matoja, 
loi ne maahan maan hyviksi, kaikki laski lattialle; 
veti veitsensä terävän, tuon on tuiman tuppirauan, 
sillä silpoi päät maoilta, katkoi kaulat käärmehiltä 
joi oluen onneksensa, me'en mustan mieliksensä. 
Sanan virkkoi, noin nimesi: "En mä liene lempivieras, 
kun ei tuotane olutta, parempata juotavata 
varavammalla käellä, suuremmalla astialla, 
tahi ei oinasta isetä, suurta sonnia tapeta, 
härkeä tupahan tuoa, sorkkasäärtä huonehesen." 
Itse Pohjolan isäntä sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mitä sie tulitki tänne, ken sinua koolle kutsui?" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumatoin. 
Kuules, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! 
Anna ostoa olutta, juomoa rahan-alaista!" 
Tuopa Pohjolan isäntä tuosta suuttui ja syäntyi, 
kovin suuttui ja vihastui. Lauloi lammin lattialle 
Lemminkäisellen etehen. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tuoss' on joki juoaksesi, lampi laikutellaksesi." 
Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"En ole vaimojen vasikka enkä härkä hännällinen 
juomahan jokivesiä, lampivettä lakkimahan." 
Itse loihe loitsimahan, laikahtihe laulamahan. 
Lauloi sonnin lattialle, härän suuren, kultasarven: 
sepä lammin laikkaeli, joi jokosen onneksensa. 
Pohjolainen, pitkä poika, suen suustansa sukesi; 
senpä lauloi lattialle surmaksi lihavan sonnin. 
Lemminkäinen, lieto poika, lauloi valkean jäniksen 
lattialle hyppimähän sen sutosen suun e'essä. 
Pohjolainen, pitkä poika, lauloi koiran koukkuleuan 
tuon jäniksen tappamahan, kierosilmän kiskomahan. 
Lemminkäinen, lieto poika, lauloi orrelle oravan, 
orsilla kapahumahan, koiran tuota haukkumahan. 
Pohjolainen, pitkä poika, lauloi nää'än kultarinnan: 
näätä näppäsi oravan orren päässä istumasta. 
Lemminkäinen, lieto poika, lauloi ruskean reposen: 
se söi nää'än kultarinnan, karvan kaunihin kaotti. 
Pohjolainen, pitkä poika, kanan suustansa sukesi 
sillalla sipoamahan tuon reposen suun e'essä. 
Lemminkäinen, lieto poika, haukan suustansa sukesi, 
kieleltä käpeäkynnen: sepä kiskalti kanasen. 
Sanoi Pohjolan isäntä, itse lausui, noin nimesi: 
"Ei tässä piot paranne, kun ei vierahat vähenne; 
talo työlle, vieras tielle hyvistäki juomingista! 
Lähe tästä, hiien heitto, luota kaiken ihmiskansan! 
Kotihisi, konna, koita, paha, maahasi pakene!" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Ei miestä manaten saa'a, ei miestä pahempatana 
sijaltansa siirtymähän, paikalta pakenemahan." 
Silloin Pohjolan isäntä miekan seinältä sivalti, 
tempasi tuliteränsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi sie Ahti Saarelainen tahi kaunis Kaukomieli! 
Mitelkämme miekkojamme, katselkamme kalpojamme, 
minunko parempi miekka vainko Ahti Saarelaisen!" 
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mitä minun on miekastani, 
kun on luissa lohkiellut, pääkasuissa katkiellut! 
Vaan kuitenki kaikitenki, kun ei nuo piot paranne, 
mitelkämme, katselkamme, kumman miekka 
mieluhumpi! 
Eip' ennen minun isoni miekkamittoja varannut: 
pojastako polvi muuttui, lapsesta laji väheni!" 
Otti miekan, riisui rauan, tempasi tuliteräisen 
huotrasta huveksisesta, vyöstä vennon-selkäisestä. 
Mittelivät, katselivat noien miekkojen pituutta: 
olipa pikkuista pitempi miekka Pohjolan isännän, 
yhtä kynnen mustukaista, puolta sormuen niveltä. 
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: 
"Sinunpa pitempi miekka: sinun eellä iskeminen." 
Siitä Pohjolan isäntä sivalteli, sieppaeli, 
tavoitteli, ei tavannut, Lemminkäistä päälakehen. 
Kerran ortehen osasi, kamanahan kapsahutti: 
orsi poikki otskahutti, kamana kaheksi lenti. 
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: 
"Min teki pahoa orret, kamana tihua työtä, 
jotta orsia osoitat, kamanata kapsuttelet? 
"Kuule, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! 
Tukela tora tuvassa, seikat akkojen seassa: 
tuvan uuen turmelemme, lattiat verin panemme. 
Käykämme ulos pihalle, ulos pellolla torahan, 
tanterelle tappelohon! Pihalla veret paremmat, 
kaunihimmat kartanolla, luontevaisemmat lumella." 
Mentihin ulos pihalle. Tavattihin lehmän talja, 
levitettihin pihalle semp' on päällä seistäksensä. 
Sanoi Ahti Saarelainen: "Kuulesta, sa Pohjan poika! 
Sinunpa pitempi miekka, sinun kalpa kauheampi 
ehkä tuon on tarvinnetki, ennenkuin ero tulevi 
tahi kaula katkeavi : iske päältä, Pohjan poika!" 
Iski päältä Pohjan poika. Iski kerran, iski toisen, 
kohta kolmasti rapasi; eipä oike'in osoita, 
lipaise lihoakana, ota ei orvaskettuana. 
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: 
"Annapas minäki koitan, jo se on vuoroni minunki!" 
Tuopa Pohjolan isäntä ei tuosta totella ollut: 
yhä iski, ei epäillyt, tarkoitteli, ei tavannut. 
Tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata 
käessä lieto Lemminkäisen; läksi loiste loitommaksi, 
vasten kauloa valahti tuon on pojan pohjolaisen. 
Sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh Pohjolan isäntä! 
Niinp' on kaulasi, katalan, kuni koite ruskeana!" 
Tuopa poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä, 
sinne siirti silmiänsä pä'in kauloa omoa. 
Tuop' on lieto Lemminkäinen siinä lyöä silpahutti, 
iski miestä miekallansa, kavahutti kalvallansa. 
Löip' on kerran luimahutti: laski pään on päältä olka, 
kallon kaulalta sivalti; vei kuin naatin naurihista 
tahikka tähkän olesta, evän kaikesta kalasta. 
Päähyt pyörähti pihalle, miehen kallo kartanolle, 
kuni nuolen noutaessa puusta koppelo putosi. 
Sata oli seivästä mäellä, tuhat pystössä pihalla, 
saoin päitä seipähissä. Yks' on seiväs ilman päättä: 
tuop' on lieto Lemminkäinen otti pään pojan pätöisen, 
kantoi kallon kartanolta senki seipähän nenähän. 
Siitä Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, 
tupahan palattuansa sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Tuo vettä, vihainen piika, käsiäni pestäkseni 
veristä pahan isännän, häjyn miehen hurmehista!" 
Pohjan akka syännyksenti, syännyksenti, suutuksenti. 
Lauloi miestä miekallista, asehellista urosta, 
saa miestä miekallista, tuhat kalvan kantajata 
pään varalle Lemminkäisen, Kaukomielen kaulan päälle. 
Jo aika tosin tulevi, päivä liitolle lipuvi, 
toki käypi tuskemmaksi, läylemmäksi lankeavi 
asuskella Ahti poian, Lemminkäisen leyhytellä 
noissa Pohjolan pioissa, salajoukon juomingissa. 
</div>

Runo 26

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 26
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=26
|Liittyy_hahmoihin=Lemminkäinen, Ahti, Lemminkäisen äiti
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Manala, Tuonela
|Yhteenveto=Lemminkäinen kuulee Pohjolan häistä, joihin häntä ei ole kutsuttu, ja päättää lähteä pitoihin äitinsä kielloista huolimatta. Runo kuuluu Lemminkäisen Pohjolan-matkan jaksoon, jossa äiti varoittaa poikaansa kolmesta surmasta ja myöhemmistä vaaroista Pohjolan pihalla ja tuvassa. Lemminkäinen varustautuu sotisopiin, ottaa isänsä miekan ja jousen, valjastuttaa sotaorin ja lähtee matkaan äidin viimeisten neuvojen saattelemana. Matkalla hän selvittää tulisen joen ja kokon teeren sulkien avulla, tulisen kuopan Ukon nostamalla lumella ja jäisellä sillalla sekä Pohjolan veräjän suden ja karhun lampaiden avulla. Pohjolan rautaisen ja käärmeisen aidan hän avaa veitsellään, ja suuren porttikäärmeen hän pakottaa väistymään loitsuamalla sen synnyn. Runo on merkittävä, koska se korostaa Lemminkäisen uhmakkuutta, äidin ennaltatietävää varoitusta ja tietäjänsanojen voimaa ennen Pohjolan pitoihin saapumista.
|Keskeiset_hahmot=Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli, Lemminkäisen äiti, Ukko, Pohjolan väki, Syöjätär, Vetehinen, Hiisi, Luoja
|Keskeiset_paikat=Kaukoniemi, Pohjola, Sariola, Tuonela, Manala
|Keskeiset_esineet=miekka, jousi, sotaori, reki, helmiruoska, teeren sulat, uuhen villat, veitsi, malja, tuoppi
|Keskeiset_kasitteet=Pohjolan häät, salajoukon juomingit, kolme surmaa, loitsu, käärmeen synty, varoitus, tietäjänsanat, sotavarustus
|Avainsanat=Lemminkäinen, Pohjola, häät, matka, äidin varoitus, tulinen joki, tulinen kuoppa, susi, karhu, käärme, loitsu, Ukko
|Lyhyt_kuvaus=Lemminkäinen kuulee Pohjolan häistä, joihin häntä ei ole kutsuttu, ja päättää lähteä pitoihin äitinsä kielloista huolimatta. Runo kuuluu Lemminkäisen Pohjolan-matkan jaksoon, jossa äiti varoittaa poikaansa kolmesta surmasta ja myöhemmistä vaaroista Pohjolan...
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa. 
Oli pellon kynnännässä, vainion vakoannassa. 
Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta. 
Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa, 
jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta. 
Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi: 
häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia! 
Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa; 
veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä. 
Heti heitti kynnöksensä, vaon keskivainiolle; 
nousi maasta ratsahille, lähtevi kohin kotia 
luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. 
Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: 
"Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti 
syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen! 
Lämmitä samassa sauna, pian pirtti riu'uttele, 
missä mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!" 
Tuop' on äiti Lemminkäisen pani ruoan ruttoisesti 
syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen 
yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa. 
Siitä lieto Lemminkäinen otti ruokoa rutosti; 
meni saunahan samassa, kävi kylpyhuonehesen. 
Siellä peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse, 
päänsä pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi. 
Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan mäelle, 
tuo sieltä somat sopani, kanna vaattehet vakaiset, 
jotka päälleni pukisin, varustaisin varrelleni!" 
Emo ennätti kysyä, vaimo vanha tutkaella: 
"Kunne lähet, poikueni? Lähetkö ilveksen ajohon 
vaiko hirven hiihäntähän vai oravan ammuntahan?" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Oi emoni, kantajani! Lähe en ilveksen ajohon 
enkä hirven hiihäntähän, en oravan ammuntahan; 
lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. 
Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni, 
häissä häilyteltäväni, pioissa pi'eltäväni!" 
Emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi; 
epäsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta 
lähtemästä Lemminkäistä hyvän Pohjolan pitoihin. 
Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa: 
"Ellös menkö, poikueni, poikueni, Kaukueni, 
noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin! 
Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana." 
Tuop' on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin 
nimesi: 
"Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse! 
Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset 
miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä." 
Tuop' on äiti Lemminkäisen yhä kielteä käkesi: 
"Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan pitoihin! 
Monet on kummat matkallasi, isot tielläsi imehet, 
kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia; 
ei uros hätäile noita, ei varsin varannekana. 
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: 
mi on surma ensimäinen, ensimäinen, viimeinenki?" 
Virkkoi äiti Lemminkäisen, vaimo vanha vastaeli: 
"Sanon surmat syytä myöten enkä miehen mieltä 
myöten. 
Sanon surman ensimäisen. Se on surma ensi surma: 
menet matkoa vähäisen, pääset tietä päiväyksen: 
tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi. 
Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto, 
luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: 
yöt se hammasta hiovi, päivät kynttä kitkuttavi 
tulijalle vierahalle, saavalle käkeävälle." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon. 
Kyllä mä siihen keinon keksin, arvoan hyvän asian: 
laulan leppäisen hevosen, laulan leppäisen urohon 
sivutseni siirtymähän, eestäni vaeltamahan; 
itse sorsana sukellan, allina alenteleime 
kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse. 
Oi emoni, kantajani! Sano surma keskimäinen!" 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma toinen surma: 
menet matkoa vähäisen, toki toisen päiväyksen: 
tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, 
itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, 
täynnä kuumia kiviä, palavia paateroita. 
Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu, 
sa'an miestä miekallista, tuhat rautaista oritta." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Ei ole siinä miehen surma eikä kuolema urohon. 
Kyllä mä siihen mutkan muistan, mutkan muistan, 
keinon keksin: 
laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen, 
sen tungen tulen väkehen, vaivaelen valkeahan, 
kylpijäksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla; 
itse siirräime sivutse, tungeime tulen lävitse, 
ettei partana palane, hivuskutri kurvettune. 
Oi emoni, kantajani! Sano surma jälkimäinen!" 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma kolmas surma: 
menet vieläki vähäisen, pääset siitä päiväyksen, 
Pohjolan veräjän suulle, ahtahimpahan alahan: 
susi päälle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse 
suulla Pohjolan veräjän, kape'immassa kujassa. 
Syönyt on sa'anki miestä, tuhonnut tuhat urosta, 
niin miks' ei sinua söisi, tuhoaisi turvatointa?" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Uuhi uunna syötäköhön, rieskana revittäköhön, 
vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana! 
