Väinämöinen

Väinämöinen

Tyyppi

Tietäjä, runonlaulaja ja kulttuurisankari

Esiintyy runoissa

1234567891016171819202125363738394041424344454647484950

Keskeiset runot

13616173941424550

Väinämöinen on Kalevalan keskeisin tietäjä-sankari: hän syntyy maailman alkuvaiheissa Ilmattaresta ja nousee merestä maalle ennen varsinaisen ihmisyhteisön järjestymistä. Hänen voimansa on ennen kaikkea sanoissa, laulussa, loitsuissa ja soitossa, mutta Kalevala näyttää myös hänen erehdyksensä kosijana ja vallankäyttäjänä. Väinämöisen tarina kulkee luomisrunoista Sampo-retken ja Pohjolan kanssa käytyjen kamppailujen kautta viimeiseen lähtöön runossa 50.

Kalevalan aikajana

Synty merestä ja Väinölän laulaja

Väinämöinen syntyy Ilmattaresta maailmansynnyn yhteydessä: hän kulkee pitkään äitinsä kohdussa, vapautuu viimein ja jää meren varaan ennen nousemistaan puuttomalle mantereelle. Runoissa 1–2 hänen ympärilleen rakentuu asuttava maailma: Sampsa Pellervoinen kylvää maat ja metsät, ja Väinämöinen seuraa kasvun järjestymistä.

Väinölän ahoilla Väinämöinen elää laulajana ja tietäjänä. Hänen maineensa kantautuu kauas, ja nuori Joukahainen lähtee haastamaan häntä; kilpalaulussa Väinämöinen osoittautuu ylivoimaiseksi ja laulaa vastustajansa ahdinkoon. Joukahainen pelastaa henkensä lupaamalla sisarensa Ainon Väinämöiselle, mikä kääntää laulajan voiton traagiseksi kosintatarinaksi.

Aino, Joukahaisen kosto ja Pohjolan tie

Aino ei tahdo vanhan Väinämöisen puolisoksi. Kun Väinämöinen kohtaa hänet lehossa ja puhuttelee häntä omakseen, Aino hylkää korut ja palaa kotiin murheellisena; myöhemmin hän katoaa mereen. Väinämöinen suree, lähtee onkimaan ja saa kalan, joka paljastuu Ainoksi mutta pääsee takaisin veteen.

Joukahainen kantaa vihaa ja ampuu Väinämöisen hevosen, kun tämä on matkalla Pohjolaan. Väinämöinen joutuu mereen, ajelehtii aalloilla ja pelastuu suuren linnun avulla Pohjolaan. Louhen kanssa käytyjen tapahtumien seurauksena hän lupaa Ilmarisen lunnaiksi Pohjolaan, ja kotiin palatessaan hän kantaa tästä lupauksesta huolta.

Haavat, sanat ja kosinnan epäonnistuminen

Pohjolan-matkojen yhteydessä Väinämöinen haavoittuu ja hänen vertaan yritetään tyrehdyttää; hän osoittaa tietäjänlaatunsa kertomalla raudan synnyn ja saa lopulta avun. Runoissa 16–17 hän rakentaa venettä laulamalla, mutta työ pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Sanoja etsiessään hän käy vaarallisen tien Antero Vipusen luo, joutuu tämän nielemäksi ja pakottaa lopulta jättiläistietäjän antamaan tarvitut loitsut.

Sen jälkeen Väinämöinen suuntaa uudelleen Pohjolan neidon kosintaan. Hän lähtee komealla laivalla, mutta kilpailu päättyy hänen kannaltaan tappioon: Ilmarinen saa neidon, ja Väinämöinen palaa kotiin pahoilla mielin. Hän vetää kokemuksestaan opetuksen ja varoittaa vanhaa miestä tavoittelemasta nuorta puolisoa.

Laulaja häissä ja neuvova vanhus

Pohjolan häissä Väinämöinen kutsutaan laulajaksi ja hän ottaa paikkansa parhaana taitajana. Runoissa 20–21 ja 25 hän esiintyy yhteisön juhlan äänenä: olut, vieraat ja laulun vuoro kuuluvat yhteen, ja Väinämöinen käynnistää virret, kun muuta riittävää laulajaa ei löydy.

Myöhemmissä jaksoissa hän toimii myös kommentoivana vanhuksena. Kullervon kuoleman kuultuaan hän varoittaa kaltoin kasvatettujen lasten kohtalosta. Kun Ilmarinen tuo kultaisen naisen, Väinämöinen torjuu kylmän kuvan ja kieltää kansaa kumartamasta kultaa ja hopeaa.

