Kantele

Tyyppi: Väinämöisen kadonnut soitin ja ilon väline
Esiintyy runoissa: 44
Keskeiset runot: 44

Kantele on Kalevalassa soiton, ilon ja Väinämöisen taidon esine. Runo 44 näyttää sen ensin menetyksen kautta: soitin on vajonnut kalaiseen mereen, Ahdon ja Vellamon väen valtaan. Kanteleen arvo paljastuu siinä, miten suuren työn Väinämöinen ja Ilmarinen tekevät saadakseen kadonneen kantelon takaisin.

Kalevalassa

Kadonnut soitto meren vallassa

Runossa 44 Väinämöinen huomaa, että uusissa oloissa ja kauniilla kartanoilla sopisi jälleen soittaa. Ilo ei kuitenkaan ole hänen käsissään: kantele on kadonnut mereen, “kalaisehen kartanohon” ja “lohisehen louhikkohon”.

Kadonnut soitin kuuluu nyt veden väelle. Väinämöinen nimeää sen Ahdon ja Vellamon ikiväen haltuun joutuneeksi eikä usko saavansa sitä helposti takaisin. Kantele ei ole hänelle pelkkä esine, vaan “ikimennyt ilo”.

Ilmarisen rautaharava

Väinämöinen kääntyy Ilmarisen puoleen ja pyytää tätä takomaan haravan, jolla meren laineet, rannat, ruoikot ja karikot voidaan käydä läpi. Ilmarinen tekee rautaisen haravan, jossa on pitkät piit ja vaskinen varsi.

Harava on etsimisen väline, ei soitin: sen tehtävä on palauttaa kadonnut ääni maailmaan. Kanteleen menetyksen vuoksi sepän taito valjastetaan meren perkaamiseen.

Meren haravointi

Väinämöinen lähtee veneellä vesille ja alkaa haravoida merta. Hän kokoaa lumpeita, raapii rantoja, ruopii ruoikot ja käy läpi karit ja kaislikot.

Etsintä on laaja ja fyysinen: kanteleen katoaminen muuttaa soiton kaipuun työlääksi merenpohjan tutkimiseksi. Soitin on niin arvokas, että sen vuoksi koko rantamaisema käännetään esiin.

Tyhjä saalis ja koivun valitus

Etsintä päättyy epäonnistumiseen. Väinämöinen ei löydä “hauinluista soittoansa” eikä kadonnutta kanteloa, vaan palaa kotiin allapäin ja pahoin mielin.

Paluumatkalla kertomus kääntyy koivuun, jonka Väinämöinen kuulee itkevän. Kadonneen kanteleen jakso ei siis pääty voitokkaaseen takaisin saamiseen, vaan menetyksen, surun ja uuden kuuntelemisen hetkeen.

Alkuperä ja tausta

Kantele on itämerensuomalainen näppäiltävä kielisoitin, jonka nimelle on vastineita lähialueiden kielissä ja jonka soitintyyppi kuuluu laajempaan Itämeren psalttari- ja kanteleperinteeseen. Kalevalan kohteena kantele ei kuitenkaan ole ensisijaisesti soitinopillinen esine vaan Väinämöisen laulutaidon aineellinen muoto: menetettynä se merkitsee menetettyä iloa ja kadonnutta kykyä saattaa maailma soimaan. Runo 44:n ilmaukset “hauinluista soitto” ja “hauen hampahan ilo” viittaavat myyttiseen haukialkuperään, mutta annetun runoindeksin perusteella tässä artikkelissa ei tule laajentaa valmistuskuvausta muihin Kalevalan kohtiin.

Muu kansanrunous

Suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa kantele liittyy laajoihin kanteleen syntyä, soittoa ja soiton vaikutusta kuvaaviin runoaiheisiin. SKVR-aineiston muunnelmissa soitin voidaan tehdä hauen leukaluusta, kalanluista tai puuaineksesta, ja sen soitto saa ihmiset, eläimet, metsän, veden väen tai koko luonnon kuuntelemaan. Näissä runoissa kantele ei ole pelkkä säestyssoitin, vaan laulajan ja tietäjän voiman näkyvä esine. Kadonneen kanteleen ja uuden soiton etsimisen kaltaiset aiheet kytkeytyvät myös siihen, että soiton lähde voi siirtyä luonnosta mereen, puuhun tai eläinperäiseen materiaaliin. Nämä kansanrunouden rinnakkaisuudet auttavat tulkitsemaan Runo 44:n menetystä, mutta niitä ei pidä lukea suoraan tämän runoindeksin lisäesiintymiksi.

Vallitseva tulkinta

Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan kantele on Kalevalassa Väinämöisen laulajavoiman, runouden ja kulttuurisen ilon tunnus. Se konkretisoi sen, mitä Väinämöisen laulu tekee: se kokoaa kuulijat, liikuttaa luontoa ja muuttaa aineellisen maailman soivaksi. Runo 44:ssä merkitys näkyy käänteisesti. Kun kantele on kadonnut, Väinämöinen ei menetä vain soitinta vaan “ilon”; siksi Ilmarisen sepäntaito ja Väinämöisen oma toiminta suunnataan sen palauttamiseen. Etsinnän epäonnistuminen siirtää huomion siihen, että vanha soiton lähde on saavuttamattomissa ja uusi ääni on löydettävä muualta, esimerkiksi kuuntelemalla luonnon omaa valitusta. Tutkimuksessa kantele nähdään samalla Lönnrotin kokoaman eepoksen keskeisenä runouden symbolina, vaikka yksittäiset motiivit perustuvat vaihteleviin kansanrunomuunnelmiin.

