Tuonela

Tyyppi: Kuolleiden valtakunta ja elävien maailman vaarallinen rajamaa
Esiintyy runoissa: 691214151617181920232526303235384548
Keskeiset runot: 14151619

Tuonela on Kalevalan pimeä raja-alue, jossa ilo ja laulu vaihtuvat kuoleman maihin, mustiin vesiin ja paluuta vastustaviin voimiin. Sinne joutuu Lemminkäinen, sinne tunkeutuu Väinämöinen sanoja etsimään, ja sen vesistä Ilmarisen on pyydettävä hirviömäinen hauki. Tuonela ei ole vain vainajien paikka, vaan koetusten, loitsujen, rangaistuksen ja mahdottomalta näyttävän paluun näyttämö.

Kalevalassa

Kuoleman maan ensimmäiset varjot

Tuonela tulee esiin jo varhaisissa runoissa elävien maailman vastakohtana. Joukahaisen emo varoittaa poikaansa ampumasta Väinämöistä: maan ilo ja laulu ovat parempia kuin Manalan mailla ja Tuonelan tuvilla. Verensulkuloitsussa Tuonelan joki puolestaan mainitaan suurena vetenä, joka on ennenkin tyrehtynyt.

Lemminkäisen tarinassa Tuonela alkaa lähestyä konkreettisemmin. Hän kerskuu laulaneensa noidat ja tietäjät Tuonen koskeen, mutta samalla hänen vihollisekseen jää Märkähattu karjanpaimen, joka juoksee Tuonelan joelle odottamaan kostoa.

Lemminkäisen surma Tuonelan joella

Kosintatehtävissä Louhi käskee Lemminkäisen ampua joutsenen Tuonen mustasta joesta. Tehtävä vie hänet Tuonelan joelle, jossa Märkähattu väijyy häntä ja surmaa hänet vesikyyn iskulla. Lemminkäinen syöstään Tuonen mustaan jokeen, virta vie hänet Tuonelan tuville, ja Tuonen poika hakkaa hänet kappaleiksi Manalan vesille.

Seuraavassa runossa Lemminkäisen äiti saa Päivältä tiedon poikansa kohtalosta, haravoi Tuonelan jokea Ilmarisen takomalla haravalla ja kokoaa ruumiin palaset vedestä. Tuonela on tässä kuoleman syli, mutta ei ehdoton loppu: äidin loitsut, parannusvoiteet ja jumalallinen apu palauttavat Lemminkäisen elämään. Äiti kuitenkin käskee poikansa jättämään joutsenet Tuonen mustaan jokeen.

Väinämöisen sanamatka

Väinämöinen lähtee Tuonelaan, kun hänen veneensä rakentaminen pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Hän kulkee Manalan saaren ja Tuonen kummun äärelle, huutaa venettä Tuonelan joessa ja joutuu Tuonen tyttären kuulusteltavaksi. Vasta totuuden tunnustaminen avaa hänelle tien joen yli.

Tuonelan emäntä tarjoaa hänelle olutta, jonka sisällä liikkuu sammakoita ja matoja, ja kieltää sanojen saamisen: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jaa mahtia. Väinämöinen nukutetaan Tuonen taljavuoteelle, ja Tuonelan väki valmistaa rautaverkkoja estääkseen hänen paluunsa. Hän pakenee muuttumalla rautaiseksi madoksi ja kyiseksi käärmeeksi, kulkee Tuonelan joen ja verkkojen läpi ja varoittaa palattuaan, ettei kenenkään pidä mennä Manalle omin päin.

Ilmarisen kosintakoetukset

Ilmarisen kosinta Pohjolassa vie Tuonelan metsään ja vesiin. Louhi vaatii häntä tuomaan Tuonen karhun ja suistamaan Manalan suden Tuonelan salosta; morsiamen neuvojen avulla Ilmarinen saa karhun kahleeseen ja suden suitsiin.

Seuraava tehtävä on vielä vaarallisempi: hänen on saatava suuri suomuhauki Tuonelan joesta ilman tavallisia pyyntivälineitä. Ilmarinen takoo tulisen kokon, joka käy hauen kimppuun Tuonelan vesillä. Saalis saadaan, mutta se rikkoontuu; silti Ilmarinen vetoaa siihen, ettei Tuonelan joesta ja Manalan alanteesta saada saalista viatta.