Minua on vyötty miehen vyöllä, pantu miehen 
palkimella, 
solmittu uron solilla, jotten vielä jouakana 
suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten. 
"Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki: 
suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin, 
tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi. 
Sillä siitä selvitäime, pääsen matkani perille." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Et vielä perille pääsnyt! 
Ne oli sinne mennessäsi matkalla isot imehet, 
kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata; 
viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat. 
Kulet tietä pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle: 
aita on rautainen rakettu, terästarha teeksennelty 
maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti, 
keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, 
käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla si'elty; 
heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, 
pääkehät kähäjämähän, päät ulos, sisähän hännät. 
"Maass' on toisia matoja, rata kyitä, käärmehiä 
ylös kielin kiehumassa, alas hännin häilymässä. 
Yks' on muita kauheampi eessä portin poikkipuolin, 
pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi kujapatsasta, 
ylös kielin kiehumassa, suin ylös suhahtamassa, 
ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista sinua." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon. 
Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella, 
ja tunnen maot manata, käärmehyiset käännytellä. 
Äsken päänä eilisenä kynnin maata kyyn-alaista, 
käännin maata käärmehistä aivan paljahin kätösin. 
Kyyt pitelin kynsissäni, käsissäni käärmehyiset; 
tapoin kyitä kymmenkunnan, sa'an mustia matoja: 
viel' on kynnet kyyn veressä, käet käärmehen talissa. 
Sill' en taia tullakana, viel' en varsin jouakana 
maon suuren suupalaksi, käärmehen käsialaksi: 
itse konnat kouristelen, ilkeät iki puserran, 
kyyt on laulan laiemmalle, maot muutan tien mukahan, 
astun Pohjolan pihalta, tungeime tuvan sisähän." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ellös vainen, poikueni, 
menkö Pohjolan tupahan, Sariolan salvoksihin! 
Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa, 
humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa. 
Laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän; 
jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna." 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Jo olen ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla. 
Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen; 
itse laulan lappalaisen sekä tungen turjalaisen: 
laulan halki hartionsa, puhki leukansa puhelen, 
paian kauluksen kaheksi, rikki rintalastasensa." 
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh poikani poloinen! 
Vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi! 
Jo olet ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla: 
uinut kaikki umpilammit, koirankieliset kokenut, 
käynyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, 
Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat! 
Siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta. 
"Muistapa, mitä sanelen! Tulet Pohjolan tuville: 
mäki on täynnä seipähiä, piha täynnä pylvähiä, 
ne on täynnä miehen päitä; yks' on seiväs päätöin seiväs 
senpä seipähän nenähän sinun pääsi leikatahan!" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Hurja noita huolinevi, epäkelpo keksinevi 
viittä, kuutta vainovuotta, seitsentä sotakeseä! 
Ei noita uro totelle, vääjänne väheäkänä. 
Tuo mulle sotisopani, vanhat vainovaatteheni! 
Itse käyn isoni miekan, katson kalvan taattoseni; 
viikon on vilussa ollut, kauan kaihossa sijassa, 
itkenyt ikänsä siellä, kantajata kaipaellut." 
Sai siitä sotisopansa, vanhat vainovaattehensa, 
isonsa ikuisen miekan, tuon taaton sotatoverin. 
Senpä siltahan sysäsi, terin työnti lattiahan: 
miekkanen käessä kääntyi kuni tuore tuomen latva 
tahi kasvava kataja. Sanoi lieto Lemminkäinen: 
"Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa 
tämän miekan miettijäistä, tämän kalvan katsojaista." 
Jousen seinältä sivalti, kaaren vahvan vaarnaselta. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Sen mä mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin, 
joka jouseni vetäisi, kiveräni kiinnittäisi 
noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla." 
Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, 
suorihe sotisopihin, puki vainovaattehisin. 
Itse lausui orjallensa, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Oi on osto-orjaseni, rahan saatu raatajani! 
Jou'uta sotaoriini, valjastele vainovarsa 
lähteäkseni pitoihin, lemmon joukon juominkihin!" 
Orja nöyrä, neuvottava, pian pistihe pihalle, 
työnti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen. 
Sanoi tuolta tultuansa: "Jo olen tehnyt tehtäväni, 
suorittanut tuon orosi, varsan viljon valjastanut." 
Siitä lieto Lemminkäisen luku lähteä tulevi. 
Käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti. 
Toki läksi, kuin käkesi, varsin läksi, ei varannut. 
Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti 
oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta: 
"Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni! 
Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, 
juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi; 
anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli: 
mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa." 
Vielä neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti 
perimäisen pellon päästä, veräjältä viimeiseltä: 
"Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, 
istu puolella sijoa, astu puoliaskelella, 
anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli, 
niin sinusta mies tulevi, uros selvä selkiävi 
läpi käymähän keräjät, jutut julki polkemahan 
urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa." 
Siitä läksi Lemminkäinen istuen oron re'essä; 
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella. 
Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän. 
Ajoi aikoa vähäisen, hyvän hetken hetkutteli: 
näki tiellä teirikarjan. Teiret lentohon lehahti, 
lintukarja kapsahutti eestä juoksevan hevosen. 
Jäi hitusen höyheniä, tielle teiren sulkasia. 
Ne kokosi Lemminkäinen, tapaeli taskuhunsa: 
ei tieä, mikä tulisi, tapahtuisi taipalella; 
kaikki on tarpehen talossa, hyväksi hätävarana. 
Ajoi eellehen vähäisen, kulki tietä pikkuruisen; 
jo hepo hörösteleikse, luppakorva luonteleikse. 
Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 
kuorustihe korjastansa, kaarastihe katsomahan: 
niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakasi! 
Aivin on joki tulinen poikitse hevon e'essä. 
Joess' on tulinen koski, koskessa tulinen luoto, 
luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: 
sillä kulkku tulta kuohui, suu valeli valkeata, 
höyhenet tulena tuiski, säkeninä säihkäeli. 
Kaukon kaukoa näkevi, loitompata Lemminkäisen: 
"Minnepä menevi Kauko, kunne läksit, Lemmin poika?" 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Läksin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. 
Välty syrjähän vähäisen, poikellaite tieltä poies, 
laske eelle matkamiestä, Lemminkäistä liiatenki, 
sivutsesi siirtymähän, vieretse vaeltamahan!" 
Kokko saatteli sanoa, tulikulkku kuiskahella: 
"Lasken eelle matkamiehen, Lemminkäisen liiatenki 
suun kautta samoamahan, kautta kulkun kulkemahan: 
siitä sulle tie menevi mennä tuosta tuon hyväksi 
noihin pitkihin pitoihin, iän kaiken istumihin." 
Mitä huoli Lemminkäinen! Ei tuossa kovin hätäillyt. 
Tapasip' on taskuhunsa, löihe kukkaroisehensa, 
otti teiren sulkasia; hieroa hitustelevi 
kahen kämmenen välissä, sormen kymmenen sovussa: 
siitä syntyi teirikarja, koko parvi koppeloita. 
Syöksi ne kokolle suuhun, antoi appajan kitahan, 
kulkkuhun kokon tulisen, ikenihin iskulinnun. 
Sillä siitä selvittihe, pääsi päivän ensimäisen. 
Iski virkkua vitsalla, helähytti helmisellä. 
Läks' oronen oikomahan, hepo helkehyttämähän. 
Ajoi matkoa palasen, piirrätteli pikkuruisen; 
jo oronen ouostuvi, hevonen hörähtelevi. 
Kohottihe korjastansa, kaahistihe katsomahan: 
niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakitti! 
On eessä tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, 
itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, 
täynnä kuumoa kiveä, palavata paateroa. 
Mitä huoli Lemminkäinen! Ukkoa rukoelevi: 
"Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen! 
Nosta lonka luotehelta, toinen lännestä lähetä, 
kolmas istuta iästä, kohottele koillisesta, 
syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! 
Sa'a lunta sauvan varsi, kiehittele keihäsvarsi 
noille kuumille kiville, palaville paateroille!" 
Tuo Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen, 
nosti longan luotehelta, toisen lännestä lähetti, 
iätti iästä pilven, kohotteli koilta ilman, 
nepä yhtehen yhytti, lomakkohon loukahutti. 
Satoi lunta sauvan varren, kiehitteli keihäsvarren 
noille kuumille kiville, palaville paateroille: 
tulipa luminen lampi, hyinen järvi muo'ostihe. 
Siitä lieto Lemminkäinen lauloi tuohon jäisen sillan 
poikitse lumisen lammin, äyrähästä äyrähäsen. 
Sillä sen rovin vaelti, pääsi toisen päiväyksen. 
Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä. 
Sai virkku vilettämähän, hepo hötkelyttämähän. 
Virkku juoksi virstan, toisen, maan paras palan pakeni; 
siitä seisahtui äkisti, ei pakene paikaltansa. 
Itse lieto Lemminkäinen kavahtihe katsomahan: 
on susi veräjän suulla, karhu vastassa kujalla, 
suulla Pohjolan veräjän, päässä pitkien kujien. 
Silloin lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, 
tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa; 
otti uuhen villasia, hieroa utustelevi 
kahen kämmenen kesessä, sormen kymmenen sovussa. 
Puhui kerran kämmenelle: uuhet juoksuhun uhahti, 
koko lauma lampahia, karitsoita aika karja. 
Suet sinne ryömäisihe, karhut kanssa kaimasihe. 
Itse lieto Lemminkäinen ajoi eelle matkoansa. 
Kulki tietä pikkaraisen, tuli Pohjolan pihalle. 
Aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty, 
sata syltä maaemähän, tuhat syltä taivosehen, 
keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, 
käärmehillä kiinnitetty, sisiliskoilla si'elty: 
heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, 
päät vankat vapajamahan, päät ulos, sisähän hännät. 
Se on lieto Lemminkäinen jo tuossa ajattelevi: 
"Niin on, kuin sanoi emoni, kantajani kaikeroitti: 
on tuossa mokoma aita pantu maasta taivosehen! 
Alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu, 
ylähätse lintu lenti, ylemmäksi aita pantu." 
Tok' ei tuossa Lemminkäinen huolinut kovin hätäillä. 
Veti veitsen huotrastansa, tupestansa tuiman rauan, 
sillä aitoa sivalti, katkoi aiakset kaheksi; 
aian rautaisen avasi, käänti tarhan käärmehisen 
viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä. 
Itse eellehen ajavi portin Pohjolan etehen. 
Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin, 
pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin. 
Sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä, 
silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta, 
hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä. 
Siinä lieto Lemminkäinen ei tohi käsiksi käyä 
satasilmälle maolle, tuhatkieli-käärmehelle. 
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: 
"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, 
kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen, 
läpi mättähän menijä, puun juuren pujottelija! 
Kuka sun kulosta nosti, heinän juuresta herätti 
maan päälle matelemahan, tielle teukkalehtamahan? 
Kuka nosti nokkoasi, kuka käski, ken kehoitti 
päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata? 
Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi 
vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri? 
"Sule nyt suusi, peitä pääsi, kätke kielesi käpeä, 
sykerräite sykkyrähän, käperräite käppyrähän, 
anna tietä, puolen tietä, sivu mennä matkamiehen! 
Tahi siirry tieltä poies, kule, kurja, kursikkohon, 
kaaloa kanervikkohon, sala'aite sammalehden, 
veäite villakuontalona, haavan halkona kuleksi, 
tunge pääsi turpehesen, mätä mättähän sisähän 
turpehessa sun tupasi, alla mättähän majasi: 
jospa tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi 
neuloilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla." 
Senpä lausui Lemminkäinen. Ei sitä mato totellut; 
ain' yhä kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, 
suin ylös suhahtelevi pään varalle Lemminkäisen. 
Siitä lieto Lemminkäinen muisti vanhoja sanoja, 
ennen eukon neuvomia, äitinsä opettamia. 
Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli: 
"Kun et tuostana totelle etkä vääjänne vähällä, 
vielä turvut tuskihisi, paisut pakkopäivihisi, 
halkeat, paha, kaheksi, konna, kolmeksi muruksi, 
kun ma etsinen emosi, haen valtavanhempasi. 
Tieän, sykkä, synnyntäsi, maan kamala, kasvantasi: 
Syöjätär sinun emosi, Vetehinen vanhempasi. 
"Sylki Syöjätär vesille, laski kuolan lainehille. 
Tuota tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli, 
tuuitteli vuotta kuusi, senki seitsemän keseä 
selvällä meren selällä, lapovilla lainehilla. 
Vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi, 
ve'en tyrsky maalle työnti, aalto rannallen ajeli. 
"Kulki kolme luonnotarta rannalla meren rapean, 
meren pauhun partahalla. Ne tuon rannalla näkivät; 
sanoivat sanalla tuolla: 'Mipä tuostaki tulisi, 
kunpa Luoja hengen loisi, tuolle silmät siunoaisi?' 
"Päätyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi: 
'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta, 
jos ma tuolle hengen loisin, silmät päähän siunoaisin.' 
"Saipa Hiisi kuulemahan, mies häijy tähyämähän. 
Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle 
konnan ilkeän kinalle, Syöjättären sylkemälle: 
siitä kääntyi käärmeheksi, muuttui mustaksi maoksi. 
"Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiiloksesta. 
Mist' on syyetty syäntä? Syöjättäreltä syäntä. 
Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista. 
Mistä tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken. 
Mist' on pää pahalle pantu? Pää pahan pavun jyvästä. 
"Mist' on siihen silmät luotu? Lemmon liinan 
siemenistä. 
Mist' on korvat konnan päässä? Lemmon koivun 
lehtosista. 
Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syöjättären. 
Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keihä'ästä. 
Mist' on hampahat häjyllä? Okahista Tuonen ohran. 
Mist' on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen. 
"Mist' on selkä seisotettu? Hiien hiiliseipähästä. 
Mistä häntä häälättynä? Pahalaisen palmikosta. 
Mistä suolet solmittuna? Suolet surman vyöllisestä. 
"Siin' oli sinun sukusi, siinä kuulu kunniasi! 
"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, 
maan karva, kaiken ilmankaaren karva! 
Lähe nyt tieltä matkamiehen, eestä kulkijan urohon! 
