Vellamo

Tyyppi: Veden emäntä ja Ahtolan vedenalaisen väen haltijatar
Esiintyy runoissa: 541424448
Keskeiset runot: 4148

Vellamo on Kalevalan veden emäntä, ruokorintainen veen eukko, jonka valtapiiri avautuu meren, aaltojen ja Ahtolan kautta. Hän ei ole eepoksen sotaisa toimija, vaan vedenalaisen maailman arvovaltainen haltijatar: hänen neitonsa houkuttelevat Väinämöistä, hänen väkensä kuuntelee kanteletta ja hänen nimensä puhutellaan, kun meri on saatava taipumaan. Vellamo tekee näkyväksi sen, että Kalevalan meri ei ole pelkkä kulkureitti vaan oma elävä valtakuntansa.

Kalevalan aikajana

Vellamon neidot ja kadonnut morsian

Vellamo tulee esiin ensin Väinämöisen surun ja etsinnän kautta. Kun Joukahaisen sisar on kadonnut mereen, Väinämöinen kysyy Untamolta, missä Ahtola asuu ja missä Vellamon neidot lepäävät. Untamo ohjaa hänet utuisen niemen ja terhenisen saaren vaiheille, aaltojen ja mustien mutien alle.

Väinämöinen saa ongellaan oudon kalan, joka paljastuu hänen etsimäkseen neidoksi eikä ruoaksi. Neito moittii häntä siitä, ettei tämä tuntenut “Vellamon vetistä neittä”, ja katoaa takaisin veteen. Väinämöinen yrittää vielä nuotalla tavoittaa samaa olentoa Väinölän, Kalevalan, Joukolan ja Lapin vesiltä, mutta saa vain muita kaloja; Vellamon yhteys merelliseen morsius- ja menetyksen maailmaan jää runon 5 lopussa kipeäksi rajaksi.

Soitto nostaa veden emännän

Kun Väinämöinen soittaa hauinluisella kanteleella, soitto vetää puoleensa koko luonnon. Runo 41 kuvaa, miten kalat, veden väki ja Ahto pysähtyvät kuuntelemaan; myös veden emäntä, “ve'en eukko ruokorinta”, nousee merestä ja laineesta soiton lumoamana.

Vellamoon rinnastuva veden emäntä ei taistele eikä käske, vaan joutuu taiteen valtaan. Hän asettuu vesikarille ja nukahtaa kirjavan kiven selälle, samaan lumoukseen kuin metsän, ilman ja veden muut olennot. Tässä Vellamo on vedenalaisen valtapiirin korkea kuulija: Väinämöisen soitto ylittää ihmisten maailman ja kantaa mereen asti.

Sampo-retken myrsky ja kanteleen menetys

Sammon ryöstön jälkeen runossa 42 Louhen nostattama rajuilma iskee Väinämöisen venettä vastaan. Tuuli ja aallot vievät hauinluisen harpun ja kalaneväisen kanteleen meren valtaan, “väen Vellamon hyväksi” ja “Ahtolan iki-iloksi”. Ahto ja Ahdon lapset ottavat soiton talteen ja vievät sen kotiinsa.

Vellamon rooli ei ole tässä myrskyn nostajan vaan meren vastaanottavan vallan rooli. Se, mikä Väinämöiselle on iki-ilo ja mielisoitin, siirtyy veden väen omaisuudeksi. Samalla Vellamon nimi merkitsee rajaa: mereen kadonnut esine ei palaudu ihmisille helposti, vaikka sen menettäjä olisi itse Väinämöinen.

Kadonneen soiton etsiminen

Runossa 44 Väinämöinen kaipaa kadonnutta kanneltaan ja sanoo sen menneen “meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle”. Hän pyytää Ilmarista takomaan rautaisen haravan, jolla meri, rannat, ruoikot ja karit haravoidaan kadonneen soiton löytämiseksi.

Etsintä epäonnistuu. Vellamon ikiväki jää kanteleen haltijaksi, ja Väinämöisen on luotava uusi soitin koivusta. Näin Vellamon valtapiiri toimii Kalevalan juonessa sekä menetyksen paikkana että käännekohtana: vanha hauinluinen soitto jää mereen, ja uusi kantele syntyy maan puusta.

Kalastus ja veden emännän kutsu

Runossa 48 Väinämöinen ja Ilmarinen tarvitsevat suuren hauen, jonka vatsaan tuli on kätkeytynyt. Kun tavallinen pyynti ei riitä, Väinämöinen kääntyy suoraan veden valtojen puoleen ja kutsuu Vellamoa nimeltä: “Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta!” Hän houkuttelee veden emäntää vaihtamaan vaatteita ja lupaa tälle liinapaidan.