Myyttinen merkitys

Kantele toimii myyttisenä välittäjäesineenä ihmisen, luonnon ja veden valtakunnan välillä. Väinämöisen käsissä se on soiton ja ilon väline, mutta mereen vajonneena se on siirtynyt Ahdon ja Vellamon väen haltuun. Tämä tekee kanteleesta rajakohteen: sitä ei haeta tavallisesta kadonneiden tavaroiden paikasta, vaan vedenalaisesta, toisen vallan piiristä. Rautaharavan takominen ja meren haravointi korostavat, että kyse on enemmän kuin esineen etsimisestä: Väinämöinen yrittää palauttaa maailmaan menetetyn äänen, ilon ja järjestävän laulun voiman.

Vertailevat mytologiat

Vertailevassa mytologiassa kanteletta voidaan rinnastaa soittimiin, joiden ääni lumoaa luonnon, ihmiset tai tuonpuoleiset voimat. Kreikkalaisen Orfeuksen lyyran soitto on tunnettu vertailukohta: myös siinä musiikki saa eläimet, puut ja kivet liikkeelle tai hiljentymään. Vertaus koskee funktionaalista samankaltaisuutta, ei Kalevalan alkuperää. Itämeren alueella kanteleen sukulaissoittimia ovat esimerkiksi balttilaiset kokle- ja kanklės-tyyppiset soittimet sekä lähialueiden psalttarit; nämä rinnastukset ovat soitinhistoriallisesti hyödyllisiä, mutta eivät selitä suoraan Runo 44:n myyttistä kertomusta. Shamanistisissa vertailuissa musiikkiväline voi toimia yhteytenä toisiin maailmoihin, mutta kanteleen kohdalla tämä on tulkinnallinen rinnastus eikä varma tieto Kalevalan esineen tehtävästä.

Liittyy

Hahmot

Käsitteet

Runoesiintymät

Runo	Rooli tai tapahtuma
44	Väinämöinen kertoo kanteleen kadonneen mereen ja pyytää Ilmarista takomaan haravan, jolla hän etsii soitinta; haravoidessaan hän ei kuitenkaan löydä kadonnutta kanteloa.

Vaihtoehtoiset tulkinnat

Epävarma shamanistinen tulkinta: kantele voidaan nähdä tietäjän työvälineenä samaan tapaan kuin joissakin vertailukulttuureissa rummun tai muun soittimen ajatellaan auttavan yhteyttä tuonpuoleiseen. Tämä sopii Väinämöisen yliluonnolliseen laulajahahmoon, mutta kanteleen suora rituaalinen käyttö shamaanivälineenä ei ole yhtä varmasti osoitettavissa kuin sen runollinen ja symbolinen merkitys.
Epävarma kuolema–taide-tulkinta: hauenluinen soitin voidaan lukea kuvaksi siitä, että elottomasta, kuolleesta tai saaliiksi saadusta luonnonaineksesta syntyy kauneutta ja kulttuuria. Runo 44 tukee tätä vain viitteellisesti ilmauksilla hauenluista ja hampaan ilosta; varsinainen valmistuskertomus on tarkistettava muista aineistoista eikä sitä pidä päätellä pelkästään tästä esiintymästä.
Epävarma vesivallan tulkinta: koska kadonnut kantele on Ahdon ja Vellamon väen hallussa, sitä voi tulkita vedenalaisen maailman pantiksi tai meren haltijoiden omimaksi voimaksi. Tämä selittää, miksi palautus vaatii poikkeuksellista etsimistä, mutta runo ei yksiselitteisesti sano, että veden väki olisi aktiivisesti varastanut soittimen.
Epävarma toimitushistoriallinen tulkinta: kanteleen menetys ja uuden soiton mahdollisuus voidaan nähdä Lönnrotin eeposrakenteessa vanhan ja uuden runouden jatkumona. Tämä on hyödyllinen eepoksen kokonaisuuden lukutapa, mutta yksittäisen Runo 44:n tasolla se riippuu siitä, miten muut kanteleaiheet on toimituksellisesti yhdistetty.
Epävarma kansallisromanttinen tulkinta: kantele on myöhemmin noussut suomalaisuuden ja kansallisen taiteen tunnukseksi. Tämä on tärkeä vastaanottohistoriallinen merkitys, mutta sitä ei tule palauttaa sellaisenaan kansanrunojen alkuperäiseksi merkitykseksi.

Lähteet

Elias Lönnrot: Kalevala (1849).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus.
Väinö Kaukonen: Lönnrot ja Kalevala.
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia.
Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: Finnish Folk Poetry: Epic.
Kalevala, Runo 44
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-laitokset ja kommentaarit
Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: kanteleen syntyä, Väinämöisen soittoa ja haukikanteletta koskevat runomuunnelmat.
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012.
Anna-Leena Siikala: Mythic Images and Shamanism: A Perspective on Kalevala Poetry. Academia Scientiarum Fennica, FF Communications 280, 2002.

Galleria

Väinämöinen stringing his kantele, Anders Ekman
Acerbin kuvaus runonlaulajista, Giuseppe Acerbi
1985 Kalevala postcard, Post of Soviet Union
kanteleensoittajia Kalevala-juhlassa Helsingin Messuhallissa, Pekka Kyytinen
kanteleensoittajia Kalevala-juhlassa Helsingin Messuhallissa, Pekka Kyytinen
The Soviet Union 1985 CPA 5594 stamp (150th Anniversary of The Kalevala (Karelian epic poetry compiled by Elias Lönnrot), USSR Post (рисунок А. Толкачёва).