Rangaistuksen, loitsun ja surun paikka

Tuonela toimii myöhemmin myös moraalisena ja loitsullisena kuvastona. Morsiamelle annetussa neuvossa äidin unohtajaa varoitetaan Manalan ja Tuonelan kovasta kostosta, ja Väinämöinen käy vielä toistamiseen Tuonelassa hakemassa rekeensä tarvittavia osia. Karjanloitsuissa Tuonela ja Manala liittyvät maidon katoamiseen, palauttamiseen ja petojen ohjaamiseen pois karjan tieltä.

Kullervon tarinassa Tuonela ilmestyy surun suojapaikkana: hänen sisarensa hukuttautuu koskeen ja löytää turvan Tuonelassa. Myöhemmissä loitsu- ja tautijaksoissa Tuonelaan liittyvät olennot, kuten Loviatar ja Tuonen neiti, kantavat kuoleman, kivun ja taudin sävyjä, vaikka itse paikka ei aina ole tapahtumien näyttämö.

Alkuperä ja tausta

Nimi Tuonela merkitsee sananmukaisesti Tuonen paikkaa tai aluetta: -la-pääte tekee kuolemaa tarkoittavasta tai kuolemanhaltijaan viittaavasta Tuoni-sanasta paikan nimen. Kalevalassa Tuonela ja Manala ovat pitkälti rinnakkaisia nimityksiä kuolleiden maailmalle. Nimistö ei kuitenkaan muodosta täysin yhtenäistä karttaa, vaan se koostuu kansanrunouden kaavamaisista ilmauksista: Tuonelan tuvista, Tuonen joesta, Manalan majoista, Tuonelan salosta ja kuoleman vesistä. Lönnrotin Kalevalassa nämä erilliset runokuvastot on koottu suhteellisen yhtenäiseksi kuolleiden valtakunnaksi.

Muu kansanrunous

Kalevalan ulkopuolisessa suomalais-karjalaisessa runoudessa Tuonela ja Manala esiintyvät erityisesti loitsuissa, kertovissa runoissa ja vainajiin liittyvässä kuvastossa. Loitsuissa Tuonelaan voidaan lähettää veri, kipu, tauti, paha voima, peto tai vahingollinen olento; se toimii siis eräänlaisena poistamisen ja palauttamisen suuntana. Kertomarunoudessa Tuonen joki, vene, Tuonen tytti tai muu rajaa vartioiva hahmo toistuvat kuoleman ja tuonpuoleisen merkkeinä. Vainajala ei kansanrunoudessa aina ole samanlainen: se voi olla joen takana, maan alla, kaukana pohjoisessa, vesien takana tai vain runollisesti 'tuolla'. Kalevalan Tuonela on siksi toimitettu ja eepokseksi järjestetty muoto laajemmasta kansanrunouden kuolemanpaikkojen verkostosta.

Vallitseva tulkinta

Tutkimuksessa Tuonela tulkitaan yleensä itämerensuomalaisen kuolemanvaltakunnan runolliseksi ja myyttiseksi nimeksi, ei yksinkertaisesti kristilliseksi helvetiksi. Se on vainajien maailma, johon liittyy pimeys, vesi, koti- ja tupakuvasto, rajanylitys sekä paluun vaikeus. Kalevalassa sen tehtävä on korostaa sankarien poikkeuksellisuutta: Lemminkäisen äidin onnistuminen on voitto kuoleman hajottavasta voimasta, Väinämöisen pako osoittaa tietäjän kyvyn liikkua rajojen yli, ja Ilmarisen tehtävät näyttävät kosinnan mahdottomuutta ja morsiamen arvokkuutta. Manala ymmärretään tavallisesti Tuonelan rinnakkaisnimeksi tai saman kuolemanpiirin toiseksi nimitykseksi, ei selvästi erilliseksi valtakunnaksi.

