Ilmatar

Ilmatar

Tyyppi

Ilman impi, luonnotar ja Väinämöisen emo

Esiintyy runoissa

124347

Keskeiset runot

147

Ilmatar seisoo Kalevalan alussa ennen sankareita, kyliä ja taisteluja. Hän laskeutuu yksinäisestä ilman avaruudesta mereen, tulee tuulen ja aaltojen vaikutuksesta raskaaksi ja kantaa kohdussaan Väinämöistä. Hänen polvelleen munivan sotkan munista syntyvät taivas, maa, kuu, päivä, tähdet ja pilvet, ja hänen liikkeistään muotoutuvat rannat, niemet, luodot ja karit.

Kalevalan aikajana

Laskeutuminen mereen ja raskaus

Kalevalan alussa Ilmatar esitellään Väinämöisen emona, ilman tyttönä ja koreana luonnotarena. Hän elää ensin yksin ilman pitkillä pihoilla, mutta kyllästyy yksinäiseen impeyteensä ja laskeutuu laineille, meren selälle ja ulapalle. Tuuli ja meri tekevät hänet raskaaksi, ja hän ajelehtii veen emona pitkiä aikoja synnyttämättä lastaan.

Vaivoissaan Ilmatar valittaa kohtaloaan ja kutsuu avukseen Ukkoa, ylijumalaa ja ilman kannattajaa. Hänen kärsimyksensä on samalla kosminen odotus: maailma on vielä keskeneräinen, ja Väinämöinen viipyy syntymättömänä hänen kohdussaan.

Sotkan munat ja maailman synty

Sotka etsii pesäpaikkaa eikä löydä tuulesta tai aalloilta pysyvää sijaa. Ilmatar nostaa polvensa merestä, ja lintu luulee sitä turpeeksi tai mättääksi. Sotka munii siihen kuusi kultaista munaa ja seitsemännen rautamunan.

Kun munat alkavat hautuessaan kuumentaa Ilmattaren polvea, hän vavahtaa ja järkyttää jäseniään. Munat vierähtävät mereen ja särkyvät, mutta niiden kappaleet eivät huku turhaan: alemmasta puolesta tulee maa, ylemmästä taivas, ruskeasta osa päivä, valkeasta kuu, kirjavasta tähdet ja mustasta pilvet. Näin Ilmattaren ruumis ja sotkan munat muodostavat Kalevalan kosmogonian ytimen.

Rannat, niemet ja Väinämöisen syntymä

Maailman valojen synnyttyä Ilmatar jatkaa kulkuaan vesillä. Hän alkaa luoda luomiansa: käden käännöstä syntyy niemiä, jalan painalluksesta kalahaudat, kuplahduksista syöverit, kyljen käännöstä sileät rannat ja maata vasten päätymisestä lahdet. Kauemmas uidessaan hän luo luotoja ja salakareja merenkulkijoiden vaaraksi.

Kun saaret, luodot, maat ja mantereet on järjestetty, Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Hän kyllästyy pimeään oloonsa, murtaa lopulta tiensä ulos ja suistuu mereen, josta nousee myöhemmin nimettömälle niemelle katsomaan kuuta, päivää ja tähtiä. Ilmatar jää näin sekä maailman muovaajaksi että Väinämöisen syntyhistorian ratkaisevaksi emoksi.

Äidin apu suuren tammen varjossa

Runossa 2 Väinämöinen kohtaa uuden kosmisen esteen: valtava tammi peittää päivän ja kuun. Kun inehmon olo ja kalojen uinti käyvät valottomassa maailmassa tukaliksi, Väinämöinen puhuttelee luonnotarta äitinään, kantajanaan ja ylentäjänään.

Hän pyytää Ilmattarelta tai luonnotarelta veen väkeä kaatamaan pahan puun. Merestä nousee pieni mies, joka muuttuu suureksi urooksi ja kaataa tammen, jolloin päivä ja kuu pääsevät jälleen esiin. Ilmattaren rooli on tässä välittävä: hän ei itse kaada tammea, mutta häneen vedotaan äidillisenä ja luonnollisena voimana, jonka kautta veden väki saadaan avuksi.

Varoitus Sampo-retken taistelussa

Runossa 43 Sampo-retken jälkeen Pohjolan emäntä Louhi ajaa Väinämöisen venettä takaa ja muuttuu kokoksi. Veen emonen varoittaa Väinämöistä kääntämään päänsä ja katsomaan taakseen, jolloin tämä näkee lähestyvän Pohjan eukon.

Tämä kohtaus liittää veen emosen sankarien merimatkan kriittiseen hetkeen, mutta nimitys ei katkelmassa ole yksiselitteisesti Ilmatar. Siksi sitä on luontevaa käsitellä Ilmattaren nimipiiriin kuuluvana, mutta varauksella tulkittavana esiintymänä.