Anna mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä 
noihin Pohjolan pitoihin, hyvän synnyn syöminkihin!" 
Jo mato kuvattelihe, satasilmä siirtelihe, 
kääntelihe käärme paksu, muuttelihe tien mukahan; 
antoi mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä 
noihin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. 
</div>

Runo 25

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 25
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=25
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen, Väinämöinen
|Yhteenveto=Ilmarista ja Pohjolasta tuotua morsianta odotetaan hänen kotipihassaan viikon, kunnes reen kapina kuuluu ja Lokka tervehtii tulijoita. Lokka ottaa morsiamen vastaan, käskee astumaan pihalle ja pirttiin, ylistää hänen kauneuttaan ja puolustaa häntä lattialla ivaavan lapsen sanoilta. Hän neuvoo miniää talon tavoille ja vakuuttaa, että sulhon talossa on ruokaa, työtä ja turvaa. Hääväki syötetään ja juotetaan runsaasti, ja vaka vanha Väinämöinen ryhtyy laulamaan kiitosvirttä isännälle, emännälle, patvaskalle, saajanaiselle ja koko juhlaväelle. Runo kuuluu Ilmarisen häiden ja morsiamen kotiin tuonnin jaksoon, jossa avioliitto liitetään talon, suvun ja kylän yhteiseen juhlaan. Lopuksi Väinämöisen reki särkyy kotimatkalla, ja hän käy Tuonelassa hakemassa orasen ja vääntiän uuden reen laatimista varten.
|Keskeiset_hahmot=seppo Ilmarinen, Lokka, morsian, lapsi, Väinämöinen, patvaska, saajanainen
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Ilmarisen koti, piha, pirtti, Tuonela, Mana
|Keskeiset_esineet=reki, korja, silkkiverhot, turkit, vaipat, olut, mesi, oranen, vääntiä
|Keskeiset_kasitteet=häät, morsiamen vastaanotto, miniän neuvonta, vieraanvaraisuus, kiitosvirsi, Tuonelan matka
|Avainsanat=Ilmarinen, morsian, Lokka, häät, kotiintulo, hääjuhla, Väinämöinen, laulu, reki, Tuonela
|Lyhyt_kuvaus=Ilmarista ja Pohjolasta tuotua morsianta odotetaan hänen kotipihassaan viikon, kunnes reen kapina kuuluu ja Lokka tervehtii tulijoita. Lokka ottaa morsiamen vastaan, käskee astumaan pihalle ja pirttiin, ylistää hänen kauneuttaan ja puolustaa häntä lattialla...
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola, Tuonela
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Jopa viikon vuoteltihin, vuoteltihin, katseltihin 
neion nuotehet tulevan seppo Ilmarin kotihin: 
silmät vanhoilta valuvi ikkunoissa istuessa, 
polvet nuorilta nojuvi veräjillä vuottaessa, 
lasten jalkoja paleli seinuksilla seisoessa, 
kului kengät kesk'-iältä rantasilla raittaessa. 
Niin huomenna muutamana, päivänä moniahana 
kumu kuuluvi salolta, reen kapina kankahalta. 
Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, kaunis vaimo, 
sanan virkkoi, noin nimesi: "Se on poikani rekonen! 
Jo tulevi Pohjolasta nuoren neitonsa keralla! 
"Lähes nyt kohti näitä maita, kohin näitä kartanoita, 
ison saamille tuville, vanhemman varustamille!" 
Se on seppo Ilmarinen jo kohta kotihin saapi, 
ison saamille pihoille, vanhemman varustamille. 
Pyyhyet vihertelevät vesaisilla vempelillä, 
käkyet kukahtelevat korjan kirjavan kokalla, 
oravat samoelevat päällä aisan vaahterisen. 
Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, 
tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: 
"Kylä vuotti uutta kuuta, nuoret päivän nousentoa, 
lapset maata mansikkaista, vesi tervaista venettä; 
mie en kuuta puolinkana, päiveä mokominkana: 
minä vuotin veijoani, veijoani, minjoani. 
Katsoin aamun, katsoin illan, en tiennyt, mihin katosi, 
tokko pientä kasvatteli vaiko laihoa lihoitti, 
kun ei tullut kuitenkana, vaikka varsinki lupasi 
tulla jälen tuntuessa, saa'a jälen jäähtymättä. 
"Aina katsoin aamusilla, päivät päässäni pitelin, 
kun ei vieri veijon saani, ei kolaja veijon korja 
näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. 
Oisko olkinen oronen, reki kaksikaplahinen, 
senki saaniksi sanoisin, korjaksi korotteleisin, 
jos se veijoni vetäisi, toisi kaunoni kotihin. 
"Niinpä toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken päiväkauen; 
pääni katsoin kallellehen, sykeröni syrjällehen, 
silmät suorat suikulaksi: toivoin veijoni tulevan 
näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. 
Jo tuo viimeinki tulevi, toki kerran kerkiävi, 
vierellä verevä muoto, punaposki puolellansa! 
"Sulho, viljon veljyeni! Lasketapa laukkiotsa, 
vietätä hyvä hevonen entisille heinillensä, 
taanoisille kauroillensa! Laai meille terveyttä, 
laai meille, laai muille, laai kaikelle kylälle! 
"Tehtyäsi tervehyiset sanele tarinojasi: 
matkasitko mainehitta, kävit tiesi tervehenä, 
kun läksit anopin luoksi, apen ainoan kotihin? 
Saitko neien, voitit vallan, sorritko sotiveräjän, 
levititkö neien linnan, pirotitko pystyn seinän, 
astuitko anopin sillan, istuitko isännän lautsan? 
"Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: 
kävipä tiensä tervehenä, matkansa imantehena; 
toip' on hanhen, voitti vallan, sortipa sotiveräjän, 
langettipa lautalinnan, levitteli lehmusseinän 
käyessä anopin luona, apen ainoan ko'issa. 
Onp' on sotka suojassansa, kana kainaloisessansa, 
puhas neiti puolellansa, valkeainen valloissansa. 
"Kenpä toi tämän valehen, ken pani pahan sanoman, 
sulhon tyhjin tulleheksi, oron jouten juosneheksi? 
Eipä sulho tyhjin tullut, ei oronen jouten juosnut: 
on mitä oron veteä, liinaharjan liikutella! 
Hiessäpä hyvä hevonen, vaahessa valittu varsa 
tuvun tänne tuotuansa, verevän ve'ettyänsä. 
"Nouse nyt korjasta, korea, hyvä lahja, laitiosta! 
Nouse ilman nostamatta, ylene ylentämättä, 
jos on nuori nostajasi, ylpeä ylentäjäsi! 
"Korjasta kohottuasi, reen perästä päästyäsi 
astu tietä temminkäistä, maata maksankarvallista, 
sikojen silittämäistä, porsahien polkemaista, 
lampahan latsottamaista, hevon harjan hieromaista! 
"Astu hanhen askelilla, taputa tavin jaloilla 
näitä pestyjä pihoja, tasaisia tanteria, 
apen saamia pihoja, anopin asettamia, 
veljen veistopenkeriä, sisaren siniketoja! 
Pole jalka portahalle, siirrä sintsin siltaselle, 
astu sintsiä simaista; siitä siirräite sisähän, 
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! 
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen 
silta soitti sorsanluinen sillallista seisojaista, 
laki kultainen kumisi laen alla astujaista, 
ikkunat iloittelihe ikkunaisten istujaista. 
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen 
kääkäset käkertelihe sormuskättä sulkijaista, 
kynnykset kykertelihe hienohelman hempujaista, 
ovet aina aukieli ovellista aukojaista. 
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen 
perin pirtti pyörähteli pirtillistä pyyhkijäistä, 
sintsinen sijoittelihe sintsillistä siivojaista, 
vajaset vasertelihe vajallista vastakättä. 
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen 
piha piilten kääntelihe lastun pitkän poimijaista, 
aittaset alentelihe aitallista astujaista, 
orret notkui, parret painui nuoren vaimon vaattehia. 
"Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen 
kujaset kukertelihe kujallista kulkijaista, 
lääväset lähentelihe läävällistä läänijäistä, 
tanhuaiset taantelihe tanhuallista tavia. 
"Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki 
aioin ammoi aikalehmä aamuvihkon antajaista, 
hevoisvarsa hirnakoitsi heinävihkon heittäjäistä, 
kaikerti kevätkaritsa palasen parantajaista. 
"Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki 
vanhat istui ikkunoissa, lapset raittoi rantasilla, 
naiset seisoi seinuksilla, pojat porstuan ovilla 
nuoren vaimon varronnassa, morsiamen vuotannassa. 
"Terve nyt, piha täysinesi, ulkoinen urohinesi, 
terve, vaja täysinesi, vaja vierahaisinesi, 
terve, sintsi täysinesi, tuohikatto kansoinesi, 
terve, pirtti täysinesi, satalauta lapsinesi, 
terve, kuu, terve, kuningas, terve nuori nuoekansa! 
Ei ole tässä ennen ollut, eipä ennen eikä eilen 
tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta. 
"Sulho, viljon veljyeni! Pura pois punaiset paikat, 
sivalluta silkkiverhot! Näytä tuota näätäistäsi, 
viisin vuosin käytyäsi, kaheksin katseltuasi! 
"Tokko toit, kenen käkesit? Käkesit käkösen tuoa, 
maalta valkean valita, vesiltä verevän saa'a. 
"Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: 
toit käkösen tullessasi, sinisotkan suojassasi, 
vihannimman virven latvan vihannasta virviköstä, 
tuorehimman tuomen lehvän tuorehesta tuomikosta." 
Olipa lapsi lattialla. Lausui lapsi lattialta: 
"Voi veikko, mitä vetelet! Tervaskannon kauneutta, 
tervapuolikon pituutta, kerinkannan korkeutta! 
"Kutti, kutti, sulho rukka! Tuota toivotit ikäsi, 
sanoit saavasi sataisen, tuovasi tuhannen neien. 
Jo saitki hyvän sataisen: tuon tuhannen tuppeloisen! 
Sait kuin suolta suovariksen, aialta ajoharakan, 
pellolta pelotuslinnun, mustan linnun mullokselta! 
"Mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, 
kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa su'unki? 
Tyhjänä tuli tupahan, annitoinna appelahan: 
hiiret kopsassa kopasi, hörppäkorvat lippahassa!" 
Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, 
kuuli kummaisen tarinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Mitä lausuit, lapsi kurja, kuta, kunnotoin, latelit? 
Muista kummat kuulukohon, häväistykset häälyköhön, 
eipä tästä neitosesta, ei tämän talon väestä! 
"Jo sanoit pahan sanasen, sanan kehnon kertaelit 
suusta yötisen vasikan, päästä pennun päiväkunnan! 
Hyvän on sulho neien saanut, tuonut maalta maan 
parahan: 
on kuin puola puolikypsi, kuin on mansikka mäellä, 
tahi kuin käkönen puussa, pieni lintu pihlajassa, 
koivussa koreasulka, valorinta vaahteressa. 
"Oisi ei saanut Saksastana, tavannut Viron takoa 
tämän neitosen soreutta, tämän allin armautta, 
tämän kasvon kauneutta, tämän muo'on muhkeutta, 
käsivarren valkeutta, kaulan hoikan kaarevuutta. 
"Eikä neiti tyhjin tullut: oli turkit tuotavana, 
vaipat vasta saatavana ja verat ve'ettävänä. 
"Paljo on tällä neitosella oman värttinän väkeä, 
oman kehrän kiertämätä, oman hyppisen hyveä, 
vaattehia valkehia, talvisotkun suorimia, 
kevätpäivän valkomia, kesäkuien kuivomia: 
hyvät hurstit huilahuset, päänalaiset pällähykset, 
sivallukset silkkihuivit, vilahukset villavaipat. 
"Hyvä mutso, kaunis mutso, mutso valkeanverevä! 
Hyvinpä ko'issa kuuluit, tyttönä ison ko'issa; 
hyvin kuulu kuun ikäsi miniänä miehelässä! 
"Elä huolelle rupea, elä huoli huolehtia! 
Ei sinua suolle viety, ojavarrelle otettu: 
viety on viljamättähältä, viety vielä viljemmälle, 
otettu oluttuvilta, oluemmille otettu. 
"Hyvä neito, kaunis mutso! Tuotapa kysyn sinulta: 
näitkö tänne tullessasi kekoja keräperiä, 
näsäpäitä närttehiä? Ne kaikki tämän talosen, 
tämän sulhon kyntämiä, kyntämiä, kylvämiä. 
"Neitokainen, nuorukainen! Tuota nyt sanon sinulle: 
kun tunsit talohon tulla, niin tunne talossa olla! 
Hyvä tääll' on mutson olla, kaunis kasvoa miniän, 
piossasi piimäpytty, voivatinen vallassasi. 
"Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. 
Täss' on laajat saunan lauat ja leveät pirtin lautsat, 
isännät isosi verrat, emännät emosi verrat, 
pojat onpi veikon verrat, tyttäret sisaren verrat. 
"Kun sinun himo tulevi, noita mielesi tekevi 
ison saamia kaloja, veljen pyitä pyytämiä, 
niin elä kysy ky'yltä eläkä ano apelta! 
Kysy suorin sulholtasi, toimittele tuojaltasi! 
Ei ole sitä metsässä jalan neljän juoksijata 
eikä ilman lintusia, kahen siiven siukovia, 
ei vielä ve'essäkänä kalaparvea parasta, 
kuta sinun ei saaja saane, saaja saane, tuoja tuone. 
Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. 
Ei ole kiirettä kivelle eikä huolta huhmarelle: 
vesi tässä vehnät jauhoi, koski kuohutti rukihit, 
aalto astiat pesevi, meren vaahti valkaisevi. 
"Ohoh kullaista kyläistä, maan parasta paikaistani! 
Nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä; 
kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen: 
se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä." 
Siitä joukko juotettihin, syötettihin, juotettihin 
liioilla lihamuruilla, kaunihilla kakkaroilla, 
olu'illa ohraisilla, viertehillä vehnäisillä. 
