Väinämöinen

Tyyppi: Tietäjä, runonlaulaja ja kulttuurisankari
Esiintyy runoissa: 1234567891016171819253739404142434446474849
Keskeiset runot: 135173941424349

Väinämöinen on Kalevalan keskeisin sankari: Ilmattaresta syntynyt vanha tietäjä, jonka elämä alkaa maailman alkuvaiheissa ja jatkuu Väinölän, Pohjolan ja meren tapahtumissa. Hän rakentaa maata ja kulttuuria, kilpailee laulun voimalla, kosii epäonnisesti, etsii sanoja Tuonelasta ja Antero Vipuselta sekä johtaa Sampo-retkeä. Kalevalassa hänen mahtinsa ei perustu nuoruuteen tai ruumiilliseen väkivaltaan, vaan ikään, tietoon, lauluun ja kykyyn saada maailma vastaamaan sanoihin.

Kalevalan aikajana

Synty, maan asuttaminen ja laulajan maine

Väinämöisen alku kytketään Kalevalan maailman syntyyn. Runo 1 kertoo hänen syntyvän yksin Ilmattaresta, ja samalla runonlaulun perintöä kuvataan saaduksi "vanhan Väinämöisen" vyöltä. Hän ei astu tarinaan tavallisena ihmisenä, vaan ikiaikaisena olentona, jonka synty sijoittuu kosmisen järjestyksen alkuun.

Runossa 2 Väinämöinen nousee maalle ja elää puuttomalla mantereella. Hän tarkastelee Sampsa Pellervoisen kylvöjä, näkee puiden kasvun ja jättää koivun käen kukuntapuuksi. Väinämöisen hahmoon liittyy jo varhain maiseman järjestäminen: maa kylvetään, puut kasvavat ja luonnon äänelle annetaan paikka.

Joukahainen, Aino ja ensimmäinen Pohjolan-matka

Runossa 3 Väinämöinen elää Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla, laulaa muinaisia syntyjä ja tulee kuuluisaksi taidostaan. Nuori Joukahainen haastaa hänet tiellä, mutta Väinämöinen voittaa laulullaan ja painaa vastustajansa suohon. Joukahainen lupaa sisarensa Ainon lunnaiksi, mikä käynnistää Väinämöisen ensimmäisen suuren kosintatragedian.

Runoissa 4–5 Väinämöinen kohtaa nuoren neidon ja vaatii tätä koristautumaan vain hänelle. Neito torjuu kohtalon ja hukkuu; Väinämöinen suree, lähtee merelle onkimaan ja saa kalan, joka paljastuu menetetyksi neidoksi. Kun hän yrittää leikata kalan ruuaksi, se loikkaa mereen ja moittii häntä: Väinämöinen menettää sekä morsiamen että mahdollisuuden tunnistaa hänet ajoissa.

Runoissa 6–10 Väinämöisen tie vie Pohjolaan. Joukahainen väijyy häntä jousella, Väinämöinen joutuu mereen ja ui pitkään aaltojen varassa, kunnes hänen matkansa Pohjolan neitoa kohti jatkuu. Pohjolasta palatessaan hän kohtaa taivaalla kutovan neidon, haavoittuu kirveestä ja osoittaa tietäjänvoimansa tuntemalla raudan synnyn ja verenvuodon loitsut. Runo 10 näyttää jälleen hänen laulunsa mahdin: hän laulaa esiin kuusen, kuun ja taianomaisia oksia.

Vene, kadonneet sanat ja kosinnan epäonnistuminen

Runossa 16 Väinämöinen veistää venettä, mutta työ tarvitsee puuta ja pohjapuuta. Sampsa lähetetään etsimään tammea Väinämöisen venoksi, mikä sitoo tietäjän jälleen rakentamiseen ja liikkeelle lähtöön: vene ei ole vain kulkuväline, vaan edellytys seuraaville sankariteoille.

Runossa 17 veneen rakentaminen pysähtyy puuttuviin sanoihin. Väinämöinen ei saa tarvitsemiaan sanoja Tuonelan kodeista, vaan lähtee Antero Vipusen luo. Vipunen nielee hänet, mutta Väinämöinen pakottaa sisästä käsin vanhan tietäjän luovuttamaan sanoja ja virren aineksia. Tieto hankitaan vaaralliselta rajalta: kuolleiden, jättiläisen ja ikivanhan runotiedon piiristä.

Runoissa 18–19 Väinämöinen lähtee jälleen kosimaan Pohjan neitoa. Hän salaa aluksi matkansa tarkoituksen Annikilta, mutta paljastuu kosijaksi. Kilpailuasetelma vanhan tietäjän ja nuoremman kosijan välillä kärjistyy, ja Väinämöinen itse varoittaa vanhaa kosijaa noutamasta nuorta neitoa ja kilpailemasta nuoremman kanssa. Hänen kosintansa jää Kalevalassa toistuvasti ristiriitaiseksi: mahti on suuri, mutta morsian ei tule hänen omakseen.