Myyttinen merkitys

Tuonela toimii kuoleman, rajan ja mahdottoman tehtävän paikkana. Hahmojen kannalta se on paikka, jonne ihminen ei tavallisesti mene elävänä: Lemminkäiselle se on todellinen kuolemaan joutuminen, Väinämöiselle vaarallinen tietäjänmatka ja Ilmariselle kosintatehtävien äärimmäinen koetuskenttä. Tuonelan joki tekee rajasta konkreettisen: se erottaa elävien maailman vainajien alueesta ja estää paluun. Tuonelan väki puolestaan valvoo rajaa, kuulustelee tulijaa, yrittää nukuttaa tai vangita hänet ja vastustaa tiedon tai saaliin viemistä takaisin elävien puolelle. Myyttisesti Tuonela ei ole vain pahan paikka, vaan kuoleman oma järjestys: sinne kuuluvat vainajat, taudit, tuhoavat voimat ja asiat, jotka elävien maailmasta halutaan loitsussa karkottaa.

Vertailevat mytologiat

Tuonelaa voi vertailla muiden perinteiden kuolleiden valtakuntiin, kunhan vertailua ei esitetä Kalevalan suorana lähteenä. Kreikkalaisessa mytologiassa Hades ja Styks-joki muistuttavat Tuonelaa siinä, että kuolleiden maailma erotetaan elävien maailmasta vesirajalla ja kulkijalta vaaditaan rajanylitys. Skandinaavisessa perinteessä Hel on kuolleiden valtakunta, johon liittyy pimeän ja etäisen tuonpuoleisen ajatus; myös siellä matka kuolleiden luo on poikkeuksellinen ja vaarallinen. Saamelaisessa perinteessä vainajien maailma, usein Jabmeáibmu/Jábmiid áibmu -nimellä kuvattu kuolleiden alue, tarjoaa lähialueen vertailukohdan pohjoiselle kuolemanmaantieteelle. Nämä rinnastukset auttavat hahmottamaan Tuonelan roolia rajana, vainajapaikkana ja sankarin koetuksena, mutta eivät todista, että Kalevalan Tuonela olisi lainattu yhdestä tietystä mytologiasta.

Liittyy

Hahmot

Paikat

Runoesiintymät

Runo	Rooli tai tapahtuma
6	Joukahaisen emo varoittaa ampumasta Väinämöistä ja vertaa maan laulun ja ilon paremmuutta Manalan ja Tuonelan oloihin.
9	Verensulkuloitsussa Tuonelan joki mainitaan esimerkkinä ennen tyrehtyneestä suuresta vedestä.
12	Lemminkäinen kertoo laulaneensa noidat ja velhot Tuonen koskeen; myöhemmin Märkähattu juoksee Tuonelan joelle väijymään Lemminkäistä.
14	Louhi määrää Lemminkäisen ampumaan joutsenen Tuonen mustasta joesta; Tuonelan joella Märkähattu surmaa hänet, ja hän ajautuu Tuonelan tuville ja jokeen.
15	Päivä kertoo Lemminkäisen joutuneen Tuonen mustaan jokeen; äiti haravoi Tuonelan jokea, löytää poikansa kappaleet ja myöhemmin neuvoo jättämään joutsenet sinne.
16	Väinämöinen lähtee Tuonelaan hakemaan puuttuvia veneenrakennussanoja, pääsee Tuonen tyttären kuljettamana joen yli, joutuu Tuonelan emännän vangitsemaksi ja pakenee Tuonelan joen verkoista.
17	Väinämöisen todetaan jääneen ilman sanoja Tuonelan kodeista, ja loitsussa uhataan ajaa paha Tuonen mustaan jokeen ja Manalan ikipuroon.
18	Annikin kysyessä matkan tarkoitusta Väinämöinen väittää lähteneensä pyytämään kalaa Tuonen mustasta joesta.
19	Ilmarisen kosintatehtävät vievät hänet Tuonelan saloon ja Tuonelan joelle: hänen on tuotava Tuonen karhu ja pyydettävä suuri hauki Tuonelan vesistä.
20	Sonnin kaatajaa etsitään myös Tuonelasta ja Manalasta, mutta häntä ei sieltä löydy.
23	Morsiamelle annetussa neuvossa Tuonela ja Manala esitetään paikkoina, joissa äidin unohtajaa odottaa kova kosto ja nuhteet.
25	Väinämöinen lähtee uudelleen Tuonelaan ja Manan majoille hakemaan osia rekeään varten, tuo ne mukanaan ja saa reen valmiiksi.
26	Kohde mainitaan runossa.
30	Lemminkäisen kuvittelemassa äidin valituksessa poika sijoitetaan Tuonen ja Kalman töiden pariin kuolleeksi luultuna.
32	Karjan suojeluloitsussa Tuonela ja Manala esiintyvät sekä maidon katoamisen ja palauttamisen suuntina että paikkoina, joihin petoa voidaan ohjata.
35	Kullervon sisar hukuttautuu koskeen ja saa turvan Tuonelassa; Kullervon äiti sanoo pojan näyttävän kuin Tuonelta ja Manalalta tulevalta.
38	Louhi torjuu Ilmarisen pyynnön ja sanoo mieluummin lähettävänsä tyttärensä Tuoneen ja Manalaan liittyvien vesihirviöiden suihin kuin antavansa hänet sepälle.
45	Loviatar kuvataan Tuonelan ja Manalan olennoksi, joka tulee Pohjolaan synnyttämään tauteja; myöhemmin loitsussa kutsutaan Tuonen neitiä kipujen käsittelijäksi.
48	Kohde mainitaan runossa.