Olipa kystä kyllin syöä, kyllin syöä, kyllin juoa 
punaisissa purtiloissa, kaunoisissa kaukaloissa: 
pirotella piirahia, murotella voimuruja, 
sirotella siikasia, lohkota lohikaloja 
veitsellä hope'isella, kuraksella kultaisella. 
Olut juoksi ostamatoin, mesi markoin maksamatoin, 
oluoinen orren päästä, sima vaarnojen sisästä, 
olut huulten huuhtimeksi, mesi mielten kääntimeksi. 
Kukapa tuossa kukkujaksi, lailliseksi laulajaksi? 
Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, 
itse laululle rupesi, töille virtten työntelihe. 
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 
"Veli kullat, veitoseni, suulliset sanalliseni, 
kielelliset kumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! 
Harvoin on hanhet suutasusten, sisarukset silmätysten, 
harvoin veikot vieretysten, emon lapset laiatusten 
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. 
"Niin joko laululle lähemme, töille virtten 
työnteleimme? 
Laulanta runoilla töitä, kukunta kevätkäellä, 
painanta sinettärillä, kuonta kankahattarilla. 
"Laulavat Lapinki lapset, heinäkengät heittelevät 
hirven harvoilta lihoilta, peuran pienen pallehilta; 
niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset 
ruoalta rukihiselta, suulta suurukselliselta? 
"Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät 
vesimaljan juotuansa, petäjäisen purtuansa; 
niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset 
juomilta jyvällisiltä, olu'ilta ohraisilta? 
"Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät 
nokisilta nuotioilta, hiilisiltä hiertimiltä; 
niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset 
alta kuulun kurkihirren, alta kaunihin katoksen? 
"Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki asua 
olutpuolikon povella, mesitiinun tienohilla, 
sivullamme siikasalmet, luonamme lohiapajat, 
joist' ei syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. 
"Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki elellä. 
Ei tässä surulla syöä, ei eletä huolen kanssa; 
tässä syöähän surutta, eletähän huoletoinna 
iällä tämän isännän, elinajalla emännän. 
"Kumman tässä ensin kiitän, isännänkö vai emännän? 
Ainap' entiset urohot ensin kiittivät isännän, 
ku on suolta suojan saanut, ko'in korvesta kokenut: 
tyvin tuonut tyyskät männyt, latvoin lansatut petäjät, 
pannut paikalle hyvälle, asettanut ankaralle 
suuriksi sukutuviksi, kaunihiksi kartanoiksi; 
salvannut salosta seinät, hirret hirmulta mäeltä, 
ruotehet rome'ikolta, malat marjakankahalta, 
tuohet tuomivaaran päältä, sammalet sulilta soilta. 
"Tupa on tehty tesmällensä, suoja pantu paikallensa. 
Sata oli miestä salvaimella, tuhat oli tuvan katolla 
tehessä tätä tupoa, laaittaissa lattiata. 
"Jopa vaan tämän isännän saaessa tätä tupoa 
mont' on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä. 
Use'in hyvän isännän jäänyt on kinnasta kivelle, 
hattua havun selälle, suohon sukkoa vajonnut. 
"Use'in hyvä isäntä aivan aika-huomenessa 
ennen muien nousematta, kyläkunnan kuulematta 
nousnut on nuotiotulelta, havannut havumajoilta, 
havu päänsä harjaellut, kaste pesnyt sirkut silmät. 
"Siitäpä hyvä isäntä saapi tuttua tupahan, 
lautsantäyen laulajoita, ikkunat iloitsijoita, 
siltalauat lausujoita, karsinat karehtijoita, 
seinävieret seisojia, aitovieret astujia, 
pihat pitkin kulkijoita, maat ristin matelijoita. 
"Isännän esinnä kiitin, siitä ehtoisen emännän 
ruokien rakentamasta, pitkän pöyän täyttämästä. 
"Hänpä leipoi leivät paksut, suuret talkkunat taputti 
käpe'illä kämmenillä, kyperillä kymmenillä; 
nosti leivät leppeästi, syötti vierahat välehen 
liioilla sianlihoilla, kohokuori-kokkaroilla 
terät vieri veitsistämme, päät putosi puukoistamme 
lohen päitä lohkoessa, hauin päitä halkoessa. 
"Use'in hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, 
kuullut on kukotta nousta, kanan lapsetta karata 
näitä häitä hankittaissa, teoksia tehtäessä, 
hiivoja rakettaessa, olosia pantaessa. 
"Hyvin on hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, 
osannut oluet panna, makujuoman juoksutella 
iuista imeltyneistä, make'ista maltahista, 
joit' ei puulla puuhaellut, korennolla koukkaellut, 
vaanpa kourilla kohenti, käsivarsin käännytteli 
saunassa savuttomassa, la'aistuilla lautehilla. 
"Eipä tuo hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, 
laske iskulle ituja, päästä maalle maltahia; 
käypi saunassa use'in syänyöllä yksinänsä, 
ei huoli susia surra, pelätä metsän petoja. 
"Jopa nyt emännän kiitin; vuotas kiitän patvaskani! 
Ken on pantu patvaskaksi, ken otettu oppahaksi? 
Kylän paras patvaskana, kylän onni oppahana. 
"Onpa meiän patvaskalla päällä haahen haljakkainen; 
se on kaita kainalosta, soma suolien kohasta. 
"Onpa meiän patvaskalla, onpa kauhtana kapoinen: 
helmat hietoa vetävi, takapuolet tanteria. 
"Vähän paitoa näkyvi, pikkaraisen pilkottavi: 
on kuin Kuuttaren kutoma, tinarinnan riukuttama. 
"Onpa meiän patvaskalla vyöllä ussakka utuinen, 
Päivän tyttären kutoma, kirjokynnen kirjoittama 
ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. 
"Onpa meiän patvaskalla silkkiset sukat jalassa, 
silkkiset sukan sitehet, säteriset säärinauhat, 
jotk' on kullalla ku'ottu, hopealla huoliteltu. 
"Onpa meiän patvaskalla Saksan kengät kelvolliset, 
kuni joutsenet joella, vesiteiret vieremillä 
tahi hanhuet havulla, muuttolinnut murrikolla. 
"Onpa meiän patvaskalla kutrit kullansuortuvaiset, 
parta kullanpalmikkoinen; päässä pystyinen kypäri, 
puhki pilvien puhuja, läpi metsän läiköttäjä, 
jot' ei saatane sataisin, tuotane tuhansin markoin. 
"Jo nyt kiitin patvaskani; vuotas kiitän saajanaisen! 
Mist' on saatu saajanainen, kust' otettu onnellinen? 
"Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen 
takoa Tanikan linnan, uuen linnan ulkopuolta. 
"Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! 
Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen 
Vienan pääliltä vesiltä, ulapoilta auke'ilta. 
"Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! 
Kasvoi maalla mansimarja, punapuola kankahalla, 
pellolla heleä heinä, kukka kultainen aholla: 
siit' on saatu saajanainen, siit' otettu onnellinen. 
"Saajanaisen suu somainen kuni Suomen sukkulainen; 
saajanaisen sirkut silmät kuni tähet taivahalla; 
saajanaisen kuulut kulmat kuni kuu meren-ylinen. 
"Onpa meiän saajanaisen kaula kullankiehkuroissa, 
pää kullanvipalehissa, käet kullankäärilöissä, 
sormet kullansormuksissa, korvat kullanhelmilöissä, 
kulmat kullansolmuloissa, silmäripset simpsukoissa. 
"Luulin kuun kumottavaksi, kuu kumotti kultasolki; 
luulin päivän paistavaksi, kun sen paistoi paian kaulus; 
luulin laivan läikkyväksi, kun sen läikkyi lakki päässä. 
"Jopa kiitin saajanaisen; annas katson kaiken kansan, 
onko kansa kaunihina, väki vanha vänkeänä 
sekä nuoriso somana, koko joukko juoleana! 
"Jopa katsoin kaiken kansan, ehkä tiesin ennoltaki: 
eip' ole tässä ennen ollut eikä varsin vasta liene 
tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta, 
väen vanhan vänkeyttä, väen nuorison somuutta. 
Kaikk' on kansa haljakassa kuni metsä huutehessa: 
alta on kuin aamurusko, päältä on kuin päivänkoite. 
"Huokeat oli hopeat, löyhät kullat kutsuloilla, 
rahataskut tanterilla, rahakukkarot kujilla 
näillä kutsuvierahilla kutsuloille kunniaksi." 
Vaka vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, 
siitä siirtihe rekehen, lähtevi kohin kotia; 
laulelevi virsissänsä, laulelevi, taitelevi. 
Lauloi virren, lauloi toisen virrelläpä kolmannella 
kilahti jalas kivehen, tarttui kapla kannon päähän, 
rikkoihe reki runolta, jalas taittui laulajalta, 
kapla poikki paukahutti, laiat irti loskahutti. 
Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkkoi, noin nimesi: 
"Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, 
vaiko tässä vanhalassa, väessä vähenevässä, 
kenpä Tuonelle kävisi, lähtisi Manan majoille, 
toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan väeltä 
reki uusi laatiani, korjanen kohentoani?" 
Sekä nuoremmat sanovi, jotta vanhat vastoavi: 
"Ei ole tässä nuorisossa eikä varsin vanhastossa, 
koko suuressa su'ussa niin urosta urheata, 
jotta Tuonelle menisi, lähtisi Manan majoille, 
toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan majoilta 
reki uusi laatiasi, korjanen kohentoasi." 
Silloin vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, 
läksi toiste Tuonelahan, matkasi Manan majoille. 
Toi orasen Tuonelasta, vääntiän Manan majoilta. 
Siitä vanha Väinämöinen laulavi salon sinisen, 
salohon tasaisen tammen sekä pihlajan pätevän; 
ne kohenti korjaksensa, painalti jalaksiksensa, 
niistä katsoi kaplaksia sekä väänti vempeleitä: 
sai korjan kohennetuksi, re'en uuen laaituksi. 
Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, 
itse istuihe rekehen, laskettihe laitiohon. 
Vitsattaki virkku juoksi, helmin lyömättä hevonen 
entisille appehille, taanoisille suuruksille; 
saattoi vanhan Väinämöisen, laulajan iän-ikuisen, 
oman uksen aukomille, oman kynnyksen etehen. 
</div>

Runo 24

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 24
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=24
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen
|Yhteenveto=Pohjolan hääjakson lopulla morsian on jo neuvottu, ja seuraavaksi sulhasta opastetaan pitämään nuorta vaimoaan hyvin, arvostamaan hänen taitojaan ja suojelemaan häntä anopin, apen ja vieraan väen moitteilta. Sulhaselle annetaan ohjeita myös työnteosta, matkaan lähdöstä, vaimon koti-ikävän lievittämisestä ja riitojen välttämisestä, vaikka ukko uunin päältä esittää kovempia neuvoja naisen kurittamisesta. Neito puhkeaa itkuun ja jättää hyvästit isälleen, äidilleen, sisaruksilleen, kodilleen, pihalleen, maille, metsille ja vesille. Seppo Ilmarinen ottaa morsiamen rekeensä ja lähtee Pohjolan pihoilta, lasten jäädessä laulamaan viedystä tytöstä. Ilmarinen ajaa nuoren neitonsa kanssa Pohjan rantoja ja salmia pitkin kolme päivää, kunnes hänen kotinsa savu ja tuvat tulevat näkyviin. Runo on merkittävä, koska se päättää Pohjolan häiden neuvonta- ja lähtöosuuden ja siirtää Ilmarisen sekä morsiamen kohti uutta kotia.
|Keskeiset_hahmot=sulho, morsian, neito, seppo Ilmarinen, ukko, iso, emo, appi, anoppi, lapset
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Pohjolan pihat, ison koti, emon kartano, järven rannat, Pohjan rannikot, simasalmet, hietaharju, Ilmarisen koti
|Keskeiset_esineet=viikate, sukkula, pirta, kangaspuut, käärinlauta, sukset, reki, vitsa, koivun oksa, valjaat, tuopit, oluet
|Keskeiset_kasitteet=häät, sulhasen neuvonta, morsiamen lähtö, hyvästit, koti-ikävä, avioliitto, suku, kotimatka
|Avainsanat=Pohjolan häät, sulhasneuvot, morsiamen itku, lähtövirsi, Ilmarinen, Pohjola, reki, avioliitto, hyvästit, kotimatka
|Lyhyt_kuvaus=Pohjolan hääjakson lopulla morsian on jo neuvottu, ja seuraavaksi sulhasta opastetaan pitämään nuorta vaimoaan hyvin, arvostamaan hänen taitojaan ja suojelemaan häntä anopin, apen ja vieraan väen moitteilta. Sulhaselle annetaan ohjeita myös työnteosta, matk...
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Jo nyt on neiti neuvottuna, morsian opastettuna. 
Vielä virkin veijolleni, sulholleni suin puhelen: 
"Sulho, viljon veikkoseni, vielä veikkoa parempi, 
emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi! 
Kuulesta, ma kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen 
tästä liinalinnustasi, saamaisestasi kanasta! 
"Kiitä, sulho, onneasi hyvän saaman saamastasi! 
Kun kiität, hyvinki kiitä! Hyvän sait, hyvän tapasit, 
hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen. 
Lue kiitokset isolle, emoselle viel' enemmin, 
ku tuuti tytön mokoman, niin mokoman morsiamen! 
"Puhas on neiti puolellasi, neiti kirkas kihloissasi. 
Valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi, 
tytär riski rinnallasi, vereväinen vieressäsi, 
tytär riski, riihenpuija, hempulainen heinänlyöjä, 
pulski poukkujen pesijä, varski vaatevalkaisija, 
kensti rihman kehreäjä, karski kankahan kutoja. 
"Niin sen piukki pirran ääni, kuin käki mäellä kukkui; 
niin sen suihki sukkulainen, kuin on portimo pinossa; 
niin sen käämi käännähteli, kuin käpy oravan suussa. 
Ei kylä sike'in maannut, linnakunta uinaellut 
neien pirran pirkeheltä, sukkulan surinehelta. 
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! 