Kutsu asettuu samaan toimitukseen, jossa Ahtoa ja meren pientä miestä pyydetään ajamaan kalat nuottaan. Vellamo on tässä kalansaaliin ja veden väen avainhahmo: häntä ei pakoteta, vaan häntä lepytellään lahjalla ja puhuttelulla. Pyynti onnistuu, hauki saadaan, ja tulen palauttamisen tapahtumaketju voi edetä.

Alkuperä ja tausta

Vellamo kuuluu Kalevalassa veden haltijaväen nimistöön: hänet tunnetaan Vellamona, Vellamon väen emäntänä sekä veden emäntänä. Nimi liittyy Ahtolaan ja merenalaiseen talouteen, jossa Ahto, veden lapset, neidot ja muut veden olennot muodostavat oman väkensä. Kansanrunouden kannalta Vellamo ei näytä olevan laajasti kertomuksissa toimiva sankarihahmo, vaan ennen kaikkea loitsuissa ja runokaavoissa puhuteltu veden valtias. Nimen alkuperää on usein yhdistetty veden liikkeeseen, esimerkiksi verbiin “velloa”, mutta tämä on etymologinen tulkinta eikä varma tieto.

Muu kansanrunous

Muussa suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Vellamo ja veden emäntä esiintyvät etenkin kalastus- ja vesiloitsujen yhteydessä. Niissä veden haltijoita pyydetään ajamaan kalat pyydyksiin, rauhoittamaan vettä tai luovuttamaan saalista ihmiselle. Vellamo voidaan mainita Ahdon rinnalla, jolloin vedenalainen maailma hahmottuu talon kaltaiseksi: Ahto on isännänomainen hahmo ja Vellamo emännänomainen haltija. Runokielessä esiintyy myös Vellamon neitoja, veden neitoja ja muita veden naispuolisia olentoja, jotka eivät aina ole selvästi erotettavissa toisistaan. Kansanrunoudessa Vellamon rooli on siksi usein loitsullinen ja tilannesidonnainen, ei yhtenäinen elämäkerrallinen kertomus.

Vallitseva tulkinta

Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Vellamo on itämerensuomalaisen vedenhaltijaperinteen naispuolinen haltijahahmo, jonka Kalevala kokoaa selkeäksi veden emännäksi. Hänet ymmärretään yleensä Ahdon rinnakkaiseksi tai puolison kaltaiseksi hahmoksi, mutta tämä ei tarkoita järjestäytynyttä jumalaparia klassisen mytologian tapaan. Olennaista on “talon” malli: myös luonnonalueilla on isäntiä, emäntiä ja väkeä, joiden kanssa ihminen toimii sanojen, pyyntöjen, lupausten ja lahjojen avulla. Vellamon kannalta tämä tulkinta tarkoittaa, että hänen arvovaltansa perustuu hallintaan ja omistukseen: kalat, veden neidot, veden väki ja mereen joutunut kantele kuuluvat hänen maailmaansa. Lönnrotin Kalevalassa tästä hajanaisesta loitsu- ja haltijaperinteestä syntyy eepoksellinen hahmo, mutta hahmon perusluonne säilyy haltijattarena eikä itsenäisenä sankarina.

Myyttinen rooli

Vellamon myyttinen tehtävä on olla vedenalaisen maailman emäntä: se, jonka valtapiiriin kalat, aallot, veden neidot ja mereen joutuneet esineet kuuluvat. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Vellamo ei ole ensisijaisesti seikkailija tai juonen aktiivinen vastustaja, vaan rajanvartija ja haltijatar. Kun ihminen tarvitsee kalaonnea, turvaa vesillä tai yhteyttä veden väkeen, häntä puhutellaan lepyttelevästi. Kun jokin katoaa mereen, se siirtyy Vellamon ja Ahtolan piiriin. Vellamo tekee vedestä Kalevalassa toimivan, omistavan ja vastavuoroisuutta vaativan valtakunnan, ei pelkän maiseman.