Sampo-retki ja kanteleen voima

Kun Ilmarinen kertoo Sammon tuottamasta onnesta Pohjolassa, Väinämöinen ehdottaa retkeä sen saamiseksi. Runoissa 39–43 hän kokoaa Ilmarisen ja Lemminkäisen mukaan, johtaa venettä ja käyttää laulua sekä soittoa ratkaisevana aseena: Pohjolassa hän nukuttaa väen kanteleellaan, avaa tien Sammon luo ja vie sen veneeseen.

Paluumatkalla Louhi lähtee takaa-ajoon. Väinämöinen ohjaa miehistöä, käskee soutamaan ja joutuu kamppailuun Pohjolan emännän kanssa. Sampo särkyy merellä, mutta sen muruset tuovat onnea rannoille; samalla Väinämöisen hauinluinen kantele katoaa mereen. Hän yrittää haravoida soitintaan takaisin, mutta joutuu tekemään uuden ilon ja soiton tien.

Pohjolan vitsaukset, valon palautus ja viimeinen lähtö

Louhi lähettää tauteja ja karhun Väinölän väen ja karjan turmioksi. Väinämöinen torjuu taudit loitsuilla, saunalla ja parannusmenoilla sekä lähtee karhunkaatoon Ilmarisen takoman keihään turvin. Kun Louhi kätkee kuun ja päivän, Väinämöinen ja Ilmarinen etsivät valon jälkiä; Väinämöinen ymmärtää, ettei kultainen kuu eikä hopeinen aurinko riitä, vaan todellinen valo on vapautettava Pohjolasta.

Viimeisessä runossa Väinämöinen kutsutaan Marjatan pojan tutkijaksi ja tuomariksi. Hän tuomitsee lapsen ankarasti, mutta lapsi vastaa hänelle ja paljastaa tuomion vääräksi; lapsi kastetaan Karjalan kuninkaaksi. Väinämöinen suuttuu ja häpeää, laulaa itselleen vaskisen veneen ja poistuu merelle, mutta jättää jälkeensä lupauksen paluusta silloin, kun häntä taas tarvitaan uuden Sammon, soiton, kuun tai päivän saattajaksi.

Alkuperä ja tausta

Kalevalan sisäisessä kertomuksessa Väinämöinen on Ilmattaren poika ja maailman alkuvaiheisiin sijoittuva ikirunoja. Tutkimuksellisesti hahmo ei ole yhden yhtenäisen muinaiskertomuksen suora jäljennös, vaan Kalevalassa yhteen koottu ja toimitettu kokonaisuus: Lönnrot yhdisti Väinämöiseen aineksia luomisrunoista, tietäjä- ja loitsurunoudesta, kosinta- ja kilpalauluepisodeista, kanteleperinteestä sekä Sampo-tarustosta. Nimen alkuperää on selitetty muun muassa sanalla väinä, 'leveä, tyyni virta tai salmi', mutta etymologia ei yksin ratkaise hahmon alkuperäistä luonnetta.

Muu kansanrunous

Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Väinämöinen esiintyy vaihtelevana runohahmona, eikä hänen tarinansa muodosta kaikkialla samanlaista elämäkertaa kuin Kalevalassa. Hänet tunnetaan erityisesti vanhana laulajana, loitsujen osaajana, kanteleen soittajana ja myyttisten tietojen haltijana. Eri runotoisinnoissa hän voi olla maailman alun tapahtumien todistaja tai toimija, veneen rakentaja, sanojen etsijä, kilpalaulaja, kanteleen tekijä tai Sammon tavoittelija. Joissakin loitsuissa hänen nimensä toimii auktoriteettina: parantaja tai loitsija voi vedota Väinämöisen tietoon, tekoihin tai sanoihin vahvistaakseen oman loitsunsa tehoa. Kansanrunouden Väinämöinen on siis ennen kaikkea perinteen sisäinen mallihahmo sille, mitä tietäminen, laulaminen ja alkuperäsanojen hallinta merkitsevät.