Tao viikate terävä, vaali vartehen hyvähän, 
veistele veräjän suussa, kannon päässä kalkuttele! 
Kun tulevi päiväpaiste, viepä neiti nurmen päälle: 
näet, kuin heinä herskähtävi, kova heinä korskahtavi, 
vihviläinen viuskahtavi, suolaheinä suiskahtavi, 
mätäs myötähän menevi, vesan kanta katkeavi. 
"Kun tulevi toinen päivä, hanki suora sukkulainen, 
pirran-päällinen pätevä, käärinlauta laaullinen, 
vuoli suksekset soreat, hanki kaikki kangasneuvot! 
Laita neiti kangaspuille, pirran-päällinen piohon: 
äsken pirta piukkoavi, kangaspuut kamahtelevi, 
kuuluvi kylähän kalske, pirran pirske loitommalle. 
Akat tuosta arvelevat, kysyvät kyläiset naiset: 
'Kuka kangasta kutovi?' Sinun vastata sopivi: 
'Oma kultani kutovi, herttaiseni helskyttävi. 
Laskiko lapoja kangas, päästi pirta piitämiä?' 
'Ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä: 
on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä, 
Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.' 
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! 
Kun nyt lähet kulkemahan, saat tästä ajelemahan 
kera nuoren neitosesi, kanssa kaunihin kanasi, 
ellös vainen varpuistasi, tätä liinalinnuistasi, 
ellös vieruhun ve'elkö, aian kolkkihin ajelko, 
kaa'atelko kannon päähän, kivilöihin kiskotelko! 
Ei ennen ison ko'issa, emon kaunon kartanoilla 
neittä vieruihin ve'elty, aian kolkkihin ajeltu, 
kaa'ateltu kannon päähän, kivilöihin kiskoteltu. 
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! 
Ellös viekö neioistasi, kuletelko kullaistasi 
nurkkihin nuhajamahan, soppihin sohajamahan! 
Ei neiti ison kotona, emon entisen tuvilla 
eip' on nurkissa nuhannut, ei sohannut soppiloissa: 
aina istui ikkunoissa, keikkui keskilattioilla, 
illat taattonsa ilona, aamut äitin armahana. 
"Ellös vainen, sulho rukka, ellös sie tätä kanaista 
viekö vehkahuhmarelle, panko parkin survontahan, 
olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän! 
Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa 
viety vehkahuhmarelle, pantu parkin survontahan, 
olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän. 
"Vieös sä tätä kanoa, vieös viljamättähälle, 
ru'ispurnun purkajaksi, ohrapurnun ottajaksi, 
leivän paksun paistajaksi, oluen osoajaksi, 
vehnäleivän leipojaksi, taikinan taputtajaksi! 
"Sulho, viljon veljyeni! Ellös sie tätä kanoa, 
ellös meiän hanhoistamme ikävillä itketelkö! 
Tulisiko tuhma tunti, saisi neiollen ikävä, 
pistä puuru puikkoloihin tahi valkko valjahisin, 
tuo neittä ison kotihin, emon tuttavan tuville! 
"Ellös sie tätä kanaista, ellös liinalinnuistamme 
oletelko orjanasi, palkanpiikana pi'elkö, 
elä kiellä kellarista eläkä aitasta epeä! 
Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa 
oleteltu orjan arvon, palkanpiikana pi'elty, 
ei kielletty kellarista eikä aitasta evätty: 
aina viilti vehnäsiä, katseli kananmunia 
maitotiinun tienohilla, olutpuolikon povella, 
aamut aittoja avellen, illat luhtia lukiten. 
"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! 
Kun neittä hyvin pitelet, niin hyväksi tunnetahan: 
kun tulet apen kotihin, luoksi ainoan anopin, 
itseäsi syötetähän, syötetähän, juotetahan, 
hevosesi riisutahan, tallihin talutetahan, 
syötetähän, juotetahan, kauravakka kannetahan. 
"Ellös vainen neioistamme, tätä liinalinnuistamme 
sanoko su'uttomaksi, laatiko lajittomaksi! 
Onpa tällä neiollamme suku suuri, laji laaja: 
kappa ois kylveä papuja, jyvä kullenki tulisi, 
kappa panna pellavaista, kuitu kullenki tulisi. 
"Ellös vainen, sulho rukka, neioista pahoin pi'elkö, 
opastelko orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'utelko, 
vitsoin viisin vingutelko, vajan päässä vangutelko! 
Eipä neittä ennenkänä, ei ennen ison kotona 
opasteltu orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'uteltu, 
vitsoin viisin vinguteltu, vajan päässä vanguteltu. 
"Seiso seinänä e'essä, pysy pihtipuolisena: 
elä anna anopin lyöä eläkä apen torua, 
elä vierahan vihata, talon toisen soimaella! 
Pere käski pieksämähän, muu väki mukittamahan: 
ethän raahi raukaistasi etkä henno hertaistasi. 
vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi! 
"Neuvo, sulho, neitoasi, opeta omenoasi, 
neuvo neittä vuotehella, opeta oven takana, 
vuosikausi kummassaki, yksi vuosi suusanalla, 
toinen silmän iskennällä, kolmas on jalan polulla! 
"Kun ei sitte siitä huoli eikä tuostana totelle, 
ota ruoko ruo'ostosta, karvakorte kankahalta! 
Sillä neuvo neitoasi, neuvo neittä neljäs vuosi, 
korahuta korttehella, saran syrjällä syseä; 
viel' elä siimalla sivalla, neittä raipalla rapoa! 
"Vaan jos sitte siit' ei huoli, viel' ei tuostana totelle, 
veä vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmosta 
tuopa turkin helman alla, talon toisen tietämättä: 
sitä näytä neiollesi, hepäise, elä sivalla! 
"Kun ei vielä siitä huoli, ota tuostana totella, 
neuvo neittä vitsasella, koivun oksalla opasta! 
Neuvo nelisnurkkaisessa, sano sammalhuonehessa, 
elä nurmella nukita, pieksä pellon pientarella: 
kuuluisi kumu kylähän, tora toisehen talohon, 
naisen itku naapurihin, metsähän iso meteli. 
"Aina hauo hartioita, pehmitä perälihoja, 
elä silmiä sivele eläkä korvia koseta: 
kuppi kulmalle tulisi, sinimarja silmän päälle. 
Tuostapa kyty kysyisi, tuosta appi arveleisi, 
kylän kyntäjät näkisi, nauraisi kyläiset naiset: 
'Onko tuo soassa ollut, talununna tappelossa, 
vai onko suen repimä, metsän karhun kaapaisema, 
vai susiko sulhasena, karhu kanssakumppalina?'" 
Olipa ukko uunin päällä, mieronkierto kiukahalla. 
Lausui ukko uunin päältä, mieronkierto kiukahalta: 
"Ellös vainen, sulho rukka, nouatelko naisen mieltä, 
naisen mieltä, kiurun kieltä, kuin minä, poloinen poika! 
Lihat ostin, leivät ostin, voit ostin, oluet ostin, 
kalat ostin kaikenlaiset, särpimet monensukuiset, 
oluet omilta mailta, vehnät mailta vierahilta. 
"En sillä hyveä saanut enkä siistiä tavannut. 
Nainen kun tuli tupahan, tuli kuin tukan repijä, 
muotoansa mullistellen, silmiänsä väännitellen; 
aina äyhki ähmissänsä, vihoissansa virkkaeli, 
kutsui kuppeloperäksi, haukkui halkohakkuriksi. 
"Jopa muistin uuen mutkan, toki toisen tien osasin: 
kun kolotin koivun oksan, jo likisti linnuksensa; 
kun karsin katajan latvan, jo kumarsi kullaksensa; 
kun vielä panin pajuilla, jo kapusi kaulahani." 
Neito parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse, 
itse itkulle hyräytyi. Sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Lässäp' on nyt muien lähtö, liki saanut muien liitto, 
minun lähtöni lähemmä, minun liittoni likemmä, 
vaikk' on läyli lähteäki, erota tukala tunti 
tästä kuulusta kylästä, kaunihista kartanosta, 
jossa kasvoin kaunihisti, ylenin ylen ehosti 
kaiken kasvantoikäni, lapsipuolen polveani. 
"Enkä tuota ennen luullut enkä uskonut ikänä, 
en mä luullut luopuvani, uskonut eroavani 
tämän linnan liepeheltä, tämän harjun hartiolta. 
Jo nyt luulen, jotta luovun, jopa uskon ja eroan: 
ero- on tuopit tyhjettynä, ero- juotuna oluet, 
kohta korjat käännettynä päin ulos, perin tupahan, 
lappe'in ison latohon, kalten karjahuonehesen. 
"Millä nyt erotessani, lähtiessäni, katala, 
millä maksan maammon maion sekä taattoni hyvyyen, 
millä veikon armauen, mielisiivot siskoseni? 
"Kiitän mä, iso, sinua entisistäni eloista, 
murkinoista muinaisista, parahimmista paloista. 
"Kiitän mä, emo, sinua nuorna tuuiteltuasi, 
pienoisna pi'eltyäsi, rinnoin ruokkieltuasi. 
 
 
"Vielä kiitän veikkoseni, veikkoseni, siskoseni, 
kostelen koko perehen, kaikki kasvinkumppalini, 
joien joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinaian. 
"Ellös nyt, hyvä isoni, ellös, ehtoinen emoni, 
tahi muu sukuni suuri, heimokuntani heleä, 
tuosta huolelle ruvetko, saako suurelle surulle, 
jos menenki muille maille, kulkenen johonkuhunki! 
Paistanevi Luojan päivä, kuu Luojan kumottanevi, 
tähet taivon välkynevi, otavat ojentunevi 
ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki, 
ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla. 
"Lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta ko'ista, 
ison saamasta salista, äitin kestikellarista. 
Heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani, 
heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni 
kylpeä kylän akoille, pasikoia paimenille. 
"Heitän suot sorehtijoille, maat heitän maleksijoille, 
lepiköt lepeäjille, kanervikot kaahlajille, 
aitavieret astujille, kujavarret kulkijoille, 
pihat pitkin juoksijoille, seinävieret seisojille, 
siltalauat siivojille, lattiat lakaisijoille. 
Pellot heitän peuran juosta, salot ilveksen samota, 
ahot hanhien asua, lehot lintujen levätä. 
"Lähen tästä kuin lähenki toisen lähtijän keralla 
syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle, 
jottei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla, 
hangella hamosen toimi, helman hiepsintä lumella. 
"Sitte toiste tultuani, kotihini käytyäni 
eipä äiti ääntä kuulle, iso ei itkua tajunne, 
jos ma kulmilla kujerran, päälaella laulattelen: 
jo on nousnut nuori nurmi, kasvanut katajapehko 
iholle imettäjäni, kasvopäille kantajani. 
"Minun toiste tullessani näille pitkille pihoille 
muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta: 
alimainen aian vitsa, perimäinen pellon seiväs, 
nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani. 
"Emoni mahova lehmä, minun nuorna juottamani, 
vasikkana vaalimani, ammoa rikottelevi 
pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: 
tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi. 
"Isoni ikioronen, minun piennä syöttämäni, 
neitona apattamani, hirnua rikottelevi 
pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: 
tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi. 
"Veikkoni ikuinen koira, minun lasna syöttämäni, 
neitona opastamani, haukkua rikottelevi 
pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: 
tuo minua tuntenevi kotoiseksi tyttäreksi. 
"Muut ne ei minua tunne kotihini tultuani, 
vaikk' on vanhat valkamani, entiset elosijani, 
sijoillansa siikasalmet, asemillansa apajat... 
"Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi! 
Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. 
"Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi! 
Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. 
"Jääpä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi! 
Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. 
"Jätän kaikki terveheksi: maat ja metsät marjoinensa, 
kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, 
järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, 
hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa." 
Silloin seppo Ilmarinen koppoi neien korjahansa, 
iski virkkua vitsalla, sanan virkkoi, noin nimesi: 
"Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat, 
kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, 
tuomikko tuvan takana, katajikko kaivotiellä, 
kaikki maassa marjan varret, marjan varret, heinän korret, 
pajupehkot, kuusenjuuret, lepän lehvät, koivun kuoret!" 
Siinä seppo Ilmarinen läksi Pohjolan pihoilta. 
Jäivät lapset laulamahan; lapset lauloi jotta lausui: 
"Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli, 
suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan, 
otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen, 
petti pienillä rahoilla, hope'illa houkutteli. 
Ken nyt vie ve'elle meitä, ken joelle juohattavi? 
Saapi saavit seistäksensä, kolataksensa korennot, 
olla sillat siivomatta, lattiat lakaisematta, 
pinttyä pikarin laiat, tuopin korvat tummentua." 
Itse seppo Ilmarinen nuoren neitonsa keralla 
ajoa kahuttelevi noita Pohjan rannikoita, 
simasalmien sivutse, hietaharjun hartioitse. 
Somer soitti, hiekka helkki, reki vieri, tie vilisi, 
rahe rautainen ramasi, jalas koivuinen kolasi, 
kapla patvinen pasasi, vemmel tuominen tutasi, 
vinkui vitsaiset saverkot, vapoi vaskirenkahaiset 
juostessa hyvän hevosen, hyvän laukin laukatessa. 
Ajoi päivän, tuosta toisen, ajoi kohta kolmannenki, 
käsi ohjassa orosen, toinen neien kainalossa, 
jalka laialla rekosen, jalka toinen viltin alla. 
Virkku juoksi, matka joutui, päivä vieri, tie lyheni. 
Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen 
jo sepon koti näkyvi, tuvat Ilman tuulottavi. 
Noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni, 
tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi. 