Tulen putoamisen selittäjä

Runossa 47 Ilmatar palaa Kalevalan loppupuolen kosmiseen kriisiin. Louhi on kätkenyt kuun ja päivän ja varastanut tulen Väinölästä; Ukko iskee uuden tulikipunan, mutta se putoaa taivaasta maahan. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät selvittämään, minne tuli on joutunut, ja kohtaavat Ilmattaren.

Ilmatar kysyy miesten nimet ja kertoo olevansa vanhin ilman impilöistä. Hän selittää tulikipunan pudonneen Tuurin tupaan, tehneen vahinkoa ihmisille ja jatkaneen kulkuaan kohti vesiä. Tässä Ilmatar ei enää synnytä maailmaa, vaan toimii vanhana luonnon tietäjänä, joka osaa kertoa taivaallisen tulen vaarallisen reitin.

Alkuperä ja tausta

Ilmattaren nimissä ja nimityksissä yhdistyvät ilma, vesi ja luonto: Ilmatar on kirjaimellisesti ilman naispuolinen olento, mutta Kalevalassa hän on myös veen emonen ja luonnotar. Tämä ei tarkoita vain yhtä nimeä, vaan nimipiiriä, jossa sama hahmo voidaan kuvata ilman tyttäreksi, veden emoksi ja luonnon alkuvoimaksi. Kansanrunouden taustaa vasten Ilmatar on osin Lönnrotin kokoaman eepoksen hahmoksi tiivistämä luonnotar: maailman synty, vesilinnun muna ja Väinämöisen syntymä on liitetty hänen kauttaan yhdeksi alkuperäkertomukseksi. Sampo-retken takaa-ajossa esiintyvä veen emonen kuuluu samaan ilmauspiiriin, mutta häntä ei nimetä suoraan Ilmattareksi, joten samaistus on varauksellinen.

Muu kansanrunous

Itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa maailmanmunan ja vesilinnun aihe tunnetaan useina muunnelmina. Lintu voi etsiä pesäpaikkaa alkumeren yllä ja munia polvelle, mättäälle tai muulle tilapäiselle alustalle; munien rikkoutumisesta syntyvät maailman osat, kuten taivas, maa, aurinko, kuu ja tähdet. Kaikissa muunnelmissa pesäpaikan tarjoaja ei ole Kalevalan Ilmatar, eikä maailman syntyä aina kytketä Väinämöisen syntymään. Myös Väinämöisen alkuperä vaihtelee kansanrunoudessa: hän voi olla vanha tietäjä ja alkusankari ilman yhtä selvästi nimettyä Ilmatar-äitiä. Nimitykset luonnotar, kave, ilman impi ja veen emonen kuuluvat laajempaan runokieleen, jossa luonnon naispuoliset alkuolennot ja emohahmot eivät aina ole yksilöllisiä henkilöhahmoja samalla tavalla kuin Kalevalan toimitetussa kertomuksessa.

Vallitseva tulkinta

Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Kalevalan Ilmatar on eepoksen toimitustyössä selkeäksi hahmoksi jäsennetty yhdistelmä itämerensuomalaisia luomismyyttejä, luonnotar-aiheita ja Väinämöisen syntymärunoutta. Hänet kannattaa tulkita ennen kaikkea kosmogoniseksi personifikaatioksi: ilma, vesi ja luonto saavat hänen kauttaan toimivan hahmon, jonka ruumis ja äitiys selittävät maailman järjestymistä. Tämä ei välttämättä merkitse, että Ilmatar olisi ollut kansanuskossa yksiselitteinen, laajasti palvottu jumalatar omalla pysyvällä kultillaan. Kalevalassa hänestä tulee kuitenkin eepoksen alun kannalta ratkaiseva myyttinen henkilö: Väinämöinen saa hänen kauttaan yli-inhimillisen syntyperän, ja koko eepoksen maailma saa alkuperän, joka ei ala ihmisyhteisöstä vaan kosmisesta luonnosta.

Myyttinen rooli

Ilmatar toimii Kalevalassa kosmogonisena äitihahmona. Hänen merkityksensä ei ole vain siinä, että hän synnyttää Väinämöisen, vaan siinä, että hänen ruumiinsa, liikkeensä ja kärsimyksensä tekevät maailmasta asuttavan: vesilinnun munista järjestyvät taivas, maa ja taivaankappaleet, ja hänen omista liikkeistään muotoutuvat rannat, niemet, luodot ja karit. Hahmon kannalta tämä tekee hänestä rajalla olevan olennon: hän ei ole tavallinen ihminen eikä myöskään vain paikallinen haltija, vaan ilman ja veden välissä toimiva alkuolento. Myöhemmissä kohdissa hänen roolinsa muuttuu luovasta äidistä tietäväksi luonnonhengeksi tai avun välittäjäksi: häneen vedotaan, kun kosminen järjestys on uhattuna, ja hän tuntee taivaallisen tulen kulun.