Vallitseva tulkinta

Vallitseva tutkimustulkinta pitää Väinämöistä itämerensuomalaisen runoperinteen monikerroksisena kulttuurisankarina ja tietäjähahmona, ei yksinkertaisesti yhtenä selvärajaisena jumalana. Hänessä yhdistyvät myyttisen ajan sankari, rituaalisen tiedon mestari, laulaja, parantaja ja yhteisön vanhin. Kalevalassa Lönnrot vahvisti näistä aineksista kansalliseepoksen päähenkilön: Väinämöisestä tuli hahmo, jonka kautta runonlaulun, loitsuperinteen ja kansan viisauden arvo esitetään. Samalla Kalevala ei kuvaa häntä virheettömänä sankarina. Aino-tarina, epäonnistuneet kosinnat ja Marjatan pojan tuomio näyttävät, että hänen tietonsa on suuri mutta ei rajaton. Hahmon keskeinen merkitys on siksi kaksijakoinen: hän on vanhan myyttisen tiedon korkein edustaja, mutta myös väistyvä hahmo uuden järjestyksen tieltä.

Myyttinen rooli

Väinämöisen myyttinen tehtävä on olla sanojen, laulun ja tiedon hallitsija. Hänen voimansa ei perustu ensisijaisesti aseisiin vaan siihen, että hän tuntee asioiden synnyt, oikeat loitsut ja laulun vaikuttavan voiman. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että hän toimii maailman järjestäjänä, parantajana, veneen ja kanteleen tekijänä, yhteisön neuvojana sekä Sampo-retken johtavana tietäjänä. Hän on myös rajahahmo: hän liikkuu meren, maan, Pohjolan, Tuonelan ja myyttisen menneisyyden välillä. Kalevalan lopussa hänen väistymisensä tekee hänestä vanhan tietäjävallan edustajan, joka jättää ihmisille laulun, soiton ja mahdollisuuden palata tarunomaisena auttajana.

Vertailevat mytologiat

Vertailevassa mytologiassa Väinämöistä voidaan rinnastaa muihin laulun, tiedon ja maailmaa järjestävän sanan hahmoihin, mutta nämä rinnastukset ovat vertailuja eivätkä Kalevalan sisäisiä faktoja. Orfeukseen häntä yhdistää soiton voima, joka vaikuttaa eläimiin, ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Odiniin häntä on verrattu tiedon tavoittelun, loitsujen ja runollisen viisauden vuoksi, mutta Väinämöinen ei ole skandinaavisen Odin-hahmon suomalainen vastine. Monien kansojen kulttuurisankareihin häntä yhdistää se, että hän tuo tai järjestää ihmisille olennaisia asioita: laulun, soiton, veneen, parantavan tiedon ja osan Sammon tuomasta onnesta. Šamanistisissa vertailuissa Vipusen luo meneminen ja vaarallinen tiedonhaku muistuttavat matkaa kuolleiden, jättiläisten tai maanalaisten tietäjien maailmaan; tämä on kuitenkin motiivivertailua, ei todiste yhtenäisestä alkuperästä.

Liittyy

Hahmot

• Ilmarinen
• Lemminkäinen
• Louhi
• Kullervo
• Aino
• Joukahainen

Paikat

• Väinölä
• Kalevala
• Pohjola
• Tuonela

Esineet

• Sampo
• Kantele

Käsitteet

• laulu
• loitsu
• tietäjyys
• kantele
• kosinta

Runoesiintymät

Runo	Rooli tai tapahtuma
1	Hahmon synty ja ilmestyminen mainitaan.
2	Väinämöinen nousee maalle ja asettuu saareen.
3	Väinämöinen elää Väinölässä ja laulaa virsiä.
4	Väinämöinen näkee nuoren neidon lehossa ja puhuttelee häntä.
5	Väinämöinen suree neidon joutumista mereen ja lähtee onkimaan.
6	Kohde mainitaan runossa.
7	Väinämöinen ui merellä ja vastaa kokkolinnulle.
8	Väinämöinen pysäyttää hevosen ja pyytää neitoa rekeensä.
9	Väinämöisen verta yritetään pidättää, ja hän sanoo tietävänsä raudan synnyn.
10	Väinämöinen ajaa reellä ja laulaa kuun sekä otavan kuuseen.
16	Väinämöinen tekee venettä laulamalla, mutta häneltä puuttuu sanoja.
17	Kohde mainitaan runossa.
18	Kohde mainitaan runossa.
19	Kohde mainitaan runossa.
20	Väinämöinen käsketään kutsua laulajaksi.
21	Väinämöinen on laulajana ja ottaa olutta.
25	Väinämöinen ryhtyy laulamaan.
36	Väinämöinen kuulee Kullervon kuolleen ja lausuu varoituksen lasten kasvattamisesta.
37	Väinämöinen katsoo kultaista kuvoa ja torjuu sen.
38	Väinämöinen tulee Ilmarista vastaan ja kysyy tämän mielialasta.
39	Väinämöinen ehdottaa lähtöä Pohjolaan sammon saamiseksi.
40	Väinämöinen laskee vesillä laulaen.
41	Kohde mainitaan runossa.
42	Kohde mainitaan runossa.
43	Väinämöinen käskee Lemminkäistä tarkkaamaan ilmaa ja myöhemmin käskee soutamaan.
44	Kohde mainitaan runossa.
45	Väinämöinen parantaa tauteja ja päästää Kalevan kansan kuolemasta.
46	Kohde mainitaan runossa.
47	Väinämöinen soittaa kanteletta, ja soitto kuuluu kuulle sekä päivälle.
48	Väinämöinen ryhtyy suunnittelemaan nuottaa ja lähtee Ilmarisen kanssa vesille.
49	Kohde mainitaan runossa.
50	Väinämöinen toimii tutkijana ja tuomarina, suuttuu ja lähtee vaskisella veneellä.