</div>

Runo 23

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 23
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=23
|Yhteenveto=Morsianta neuvotaan lähtemään omasta kodistaan toiseen taloon ja omaksumaan miehelän tavat, kunnioittamaan appea, anoppia, kytyä ja natoa sekä unohtamaan tyttöajan huimuus. Osmotar eli Kalevatar opastaa häntä ahkeruuteen, varhaiseen nousemiseen, karjan, lasten, tuvan, saunan, leipomisen, vedenkannon, kehräämisen, kankaan kudonnan, oluenpanon ja vieraanvaraisuuden hoitamiseen. Neuvot korostavat nöyryyttä, tarkkuutta, siisteyttä ja hyvää puhetta, mutta myös sitä, ettei äitiä saa koskaan unohtaa, sillä emon hylkääjää odottaa kova osa Manalassa ja Tuonelassa. Runo kuuluu Pohjolan hääjaksoon ja muodostaa morsiamen lähtöä edeltävän pitkän opetuksen, jossa avioliitto näyttäytyy ennen kaikkea työn, kuuliaisuuden ja uuden suvun palvelun paikkana. Lopussa vanha akka kertoo omasta kohtalostaan onnettomassa miehelässä, ankaran anopin ja väkivaltaisen miehen alla, ja varoittaa morsianta seuraamasta sokeasti miehen mieltä. Hänen kertomuksensa syventää runon merkitystä näyttämällä morsiamen ohjeiden varjopuolen: naisen aseman haurauden vieraassa talossa ja synnyinkodin menettämisen surun.
|Keskeiset_hahmot=morsian, Osmotar, Kalevatar, anoppi, appi, sulho, kyty, nato, emo, vanha akka, veikko, veikon nainen
|Keskeiset_paikat=miehelä, anoppela, tupa, läävä, lammaskarsina, aitta, kivitupa, kaivo, sauna, Manala, Tuonela, veikon piha
|Keskeiset_esineet=jauhovakka, vesikappa, lehtiluuta, tulitikku, käsipyyhe, kivenpuu, korvo, vastat, pirta, kangaspuut, nahkaruoska, vitsa
|Keskeiset_kasitteet=morsiamen neuvonta, miniän velvollisuudet, ahkeruus, nöyryys, siisteys, vieraanvaraisuus, äidin muistaminen, anoppela, avioväkivalta, kodittomuus
|Avainsanat=häät, morsian, opastus, miniä, anoppi, appi, miehelä, kodinhoito, karjanhoito, sauna, leivonta, kehräys
|Lyhyt_kuvaus=Morsianta neuvotaan lähtemään omasta kodistaan toiseen taloon ja omaksumaan miehelän tavat, kunnioittamaan appea, anoppia, kytyä ja natoa sekä unohtamaan tyttöajan huimuus. Osmotar eli Kalevatar opastaa häntä ahkeruuteen, varhaiseen nousemiseen, karjan, las...
|Liittyy_paikkoihin=Manala, Tuonela
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Nyt on neiti neuvominen, morsian opastaminen. 
Kenpä neien neuvojaksi, impyen opastajaksi? 
Osmotar, oleva vaimo, Kalevatar, kaunis impi, 
hänpä neittä neuvomahan, orpoa opastamahan, 
miten olla mielevänä, kuten kuuluna asua, 
mielevänä miehelässä, kuuluna anoppelassa. 
Saneli sanoilla noilla, lausui noilla lausehilla: 
"Morsian, sisarueni, kapulehti, lempyeni! 
Kuules, kuin minä sanelen, kielin toisin kertoelen! 
"Lähet jo, kukka, kulkemahan, mansikka, matelemahan, 
verannukka, vieremähän, sametti, samoamahan 
tästä kuulusta ko'ista, kaunihista kartanosta; 
tulet toisehen talohon, perehesen vierahasen. 
Toisin toisessa talossa, muiten muissa vierahissa: 
ajatellen astuminen, tuumitellen toimiminen; 
ei kuin taaton tanterella, oman maammon manterella, 
laksoloissa laulaminen, kujilla kukahtaminen. 
"Kun lähet talosta tästä, muista kaikki muut kalusi, 
ne kolme kotihin heitä: päivän-päälliset unoset, 
emon armahan sanaset, joka kirnun pettäjäiset! 
"Kaikki muista muuttelosi unikonttisi unoha 
kotoisille tyttärille, kotiuunin korvaselle! 
Laulut heitä lautsan päähän, ilovirret ikkunoille, 
tyttöys tyvelle vastan, huimuus hurstin hulpiloille, 
pankolle pahat tapasi, laiskuutesi lattialle! 
Tahikka kaasolle taritse, työnnä kaason kainalohon, 
kaason vieä vitsikkohon, kantoa kanervikkohon! 
"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: 
taattoarmo heittäminen, appiarmo ottaminen, 
alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. 
"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: 
maammoarmo heittäminen, anopp'armo ottaminen, 
alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. 
"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: 
veliarmo heittäminen, kytyarmo ottaminen, 
alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. 
"Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: 
sisararmo heittäminen, natoarmo ottaminen, 
alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. 
"Ellöspä sinä ikänä, kuuna kullan valkeana 
tavatoin talohon menkö, miehuetoin miehelähän! 
Tapoja talo kysyvi, tapoja talo hyväki, 
mies on mieltä koittelevi, mies mieltä ani paraski; 
äsken tarkka tarvitahan, jos talo epätapainen, 
ja vakainen vaaitahan, jos on mies epäpätöinen. 
"Jos ukko susi supussa, akka karhu karsinassa, 
kyty kyinä kynnyksellä, nato nauloina pihalla, 
sama on arvo antaminen: alemma kumartaminen, 
kuin ennen emosi luona, oman taattosi tuvilla 
taattoa kumartaminen, maammoasi arvominen. 
"Piteä sinun pitävi pää tarkka, tanea mieli, 
aina ankara ajatus, ymmärrys yhentasainen, 
iltasella silmät virkut valkeata vaalimahan, 
aamusella korvat tarkat kukon ääntä kuulemahan. 
Konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, 
silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepu'uaika. 
"Kun ei kukko laulakana, ei äännä isännän lintu, 
piä kuuta kukkonasi, otavaista oppinasi! 
Käyös ulkona use'in, käyös kuuta katsomassa, 
otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä! 
"Konsa oike'in otava, sarvet suorahan suvehen, 
pursto perin pohjasehen, silloin aikasi sinulla 
nousta luota nuoren sulhon, saa'a viereltä verevän, 
saa'a tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, 
tuli puikkohon puhua lienosti levittämättä. 
"Kun ei tulta tuhkasissa, valkeata vakkasessa, 
kutkuttele kullaltasi, katkuttele kaunoltasi: 
'Anna tulta, armaiseni, valkeata, marjaseni!' 
"Saat sa piitä pikkaraisen, tauloa taki vähäisen: 
iske tuli tuikahuta, päre pihtihin viritä, 
lähe läävä läänimähän, raavahat ravitsemahan! 
Ammovi anopin lehmä, hirnuvi apen hevonen, 
ky'yn lehmä kytkäisevi, naukuvi naon vasikka 
heinän hienon heittäjäistä, apilan ojentajaista. 
"Käy kujaset kuurullasi, läävät länkämöisilläsi, 
syötä lehmät leyhkeästi, lammaskarja lauhkeasti! 
Olet lehmille ojenna, juomat vaivaisten vasoille, 
varsoille valitut korret, karitsoille hienot heinät! 
Eläkä sioille singu, elä potki porsahia: 
kanna kaukalo sioille, purtilonsa porsahille! 
"Elä läävässä lepeä, lamo lammaskarsinassa! 
Kun olet läävän lääninynnä, katsonunna karjan kaiken, 
jo jou'u takaisin tuolta, tule tuiskuna tupahan! 
Siell' on lapsi itkemässä, pieni peitetten sisässä, 
eikä lausu lapsi rukka, saata kieletöin sanoa, 
onko vilu taikka nälkä tahi muu tapahtumainen, 
ennenkuin tulevi tuttu, kuulevi emonsa äänen. 
"Vaan tupahan tullessasi tule neljänä tupahan: 
vesikappanen käessä, lehtiluuta kainalossa, 
tulitikku hampahissa itse ollet neljäntenä. 
"Ala sillat siivoella, lautalattiat la'aista: 
visko vettä lattialle, elä visko lapsen päälle! 
Nähnet lapsen lattialla, jos kohta kälynki lapsi: 
nosta lapsi lautsaselle, pese silmät, pää silitä, 
anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle! 
Kun ei leipeä talossa, anna lastunen kätehen! 
"Kun saat pöytien pesohon viikon päästä viimeistäki, 
pese pöyät, laiat muista, jalkoja elä unoha! 
Lautsaset vesin valele, seinät siivin siivoele, 
lautsat kaikki laitoinensa, seinät pitkin juomuinensa! 
"Mi on pöyällä pölyä, mi tomua ikkunoilla, 
nepä siivellä sipaise, vetäise vesitukolla, 
etteipä tomu tomaha, pöly kattohon pölähä! 
"Karista katosta karstat, noet nuoho kiukahasta, 
piä patsas muistossasi eläkä orsia unoha, 
että tuntuisi tuvaksi, asunnoksi arvattaisi! 
"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! 
Elä suihki sutsunatta eläkä räämi rätsinättä, 
elä liiku liinasetta, elä kengättä kehaja! 
Tuosta sulho suuttuneisi, mies nuori nuristuneisi. 
"Noita sie kovin varaja pihlajaisia pihalla! 
Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, 
pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät, 
joilla neittä neuvotahan, orpoa opetetahan 
nuoren miehen mieltä myöten, sulhosen syäntä myöten. 
"Piä herkät hiiren korvat, terävät jalat jäniksen! 
Niska nuori notkuttele, kaula kaunis kaarruttele 
kuni kasvava kataja tahi tuore tuomen latva! 
"Valvoa sinun pitävi, aina valvoa, varoa, 
ettet pyri pyllyllesi, pankon päähän pitkällesi 
etkä vaivu vaattehille, veteleite vuotehelle! 
"Kyty kynnöltä tulevi, appi aitojen panolta, 
urohosi ulkotöiltä, kaunosi kasen ajolta: 
vieminen vesiropehut, käsipyyhe kantaminen, 
alaha kumartaminen, mielilause lausuminen. 
"Anopp' aitasta tulevi jauhovakka kainalossa: 
juokse vastahan pihalle, alaha kumarteleite, 
pyyä vakka kainalosta tuo tupahan vieäksesi! 
"Kun et arvata osanne, itsestäsi ymmärrellä, 
kulle työlle työntyminen, toimelle rupeaminen, 
niin taho akalta tietä: 'Oi armas anoppiseni! 
Kuinka tässä työt tehä'än, askarehet arvatahan?' 
"Akka varsin vastoavi, anoppi sanan sanovi: 
'Noinpa tässä työt tehä'än, askarehet arvatahan: 
survotahan, jauhetahan, kivenpuussa kiikutahan, 
vielä vettä kannetahan, taikinat alustetahan, 
halot tuoahan tupahan pätsin lämmitä-panoksi; 
siitä leivät leivotahan, kakut paksut paistetahan, 
astiat virutetahan, hulikkaiset huuhotahan.' 
"Kun kuulit akalta työsi, anopilta askarehet, 
ota kuivehet kiveltä, kiirehi kivitupahan! 
Sitte sinne saatuasi, tultua kivitupahan 
elä kuku kulkullasi, kalju kaulavarrellasi: 
kukkuos kiven kamulla, lapattaisen laulamalla! 
Eläkä ähkeä isosti, kivenpuussa puhkaele, 
ettei appi arveleisi, anoppi ajatteleisi 
ä'issäsi ähkeävän, syämissäsi sysivän! 
"Seulo jauhot siepottele, kanna kannella tupahan! 
Leivo leivät leppeästi, vastoa ani visusti, 
jottei paikoin jauhot jäisi, toisin selkeät seokset! 
"Näet korvon kallellansa: ota korvonen olalle, 
vesikappa kainalohon, ala astua ve'elle; 
kanna korvo kaunihisti, kuleta korennon päässä! 
Tule tuulena takaisin, astuos ahavan lailla, 
viikon veellä viipymättä, kaivolle katoamatta, 
ettei appi arveleisi, anoppi ajatteleisi 
kuvoasi katselevan, itseäs' ihastelevan, 
verevyyttäsi vetehen, kauneutta kaivosehen! 
"Menet pitkälle pinolle, halkosien suollantahan: 
elä halkoa hyleksi, ota halko haapainenki! 
Heitä halko hiljallensa, kovasti kolajamatta, 
taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi 
vihoissasi viskelevän, kiukuissa kolistelevan. 
"Kun sa astut aittasehen, lähet jauhon nouantahan, 
elä aittahan asetu, viivy viikon aittatiellä, 
taikka appi arvelevi, anoppi ajattelevi 
jauhoja jakelevasi, antavan kylän akoille. 
"Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: 
pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa! 
Maljat huuho muista laiat, lusikkaiset muista varret! 
"Lusikat piä lu'ussa, astiasi arvelussa, 
ettei koirat kollottele, kasit noita kannattele, 
linnut liioin liikuttele, lapset laittele levälle! 
Kyll' on lapsia kylässä, paljo näitä pienoisia, 
jotka kannut kanteleisi, lusikat levitteleisi. 
"Iltasaunan saapuessa veet vetele, vastat kanna, 
hauo vastat valmihiksi saunahan savuttomahan 
ilman viikon viipymättä, saunahan katoamatta, 
taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi 
saunan lauoilla lamovan, penkin päässä piehtaroivan. 
"Kun tulet tupahan tuolta, käske appi kylpemähän: 
'Oi on armas appiseni! Jo on sauna joutununna, 
veet ve'etty, vastat saatu, kaikki lautaset la'aistu; 
mene, kylve kyllältäsi, valeleite vallaltasi! 
Itse lienen löylyn lyöjä, alla lautojen asunen.' 
"Kun tulevi kehruuaika, kankahan ku'onta-aika, 
käy elä kynsiä kylästä, oppia ojan takoa, 
tointa toisesta talosta, pirran piitä vierahalta! 
"Itse langat kehräele, omin hyppysin kutehet, 
langat laita lievempäiset, rihmat aina kierempäiset! 
Keri kiinteä keränen, viipsinpuulle viskaele, 
suvakolle suorittele, kani siitä kangaspuille! 
Iske pirta piukkeasti, nosta niiet notkeasti, 
ku'o sarkakauhtanaiset, hanki villaiset hamoset 
yhen villan kylkyestä, talvilampahan takuista, 
karvoista kevätkaritsan, kesäuuhen untuvista! 