Vertailevat mytologiat

Vellamoa voidaan vertailla muiden kulttuurien veden naispuolisiin haltijoihin ja meren emäntiin, mutta nämä vertailut ovat analogioita eivätkä todisteita suorasta yhteydestä. Pohjoismaisessa mytologiassa Rán edustaa meren vaarallista, omistavaa puolta ja ottaa hukkuvia ja mereen joutuvaa omaisuutta haltuunsa; tämä muistuttaa Vellamon valtapiiriin katoavia esineitä, vaikka hahmot kuuluvat eri perinteisiin. Kreikkalainen Amphitrite on meren valtiaan puoliso ja meren kuningattaren kaltainen hahmo, mikä muistuttaa Ahdon ja Vellamon parimaista asetelmaa, mutta Kalevalan Vellamo toimii loitsu- ja haltijaperinteen logiikassa, ei olympolaisen jumalperheen jäsenenä. Itämerensuomalaisessa ja lähialueiden kansanuskossa tunnetaan laajemmin veden emäntiä, veden äitejä ja paikallisia vesihaltijoita; nämä tarjoavat läheisemmän vertailutaustan Vellamolle kuin kaukaiset klassiset mytologiat.

Liittyy

Hahmot

Paikat

Esineet

Runoesiintymät

Runo	Rooli tai tapahtuma
5	Vellamo esiintyy vedenalaisen väen ja neidon taustahahmona: Untamo kertoo Vellamon neitojen olinpaikan, ja Väinämöinen etsii Vellamon vetistä neittä.
41	Vellamoon rinnastuva ve'en emäntä nousee merestä kuuntelemaan Väinämöisen soittoa ja nukahtaa kivelle sen lumoamana.
42	Myrsky vie hauinluisen kanteleen Vellamon väen hyväksi, ja Väinämöinen puhuttelee Vellamoa, jotta veden väki ei nousisi veneen päälle.
44	Väinämöinen muistelee kadonnutta kanneltaan, jonka hän sanoo menneen meren haltijoille ja Vellamon ikiväelle.
48	Väinämöinen kutsuu Vellamoa ve'en emäntänä apuun kalastuksessa ja tarjoaa tälle liinapaidan vaatteiden vaihtoa varten.

Vaihtoehtoiset tulkinnat

Vellamoa on mahdollista tulkita muinaisen vedenjumalattaren jäänteeksi. Tämä on kuitenkin epävarmaa, koska säilynyt aineisto näyttää hänet useammin loitsuissa puhuteltuna haltijana kuin laajan kultin keskushahmona.
Vellamon ja Ahdon suhde voidaan nähdä avioparina, emäntä–isäntä-parina tai vain rinnakkaisina veden haltijoina. Aviopuolisotulkinta on luonteva myöhemmän mytografian ja Kalevalan talomallin perusteella, mutta kansanrunous ei aina määrittele suhdetta yksiselitteisesti.
Vellamon nimi on voitu yhdistää veden vellomiseen ja aaltojen liikkeeseen. Tämä sopii hahmon merkitykseen, mutta etymologiaa ei voi pitää täysin varmana.
Vellamon neidot voidaan tulkita hänen tyttärikseen, palvelusväekseen tai yleisemmin veden naispuolisiksi olennoiksi. Kalevalan ja kansanrunouden ilmaukset eivät aina ratkaise, onko kyse perhesuhteesta vai veden väen runollisesta nimityksestä.
Kalevalan Vellamo voi olla Lönnrotin toimitustyössä yhtenäistynyt hahmo: eri loitsuissa esiintyneet veden emännän, Vellamon ja veden neitojen piirteet on voitu liittää selvemmin samaan vedenalaiseen kokonaisuuteen kuin yksittäisissä runomuodoissa.

Lähteet

Elias Lönnrot: Kalevala (1849).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus.
Väinö Kaukonen: Lönnrot ja Kalevala.
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia.
Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: Finnish Folk Poetry: Epic.
Kalevala: runot 5, 41, 42, 44 ja 48.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja kansanrunousaineistot Vellamon, Ahdon ja veden emännän nimimuodoista.
Kalevalan kommentaarit ja henkilöhakemistot, erityisesti veden väkeä, Ahtolaa ja kanteleen mereen katoamista koskevat kohdat.
Elias Lönnrot: Kalevala, 1849. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kriittiset ja kommentoidut laitokset.
Suomen Kansan Vanhat Runot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura; erityisesti loitsu- ja kalastusrunojen aineisto Vellamon, Ahdon ja veden emännän nimimuodoista.

Galleria

Gallen Kallela The Aino Triptych 2, Akseli Gallen-Kallela
Aino Myth, Triptych, Akseli Gallen-Kallela
Maidens at the Headlands, Joseph Alanen