Vaihtoehtoiset tulkinnat

Vaihtoehtoiset tulkinnat

• Epävarma tulkinta: Väinämöistä on pidetty muinaisen jumaluuden tai jumalallisen olennon jäänteenä. Tätä tukevat hänen kosminen ikänsä, yhteytensä maailman alkuun ja yliluonnollinen laulunvoimansa, mutta kansanrunous ei säilytä hänestä yksiselitteistä jumalakultin kuvaa.
• Epävarma tulkinta: Väinämöinen voidaan nähdä shamaanin tai tietäjä-instituution myyttisenä esikuvana. Vipusen vatsaan joutuminen, matkat kuolleiden ja myyttisten olentojen tietoon sekä laulun avulla vaikuttaminen muistuttavat šamanistisia teemoja, mutta Kalevalan Väinämöistä ei pidä suoraan samastaa historialliseen noitaan tai šamaaniin.
• Epävarma tulkinta: Väinämöisen lähtö on tulkittu kristinuskon ja vanhan runoususkonnon kohtaamiseksi. Marjatan pojan voitto ja Väinämöisen poistuminen tukevat tätä lukutapaa Kalevalan sommitelmassa, mutta jakson yksityiskohdat ovat Lönnrotin toimitustyön ja erilaisten kansanrunomotiivien muovaamia.
• Epävarma tulkinta: Väinämöisen nimi on liitetty vesistöihin, salmiin tai virtoihin sanan väinä perusteella. Tämä voi selittää hahmon vesiyhteyksiä ja syntymistä meren piirissä, mutta nimen etymologiasta ei voi suoraan päätellä, että hän olisi alun perin ollut vesijumala.
• Epävarma tulkinta: Väinämöisen on joskus katsottu edustavan runonlaulajan omaa ihannekuvaa eli perinteen itsekuvaa. Tällöin hän ei olisi ensisijaisesti jumala tai historiallinen sankari vaan runokulttuurin luoma malli täydellisestä laulajasta ja tietäjästä.

Lahteet

• Kalevala, runot 1–10, 16–21, 25 ja 36–50.
• Elias Lönnrotin toimittama Kalevala; käytä ensisijaisesti vuoden 1849 Kalevalan runotekstiä.
• Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala- ja kansanrunousjulkaisut jatkotulkintoja varten.
• Suomen Kansan Vanhat Runot -korpus: Väinämöistä koskevat runotoisinnot, loitsut, kantele- ja Sampo-aiheet sekä kosinta- ja kilpalaulurunot.
• Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia – erityisesti tietäjyyttä, myyttisiä sankareita ja kalevalamittaista perinnettä koskevat jaksot.
• Martti Haavio: Väinämöinen – klassinen tutkimus Väinämöisen myyttisistä ja runollisista kerrostumista; käytettävä kriittisesti vanhemman tutkimusperinteen edustajana.
• Lotte Tarkka: Rajarahvaan laulu – taustaksi suullisen runokulttuurin, laulajayhteisöjen ja runojen esityskontekstin ymmärtämiseen.
• Kalevalaseuran vuosikirjat ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisut Väinämöisen, tietäjyyden, loitsuperinteen ja Kalevalan toimitushistorian tutkimukseen.
• Elias Lönnrotin Kalevala ja sen toimitushistoriaa käsittelevä tutkimus, kun erotetaan Kalevalan kirjallinen kokonaisuus kansanrunouden erillisistä toisinnoista.