 
"Kuules siitä, kuin sanelen, vielä kerran kertoelen! 
Keitä ohraiset oluet, makujuomat maltahiset 
yhen ohrasen jyvästä, puolen puun on poltakselta! 
"Kun sa ohria imellät, ma'ustelet maltahia, 
elä koukulla kohenna, kärryksellä käännyttele: 
aina kourilla kohenna, kämmenillä käännyttele! 
Käypä saunassa use'in, elä anna iun paheta, 
kissan istua ituja, kasin maata maltahia! 
Eläkä sure susia, pelkeä metsän petoja 
saunahan samotessasi, kesken yötä käyessäsi! 
"Kun konsa tulevi vieras, ellös vierasta vihatko! 
Ainapa hyvä talonen piti vierahan varoja, 
liikoja lihamuruja, kaunihia kakkaroita. 
"Käske vieras istumahan, lausuttele laaskavasti: 
syötä vierasta sanoilla, kunnes keitto kerkeävi! 
"Taas kun lähtevi talosta, jäähyväiset jättelevi, 
ellös viekö vierastasi ulkopuolelle ovea: 
tuosta sulho suuttuneisi, kaunosi kamaltuneisi. 
"Kun kerran halu tulevi käyä itsesi kylässä, 
kysytellen käy kylässä, lausutellen vierahissa! 
Sitte siellä ollessasi piä taitavat tarinat; 
elä sie kotia moiti, alenna anoppiasi! 
"Kysyvät kylän miniät tahi muut kyläiset naiset: 
'Antoiko anoppi voita kuin ennen emo kotona?' 
Ellös konsana sanoko: 'Ei anna anoppi voita.' 
Sano aina annettavan, kapustalla kannettavan, 
jos kerran kesässä saanet, senki toisentalvellista! 
"Kuules vielä, kuin sanelen, kerran toisen kertoelen! 
Kun menet talosta tästä, tulet toisehen talohon, 
emoa elä unoha, masentele maammoasi! 
Emopa sinun elätti, imetti ihanat rinnat 
ihanasta itsestänsä, valkeasta varrestansa; 
monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti 
tuuitellessa sinua, vaaliessa pienoistansa. 
"Ken emon unohtanevi, maammonsa masentanevi, 
elköhön Manalle menkö, hyvän tunnon Tuonelahan! 
Manalassa on makso tuhma, kova kosto Tuonelassa 
emonsa unohtajalle, maammonsa masentajalle. 
Tuonen tyttäret toruvat, Manan neiet riitelevät: 
'Kuinka sie emon unohit, oman maammosi masensit? 
Emo on nähnyt suuren vaivan, kantaja kovan kokenut 
saunamaassa maatessansa, olkiloilla ollessansa, 
synnytellessä sinua, katalaista kantaessa.'" 
Olipa akka lattialla, akka vanha, vaippa päällä, 
kylän kynnysten kävijä, mieron teien tietelijä. 
Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja lateli: 
"Kukko lauloi kullallensa, kanan lapsi kaunollensa, 
varis lauloi vaahtokuulla, kevätkuulla keikutteli. 
Minun lauloa pitäisi, heiän olla laulamatta: 
heill' on kultansa kotona, aina luona armahansa; 
minä kullatoin, ko'itoin, ajan kaiken armahatoin. 
"Kuules, sisko, kuin sanelen! Kun menetki miehelähän, 
elä noua miehen mieltä, kuin minä poloinen nouin 
miehen mieltä, kiurun kieltä, suuren sulhoni syäntä! 
"Olin kukka ollessani, kasvaessani kanerva, 
vesa nuori noustessani, ympynen yletessäni, 
mesimarja mainittaissa, kulta kuiskuteltaessa, 
tavi taattoni pihoilla, lakla maammon lattioilla, 
vesilintu veikon luona, sirkkunen sisaren luona. 
Kävin kukkana kujilla, vaapukkana vainiolla, 
hersuin hiekkarantasilla, keikuin kukkakunnahilla; 
laulelin jokaisen lakson, joka kummun kukkuelin, 
lehot leikkiä pitelin, ahot ainoista iloa. 
"Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen, 
mieli neien miehelähän, tapa toisehen talohon. 
Niinpä neiti luotunaki, tytär tuuiteltunaki 
miniäksi miehelähän, orjaksi anoppelahan. 
"Jou'uin, marja, muille maille, tuomi, toisille vesille, 
jou'uin, puola, purtavaksi, mansikka, manattavaksi. 
Joka puu puri minua, joka leppä leikkaeli, 
joka koivu koiskaeli, joka haapa haukkaeli. 
"Naitihin ma miehelähän, vietihin anoppelahan. 
Sanottihin siell' olevan, neittä sinne naitaessa, 
kuusi kuusista tupoa, kaksin kerroin kammaria, 
ahovieret aittamaina, kujavieret kukkamaina, 
ojavieret ohramaina, kangasvieret kauramaina, 
purnut puitua eloa, toiset purnut puitavia, 
sata saatuja rahoja, sata toinen saatavia. 
"Sainpa, tuhma, tulleheksi, kälkö, kättä lyöneheksi: 
tupa oli kuuella tuella, seitsemällä seipähällä, 
ahot täynnä armotuutta, lehot täynnä lemmetyyttä, 
kujat, kurjan, huoliani, metsät mieliä pahoja, 
purnut puitua vihoa, toiset purnut puimatointa, 
sata saatuja sanoja, sata toinen saatavia. 
"En mä tuostana totellut, ko'in kuuluna asua. 
Tuolla toivoin kunniata, tuolla lempeä tavoitin, 
tulen tuomalla tupahan, pään päretten poimennalla 
pieksin otsani ovehen, pääni pihtipuolisehen: 
oven suuss' on ouot silmät, kaihat silmät karsinassa, 
kierot keskilattialla, perässä perivihaiset; 
tuli suusta tuikahuvi, kekälehet kielen alta, 
ilkeän isännän suusta, alta kielen armottoman. 
"En mä tuostana totellut, ko'in kuitenkin eleä, 
olla aina alla armon sekä nöyrä neuvottava; 
hyppäsin jänön jaloilla, kävin kärpän kämmenillä, 
panin turkan myöhän maata, nousin vaivaisen varahin. 
Saanut en, kurja, kunniata, leino, lempeä tavannut, 
vaikka vuoret vierettäisin, kalliot kaha panisin. 
"Suotta survoin suuret jauhot, kiusan karkeat karistin 
syöä ankaran anopin, tulikulkun kuiskaella 
päässä pitkän pintapöyän kultalaiasta kupista. 
Itse söin, miniä raukka, apoin jauhoja kiveltä, 
liesipankko pöytänäni, kapusta lusikkanani. 
"Use'in minä utuinen miniänä miehelässä 
kannoin suolta sammalia, noita leivoin leiväkseni, 
vettä kaivosta kapalla, tuota ryypin ryypykseni. 
Sini söin kaloja, kalki, sini, koito, kuorehia, 
kuni notkuin nuottapuilla, keikuin keskellä venettä; 
en saanut sitä kaloa anoppini antamasta, 
joka päiväksi päteisi, kerraksensa kelpoaisi. 
"Kesät kontuja keräsin, talvet väännin taikon vartta, 
niinkuin muinenki kasakka eli orja, palkkalainen. 
Ainapa anoppelassa tuo minulle työnnettihin 
riihestä rive'in riusa, saunasta jyke'in loukku, 
rannalta rave'in karttu, suurin taikko tanhuasta. 
Ei uskottu uupuvani, ei varattu vaipuvani, 
vaikka uupuivat urohot, vaipuivat hevosen varsat. 
"Niin minä, piloinen piika, te'in työtä työn ajalla, 
väännin hartion väellä. Annas tulla toisen aian: 
jo tulehen tuomittihin, sen kätehen käskettihin. 
"Suotta soimat nostettihin, kiusan kielet kannettihin 
päälle mun hyvän tapani, päälle kuulun kunniani; 
sanat päälleni satoivat, puhe'et putoelivat 
kuin tuimat tulikipunat tahi rautaiset rakehet. 
"En mä tuostana epäillyt, oisin eeskipäin elellyt 
akan ankaran apuna, tulikulkun kumppalina; 
vaan sepä paha panihe, sepä suurenti suruni, 
kun sulho sueksi muuttui, kauno karhuksi rupesi, 
kylin söi, selin makasi, selin työnsä toimitteli. 
"Tuota itkin itsekseni, ajattelin aitassani. 
Muistin muita päiviäni, entistä elantoani 
ison pitkillä pihoilla, emon kaunon kartanolla. 
"Sain tuosta sanelemahan, itse virkin, vierettelin: 
'Osasi minun emoni, osasi omenan saa'a, 
taisi taimen kasvatella, ei osannut istutella: 
istutti ihanan taimen ilke'ille istumille, 
pani paikoille pahoille, koivun juurille koville, 
iäksensä itkemähän, kuuksensa kujertamahan. 
'Oisipa minussa ollut paikoille paremmillenki, 
pitemmillenki pihoille, laajemmille lattioille, 
paremmanki varren vasta, verevämmän miehen verta. 
Puutuin tuohon pulluksehen, tartuin tuohon talluksehen: 
varikselt' on varren saanut, korpilta nenän kopannut, 
suunsa syövältä suelta, koko muo'on kontiolta. 
'Oisinpa mokoman saanut mäellenki mentyäni: 
saanut tieltä tervaskannon, leppäpökkelön lehosta, 
pannut turvan turpehesta, parran naavoista pahoista, 
suun kivestä, pään savesta, silmät kuumista sysistä, 
koivun pahkat korviksensa, raian haarukan jaloiksi.' 
"Senpä lauloin laitoissani, huokaelin huolissani. 
Sattui kauno kuulemahan, seinuksella seisomahan! 
Niin kun tuo tulevi tuolta, astui aitan portahalle, 
jo ma tuon tulosta tunsin, astunnasta arvaelin: 
tukka tuiski tuulettaki, hivus viskoi viimattaki; 
ikenet oli irvellänsä, silmät kiljan kaljallansa, 
väätty pihlaja piossa, käätty karttu kainalossa, 
jolla lyöä lykkeävi, kohti päätä kolkkoavi. 
"Annas siitä illan tulla! Kun meni makoamahan, 
otti vitsan vierehensä, nahkaruoskan naulaltansa, 
ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista minua. 
"Meninpä minäki itse illalla makoamahan, 
sulhon vierehen venähyin; laski sulho vierehensä 
antoi kyllin kyynäspäätä, viljalta vihaista kättä, 
paljo paksuja pajuja, mursunluista ruoskan vartta. 
"Nousin kylmältä kyleltä, viluiselta vuotehelta. 
Sulho suorihe jälestä, ulos uksesta uhitti! 
Käsi käypi tukkahani, haparoivi hapsihini, 
tukat tuulelle jakeli, ahavalle anneksivi... 
"Mikäs neuvoksi minulle, mikä neuvon antajaksi? 
Teräksestä kengät teetin, paulat vaskesta panetin, 
joilla seisoin seinävieret, kuuntelin kujan perukset, 
kunnes viihtyisi vihainen, asettuisi ankarainen. 
Eikä viihy viimeinkänä, ei asetu aioinkana! 
"Vilu viimeinki tulevi vihattuna vierressäni, 
seinävieret seistessäni, ollessa oven takana. 
Arvelin, ajattelime: ei minusta lienekänä 
viikoista vihanpitoa, kaukaista ylenkatsetta 
tässä lemmon leisiossa, pirujen pesäsijassa. 
"Heitin hempeät tupaset, armahat asuinmajani, 
läksin, vieno, vieremähän. Vierin soita, vierin maita, 
vierin ventoja vesiä; vierin veikon pellon päähän. 
Siinä kukkui kuivat kuuset, lauloi lakkapäät petäjät, 
kaikki vaakkuivat varikset, harakat hakahtelivat: 
'Ei täällä sinun kotisi eikä synnyntäsijasi!' 
"En mä tuotana totellut, vierin veikkoni piha'an. 
Jo mulle veräjät virkki, kaikki vainiot valitti: 
'Mitäpä tulet kotihin, kuta, kurja, kuulemahan? 
Jo ammoin isosi kuoli, kaatui kaunis kantajasi; 
veikko sull' on ventovieras, veikon nainen kuin venakko.' 
"En mä tuotana totellut, menin mie toki tupahan. 
Annoin kättä kääkäselle: kylmä kääkä kättä vasten. 
"Tultua tupahan tuosta oven suuhun seisotaime. 
Korea kotoinen nainen: ei tule likistämähän, 
käy ei kättä antamahan; korea minä itseki: 
en mene likistämähän, käy en kättä antamahan. 
Pistän kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa; 
käännän kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. 
"Veikko lautsalla lamovi, päässä pankon pöllöttävi, 
syli syttä hartioilla, vaaksa muulla vartalolla, 
kyynärä kyventä päässä, kortteli kovaa nokea. 
"Kysyi veikko vierahalta, tutkaeli tullehelta: 
'Mistä vieras veen takoa?' Minä vainen vastaelin: 
'Etkö tunne siskoasi, entistä emosi lasta? 
Me yhen emosen lapset, yhen linnun liekuttamat, 
yhen hanhen hautelemat, yhen pyyn pesästä saamat!' 
Tuosta veikko itkemähän, silmät vettä vieremähän... 
"Virkkoi veikko naisellensa, kuiskaeli kullallensa: 
'Hanki syöä siskolleni!' Veikon nainen naljasilmä 
kantoi kaalia koasta, jost' oli rakki rasvan syönyt, 
koira suolan koitellunna, Musti murkinan pitännä. 
"Virkkoi veikko naisellensa, kuiskaeli kullallensa: 
'Tuo olutta vierahalle!' Veikon nainen naljasilmä 
toip' on vettä vierahalle, ei sitänä siivon vettä: 
sisaresten silmivettä, kälysten käenpesintä. 
"Vierin jälle veikon luota, siirryin synnyntäsijalta. 