Vertailevat mytologiat

Ilmattaren tarinaa voidaan verrata monien kulttuurien maailmanmunamyyteihin, mutta vertailu ei tee näistä myyteistä Kalevalan lähteitä. Rakenteellinen yhtäläisyys näkyy siinä, että maailma syntyy alkutilasta, vedestä tai tyhjyydestä, ja muna tai munan kuori jäsentää taivaan ja maan. Itämerensuomalaisessa ja virolaisessa runoperinteessä vesilinnun munasta syntyvä maailma on erityisen läheinen vertailukohta. Laajempia rinnastuksia on tehty esimerkiksi intialaisiin kosmisen munan käsitteisiin, orfilaiseen munaan antiikin Kreikassa sekä joihinkin pohjoiseuraasialaisiin ja siperialaisiin alkumeri- ja vesilintuaiheisiin. Nämä vertailut auttavat hahmottamaan Ilmattaren roolia kosmogonisena äitinä ja alkutilan järjestäjänä, mutta Ilmatar on Kalevalassa nimenomaan itämerensuomalaisen runoaineksen ja Lönnrotin eeposrakenteen hahmo.

Liittyy

Hahmot

• Väinämöinen
• Ilmarinen
• Louhi

Paikat

• Väinölä
• Pohjola
• Tuonela
• Manala
• Kalevala

Esineet

• Kantele
• Sampo

Runoesiintymät

Runo	Rooli tai tapahtuma
1	Ilmatar kuvataan Väinämöisen emona: hän laskeutuu yksinäisyydestään laineille, tulee tuulesta ja merestä raskaaksi, valittaa vaivojaan Ukolle, nostaa polvensa sotkan pesäpaikaksi, järkyttää munat mereen ja alkaa myöhemmin luoda niemiä, rantoja, luotoja ja kareja.
2	Väinämöinen puhuttelee luonnotarta äitinään ja kantajanaan sekä pyytää tätä lähettämään veen väkeä kaatamaan päivän ja kuun tieltä suuren tammen.
43	Veen emonen varoittaa Väinämöistä katsomaan taakseen, kun Pohjan eukko lähestyy kokoksi muuttuneena.
47	Ilmatar kohtaa Väinämöisen ja Ilmarisen heidän etsiessään taivaasta pudonnutta tulta, kysyy heidän asiansa, kertoo olevansa vanhin ilman impilöistä ja selittää tulikipunan pudonneen Tuurin tupaan ja tehneen vahinkoa.

Vaihtoehtoiset tulkinnat

Vaihtoehtoiset tulkinnat

• Ilmatar voidaan tulkita varhaiseksi taivaan- tai ilmanjumalattareksi, mutta tämä on epävarma tulkinta. Kalevalan teksti tukee hänen yhteyttään ilmaan, veteen ja luontoon, mutta kansanrunous ei osoita yksiselitteisesti itsenäistä Ilmatar-kulttia tai järjestelmällistä jumalataroppia.
• Ilmatar voidaan nähdä äitijumalattaren tai suuren alkuäidin kaltaisena hahmona. Tämä auttaa kuvaamaan hänen tehtäväänsä maailman ja sankarin synnyttäjänä, mutta se on enemmän vertaileva ja tulkinnallinen käsite kuin varma historiallinen selitys suomalaisesta kansanuskosta.
• On ehdotettu, että Kalevalan Ilmatar on osin Lönnrotin kirjallinen yhtenäistys: erilliset luomismyytti-, luonnotar- ja Väinämöisen syntymäainekset on koottu yhteen hahmoon. Tämä ei tee Ilmattaresta keksittyä, mutta muistuttaa, että Kalevalan Ilmatar on toimitetun eepoksen hahmo eikä suora kopio yhdestä kansanrunon versiosta.
• Kristillisiä tai mariologisia kaikuja voidaan etsiä Ilmattaren neitseellisen raskauden ja äitihahmon piirteistä, mutta tällainen selitys on epävarma. Tuulen ja veden aihe sekä alkumeren kosmogonia sopivat myös vanhempaan myyttiseen runokieleen, eikä Ilmatarta pidä suoraan samastaa kristillisiin hahmoihin.

Lähteet

• Elias Lönnrot: Kalevala (1849).
• Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Suomen Kansan Vanhat Runot -verkkokorpus.
• Väinö Kaukonen: Lönnrot ja Kalevala.
• Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia.
• Matti Kuusi, Keith Bosley ja Michael Branch: Finnish Folk Poetry: Epic.
• Kalevala, runo 1
• Kalevala, runo 2
• Kalevala, runo 43
• Kalevala, runo 47
• Elias Lönnrot: Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1849; kriittiset ja kommentoidut laitokset Kalevalaseuran ja SKS:n julkaisuissa.

Galleria

• 
  Ilmatar, Joseph Alanen
• 
  Kalevala 1 (combined), 1 - Silence of Järvenpää 2 - Joseph Alanen
• 
  Väinämöinen and the Eagle from Old Kalevala, Robert Wilhelm Ekman
• 
  Ilmatar cropped, Robert Wilhelm Ekman
• 
  Ilmatar, Robert Wilhelm Ekman
• 
  Ilmatar, Robert Wilhelm Ekman