Vaihtoehtoiset tulkinnat

Epävarma tulkinta: Tuonela voidaan nähdä osin šamanistisen matkan kuvastona. Tällöin Väinämöisen käynti Tuonelassa ei olisi vain tarinallinen matka, vaan tietäjän loitsullinen tai transsinkaltainen matka kuolleiden ja salatun tiedon alueelle. Tämä selittää rajanylityksen, muodonmuutoksen ja vaarallisen paluun, mutta kaikkia Kalevalan Tuonela-jaksoja ei voi palauttaa suoraan šamanismiin.
Epävarma tulkinta: Tuonelaan on voinut sekoittua kristillistä helvettikuvastoa. Erityisesti moraalinen rangaistus, kosto ja pahojen voimien karkottaminen kuoleman maahan voivat saada kristillisessä ympäristössä helvetillisiä sävyjä. Silti Kalevalan Tuonela ei kokonaisuutena toimi kristillisen tuomion paikkana, eikä sitä pidä samastaa suoraan helvettiin.
Epävarma tulkinta: Tuonela, Manala ja Pohjola ovat joissakin runokuvissa voineet lähentyä toisiaan, koska kaikki voivat olla pimeitä, vaarallisia ja tuonpuoleiseen viittaavia alueita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat Kalevalassa sama paikka; pikemminkin runokieli käyttää niistä osittain samantyyppistä etäisyyden ja vaaran kuvastoa.
Epävarma tulkinta: Tuonelan tupien ja majojen on arveltu heijastavan käsitystä vainajien yhteisöstä, jossa kuolleet jatkavat jonkinlaista talonomaista olemista. Tämä sopii moniin ilmauksiin, mutta kansanrunouden aineisto ei anna yhtä yksityiskohtaista oppia vainajien elämästä.
Epävarma tulkinta: Tuonelan joki voidaan tulkita hautauksen ja vesirajan symboliksi, ei välttämättä kirjaimelliseksi myyttiseksi joeksi. Vesistöjen merkitys kulkureitteinä, rajoina ja vaaran paikkoina on voinut vahvistaa tätä mielikuvaa.

Lähteet

Elias Lönnrot: Kalevala (1849).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus.
Väinö Kaukonen: Lönnrot ja Kalevala.
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia.
Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: Finnish Folk Poetry: Epic.
Kalevalaseuran vuosikirjat: Kalevalan paikannimistöä ja myyttistä maantiedettä käsittelevät artikkelit.
Kalevala, runot 6, 9, 12, 14–20, 23, 25–26, 30, 32, 35, 38, 45 ja 48
SKVR-aineiston Tuonela-, Manala- ja Tuoni-aiheiset loitsu- ja kertomarunot
Kalevalan kriittiset kommentaarit Tuonelan, Manalan ja Tuonen joen rinnakkaisnimistä
Lönnrot, Elias: Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kriittiset ja kommentoidut laitokset.

Galleria

Lemminkäinen's Mother at the River of Tuonela, Joseph Alanen
Lemminkäinen's Mother at Tuonela, Robert Wilhelm Ekman
Väinämöinen in Tuonela, Pekka Halonen
The Death of Lemminkäinen, Robert Wilhelm Ekman
Väinämöinen in Tuonela, Joseph Alanen
Arrival of Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen at Pohjola, Joseph Alanen