Jou'uin, kurja, kulkemahan, sain, kurja, samoamahan, 
raukka, rannat kiertämähän, vaivainen, vaeltamahan 
aina ouoillen oville, veräjille vierahille, 
lapset raukan rannikolle, vaivaiset kylän varahan... 
"Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi 
virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; 
ei ole minulla monta sanan armon antajata, 
suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä 
satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni 
hallassa hamehen helmat, turkin helmat tuppurissa. 
"Enpä ennen nuorempana, en mä uskonut olisi, 
jos oisi sata sanonut, tuhat kieltä kertaellut 
näille juonin joutuvani, näille päivin pääseväni, 
jotk' on päivät päälle pääsnyt, juonet joutunna kätehen." 
</div>

Runo 22

2026-06-09T19:49:04Z

Miska: KalevalaForge sisäisten linkitysten päivitys

{{Runo
|Nimi=Runo 22
|Tyyppi=Kalevalan runo
|Keskeiset_runot=22
|Yhteenveto=Pohjolan häiden pitojen päätyttyä Pohjolan emäntä puhuttelee Ilmarista ja viivyttää sulhoa, kunnes neito on palmikoitu, puettu, kengitetty ja kinnastettu lähtöä varten. Hän kehottaa morsianta nousemaan rekeen ja muistuttaa, että lähtö isän kodista ja emon kartanoilta merkitsee pitkää eroa syntymäsijoista. Neito murtuu huoleen ja kaihoon, vaikka on ennen odottanut miehelään pääsyä, ja vertaa mielensä pimeyteen ja syksyiseen yöhön. Vanha akka koventaa eron tunnelmaa varoittamalla vieraan talon anopista, apesta, kydystä ja nadosta sekä käskee neitoa itkemään kotinsa, vanhempiensa ja sisarustensa vuoksi. Lopuksi lapsi lattialta lohduttaa morsianta kuvaamalla sulhon, hevosen ja tulevan talon vaurautta. Runo kuuluu Pohjolan häiden lähtö- ja itkujaksoon ja on merkittävä morsiamen eroahdistuksen, miniäksi siirtymisen ja avioliiton sosiaalisten ehtojen kuvauksena.
|Keskeiset_hahmot=Pohjolan emäntä, Ilmarinen, neito, sulho, akka, lapsi, iso, emo, appi, anoppi, kyty, nato
|Keskeiset_paikat=Pohjola, Pimentola, Pohjolan tupa, ison koti, emon kartano, miehelä, toinen talo
|Keskeiset_esineet=reki, oro, suitset, sormus, kihla, kirjokorja, kengät, kintaat, huntu, liina
|Keskeiset_kasitteet=häät, lähtö, itku, huoli, kaiho, miniä, vieras talo, anoppi, appi, orjuus, lohdutus
|Avainsanat=Pohjolan häät, morsiamen lähtö, itkuvirsi, Ilmarinen, Pohjolan neito, anoppi, miniä, ero kodista, reki, lohdutus
|Lyhyt_kuvaus=Pohjolan häiden pitojen päätyttyä Pohjolan emäntä puhuttelee Ilmarista ja viivyttää sulhoa, kunnes neito on palmikoitu, puettu, kengitetty ja kinnastettu lähtöä varten. Hän kehottaa morsianta nousemaan rekeen ja muistuttaa, että lähtö isän kodista ja emon k...
|Liittyy_hahmoihin=Ilmarinen
|Liittyy_paikkoihin=Pohjola
}}
== Teksti ==
<div class="kw-runo-text">
Kun oli kyllin häitä juotu, pi'etty pitoja noita, 
häitä Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa, 
sanoi Pohjolan emäntä Ilmariselle, vävylle: 
"Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet? 
Istutko ison hyvyyttä vai emonko armautta 
vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta? 
"Et istu ison hyvyyttä, et emosen armautta 
etkä pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta: 
istut impesi hyvyyttä, neien nuoren armautta, 
valvattisi valkeutta, kassapääsi kauneutta. 
"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! 
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: 
puol' on päätä palmikolla, puoli palmikoitsematta. 
"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! 
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: 
yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana. 
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! 
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: 
vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltävänä. 
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! 
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: 
käsi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana. 
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et väsynyt: 
valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi. 
"Mene jo myöten, myöty neiti, kanssa, kaupattu kananen! 
Jo nyt on liittosi likellä, kovin läsnä lähtöaika, 
kun on viejä vieressäsi, ottajaisesi ovilla: 
oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi. 
"Oltua rakas rahoihin, käpäs kättä antamahan, 
kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon, 
ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen, 
käpäs käymähän kylähän sekä sievä lähtemähän! 
"Etpä äijän, nuori neiti, kahen puolesi katsellut, 
yli pääsi ymmärrellyt, jos te'it ka'utun kaupan, 
iän kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen, 
kun läksit isosi koista, siirryit syntymäsijoilta, 
luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta. 
"Mi oli sinun eleä näillä taattosi tiloilla! 
Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana. 
Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta, 
venymästä vehnäsille, pettäjäisille pehusta. 
Kun et voinut voita syöä, silpaisit sianlihoa. 
"Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana: 
annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, 
surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla. 
Itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit, 
marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla. 
"Lähet nyt talosta tästä, menet toisehen talohon, 
toisehen emon alahan, perehesen vierahasen. 
Toisin siellä, toisin täällä, toisin toisessa talossa! 
Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, 
toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat. 
"Et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä 
talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta 
etkä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten. 
"Niinkö luulit, neito nuori, niinkö tiesit jotta luulit, 
luulit yöksi lähteväsi, päivällä paloavasi? 
Etpä yöksi lähtenynnä, etkä yöksi, et kaheksi: 
jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi päiväksi katosit, 
iäksi ison majoilta, elinajaksi emosi. 
Askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi 
sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi." 
Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli; 
suru syämelle panihe, vesi silmille vetihe. 
Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin, 
noinpa arvelin ikäni, sanoin kaiken kasvinaian: 
et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, 
oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla. 
Äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi, 
kuin oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan: 
oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi. 
"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian 
vuotin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa. 
Jo nyt on toivoni toeksi, lähtöni lähemmä saanut; 
jop' on jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan. 
Enkä tuota tunnekana, mikä muutti multa mielen: 
en lähe ilolla mielin enkä riemulla eriä 
tästä kullasta ko'ista, iän nuoren istumasta, 
näiltä kasvinkartanoilta, ison saamilta eloilta; 
lähen, hoikka, huolissani, ikävissäni eriän, 
kuin syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle, 
jälen jäällä tuntumatta, jalan iskun iljangolla. 
"Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten? 
Tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä, 
kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, 
syäntä syen näköistä, huolta hiilenkarvallista. 
"Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, 
kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen. 
Mitenpä minunki mieli, minun synkeä sisuni? 
On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, 
kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta; 
viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä." 
Olipa akka, askarvaimo, talon ainoinen asuja. 
Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Kutti, kutti, neiti nuori! 
Etkö muista, kuin sanelin, sanelin saoinki kerroin: 
elä sulho'on ihastu, elä sulhon suumalohon, 
luota silmänluontehesen, katso jalkoihin jaloihin! 
Sulovasti suun pitävi, silmät luopi luopuisasti, 
vaikka lempo leukaluissa, surma suussansa asuisi. 
"Noinpa aina neittä neuvoin, orpanaistani opastin: 
kun tulevi suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, 
sinä vastahan sanele ja puhele puoleltasi, 
sanele sanalla tuolla, lausu tuolla lausehella: 
'Ei minusta ollekana, ollekana, lienekänä 
miniäksi vietävätä, orjaksi otettavata. 
Ei neiti minun näköinen osaa orjana eleä, 
muista ei mukihin mennä, olla aina alla kynsin. 
Toinen kun sanan sanoisi, minä kaksin vastoaisin; 
kun tulisi tukkahani, hairahtaisi hapsihini, 
tukastani tuivertaisin, hapsistani haivertaisin.' 
"Et sinä sitä totellut, et kuullut minun sanoa. 
Käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen; 
riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, 
revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, 
ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. 
"Läksit kouluhun kotoa, piinahan ison pihoilta. 
Kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi: 
siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, 
ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua. 
"Kohta saat kokea, koito, kokea, kovaosainen, 
apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, 
ky'yn kylmiä sanoja, naon niskan-nakkeloita. 
"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! 
Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla: 
iso kutsui kuutamaksi, emo päivänpaisteheksi, 
veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi. 
Menet toisehen talohon, vierahan emän alahan: 
ei vieras emosen verta, vaimo toinen tuojan verta! 
Harvoin vieras siivoin sinkui, harvoin oike'in opetti: 
appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, 
kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi. 
"Äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: 
utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, 
lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit. 
"Et ole lintu lentäjäksi etkä lehti liehujaksi, 
et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle. 
"Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit! 
Vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, 
vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan! 
Vaihoit viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, 
vaihoit siskosi siveän naljasilmähän natohon! 
Vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, 
vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, 
vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin! 
Vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, 
vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin! 
"Niinkö luulit, neito nuori, niinkö, kasvava kananen: 
huolet loppui, työt väheni tämän illan istumilla, 
maata sinne vietäväsi, unille otettavasi? 
"Eip' on maata vieäkänä, unille otetakana: 
vasta valvoa pitävi, vasta huolta hoivatahan, 
ajatusta annetahan, pannahan pahoa mieltä. 
"Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna: 
kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta. 
Äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, 
liina liikoja suruja, pellava perättömiä. 
"Mikäs neitosen kotona! Niin neito ison kotona, 
kuin kuningas linnassansa, yhtä miekkoa vajoa. 
Toisin tuon miniä raukan! Niin miniä miehelässä, 
kuin vanki Venäehellä, yhtä vahtia vajoa. 
"Teki työtä työn ajalla, väänti hartian väellä, 
hipiä hi'en väessä, otsa vaahen valkeassa. 
Kun tulevi toinen aika, niin tulehen tuomitahan, 
ajetahan ahjoksehen, sen kätehen käsketähän. 
"Piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, 
lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, 
suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a. 
"Eipä tieä yksikänä, ymmärrä yheksänkänä 
emon tuomista tytöistä, vanhempansa vaalimista, 
mistä syöjä syntynevi, kaluaja kasvanevi, 
lihan syöjä, luun purija, tukan tuulelle jakaja, 
hapsien hajottelija, ahavalle anneksija. 
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! 
Itke kourin kyynelesi, kahmaloin haluvetesi, 
pisaret ison pihoille, lammit taaton lattioille, 
itke tulville tupanen, siltalauat lainehille! 
Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, 
kun tulet ison kotihin, kun löyät isosi vanhan 
saunahan savuttunehen kuiva vasta kainalossa. 
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! 
Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, 
kun tulet emon kotihin, kun löyät emosi vanhan 
läävähän läkähtynehen, kuollehen kupo sylihin. 
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! 
Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, 
kun tulet tähän kotihin, löyät veikkosi verevän 
kujahan kukistunehen, kartanolle kaatunehen. 
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! 
Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, 
kun tulet tähän talohon, löyät siskosi siveän 
sotkutielle sortunehen vanha karttu kainalossa." 
Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli. 
Itse loihen itkemähän, vierähti vetistämähän. 
Itki kourin kyyneleitä, kahmaloin haluvesiä 
ison pestyille pihoille, lammit taaton lattialle. 
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: 
"Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit, 
kaikki kasvinkumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! 
En nyt tuota tunnekana, mikä lienehe minulle 
iskennä tämän ikävän, tämän huolen hoivannunna, 
tämän kaihon kantanunna, murehen mukaellunna. 
"Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikäni: 
käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla 
näille päivin päästyäni, näille tuumin tultuani. 
Enpä nyt käkenä käyne, kukahelle kukkuroilla: 
olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella 
uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä. 
"Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! 
Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan 
nämät itkut itkemähän, nämät kaihot kantamahan, 
nämät huolet huolimahan ja surut sureksimahan? 
"Mahoit ennen, maammo rukka, mahoit, kaunis 
kantajani, 
armas maion-antajani, ihana imettäjäni, 
kapaloia kantosia, pestä pieniä kiviä, 
kuin pesit tätä tytärtä, kapalojit kaunoistasi 
näille suurille suruille, ape'ille miel'aloille! 
"Moni muualla sanovi, usea ajattelevi: 
ei ole huolta hurnakolla, ajatusta aioinkana. 
Elkätte, hyvät imeiset, elkätte sitä sanoko! 
Enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, 
pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla. 
Hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella 
ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä 
noita, hoikan, huoliani, mustia mure'itani." 
Lauloi lapsi lattialta, kasvavainen karsinasta: 
"Mitä neien itkemistä, suuresti sureksimista! 
Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, 
rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä! 
Hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, 
kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi. 
"Ei ole itettäviä, suuresti surettavia. 
Ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta: 
vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle; 
ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille. 
"Kun katsot kupehellesi, oikealle puolellesi, 
onpa sulho suojassasi, mies verevä vieressäsi! 
Hyvä mies, hyvä hevonen, talon kanta kaikenlainen; 
pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, 
rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa; 
kuusi kullaista käkeä länkilöillä lekkumassa, 
seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa. 
"Ellös olko milläkänä, emon tuoma, tuollakana! 
Et panna pahenemahan, pannahan paranemahan, 
miehen kyntäjän kylelle, vakoajan vaipan alle, 
leivän saajan leuan alle, kalan saajan kainalohon, 
hirven hiihtäjän hikehen, karhun saajan saunasehen. 
"Miehen sait mitä jaloimman, urohia uhke'imman: 
ei sen jouset jouten olle, viinet vaarnoilla venyne; 
koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne. 
"Kolmasti tänä keväinä aivan aika-huomenessa 
nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta; 
kolmasti tänä keväinä kaste on silmille karisnut, 
havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut. 
"Mies on joukon jou'uttaja, uros karjan kasvattaja. 
Onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, 
särkät säärin juoksevia, noropohjan noutavia: 
sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren; 
aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, 
lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina, 
karivieret kauramaina, vesivieret vehnämaina, 
kaikki rauniot rahoina, kivet pienet penninkinä." 
</div>