Sampo-retki ja kanteleen voima

Runoissa 37–39 Väinämöisen tie kääntyy kohti Sampoa. Ilmarinen tuo hänelle kultaneidon puolisoksi, mutta Väinämöinen torjuu elottoman kuvan ja neuvoo sulattamaan sen tai viemään pois. Kun Pohjolan vauraus ja Sampo nousevat jälleen puheeksi, Väinämöinen kehottaa Ilmarista lähtemään Pohjolaan ja selittää, että suuri sotavene kestää tuulet ja vaarat.

Runoissa 40–41 Väinämöisen laulu ja soitto saavuttavat huippunsa. Hän laskee vesillä laulaen niin, että kuulijat ihmettelevät ääntä, ja valmistautuu soittamaan hauinluista tehtyä kanteletta. Soitto vetää luokseen ihmiset, eläimet ja taivaalliset kuulijat: Väinämöinen ei vain viihdytä, vaan järjestää koko elollisen maailman kuuntelemaan.

Runoissa 42–43 Väinämöinen lähtee Ilmarisen ja Lemminkäisen kanssa Pohjolaan noutamaan Sampoa. Hän istuu veneen perässä, soittaa kanteletta ja raukaisee Pohjolan väen, jolloin Sampo saadaan liikkeelle. Pakomatkalla Louhi ajaa takaa, ja Väinämöinen käskee Lemminkäistä tarkkailemaan taivasta ja merta. Sampo on veneessä Väinämöisen johdolla, mutta retki muuttuu taisteluksi ja menetykseksi.

Menetykset, karhu, taivaankappaleet ja pimeyden ratkaisu

Runossa 44 Väinämöinen suree kadonnutta kantelettaan ja pyytää Ilmarista takomaan rautaisen haravan sen etsimiseksi. Soittimen menetys ei kuitenkaan sammuta hänen luovaa voimaansa: Väinämöisen suhde kanteleeseen on Kalevalassa sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen, sillä soitto on hänen keinonsa koota maailma ilon ja kuulemisen piiriin.

Runoissa 46–48 Väinämöinen toimii jälleen Väinölän hyväksi. Hän pyytää Ilmarista takomaan keihään karhun kaatamiseksi, lähtee metsälle ja osallistuu myöhemmin outojen taivaallisten ja vesillä tapahtuvien ilmiöiden selvittämiseen. Kun tuli ja taivaankappaleet ovat kadonneet tai joutuneet vaaroihin, Väinämöinen toimii Ilmarisen kanssa tutkijana, neuvojana ja ratkaisujen etsijänä.

Runossa 49 Väinämöinen joutuu ylittämään Pohjolan veden ilman venettä ja tekee sen kalan hahmossa. Hän käy Ilmarisen pajalla ja torjuu sepän kultaisen kuun ja hopeisen auringon joutavina: kulta ei voi todella kumottaa kuuna eikä hopea paistaa päivänä. Väinämöisen viimeinen varmistettu vaihe annetussa runoindeksissä korostaa hänen arvostelukykyään: oikea kosminen järjestys ei synny pelkästä taidokkaasta esineestä, vaan todellisesta valosta ja järjestyksen palautumisesta.

Alkuperä ja tausta

Kalevalassa Väinämöinen syntyy Ilmattaresta maailman alkuvaiheissa, joten hänen alkuperänsä on kertomuksen tasolla kosminen eikä tavallinen sukulinja. Tutkimuksessa tätä pidetään ennen kaikkea eepoksen ja kansanrunouden myyttisenä rakennelmana: Väinämöinen ei ole yhden historiallisen henkilön elämäkerta, vaan useiden runotyyppien tietäjä-, laulaja- ja kulttuurisankarihahmo. Nimen alkuperä on epävarma; sitä on yhdistetty muun muassa väinä-sanaan, mutta etymologiaa ei voi käyttää varmana selityksenä hahmon alkuperälle.

Muu kansanrunous

Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Väinämöinen ei esiinny aina yhtenäisenä päähenkilönä, vaan eri runotyypeissä hänen tehtävänsä vaihtelevat. Hän voi olla maailmanalkuun liittyvä ikivanha olento, laulaja, kanteleen tekijä tai soittaja, veneen rakentaja, sanojen etsijä, kosija, Sampo-retken toimija tai loitsutiedon auktoriteetti. Loitsuissa ja syntyrunoissa hänen nimensä voi toimia myös arvovaltaisena viittauksena vanhaan tietoon: Väinämöiseen vetoaminen vahvistaa loitsun tehoa, koska hänet esitetään alkuperien tuntijana. Kansanrunouden aineistossa hahmo on siis hajanaisempi kuin Kalevalassa; Lönnrotin eepos kokoaa monista erillisistä runoaihelmista jatkuvan elämäntarinan.

Vallitseva tulkinta

Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Väinämöinen on kerrostunut myyttis-eeppinen hahmo, jossa yhdistyvät muinaisen tietäjän, laulajan, kulttuurisankarin ja osittain luojamaisen alkuolennon piirteet. Kalevalassa hänestä tulee eepoksen päähenkilö ennen kaikkea toimituksellisen kokoamisen kautta: eri kansanrunoissa eläneet Väinämöis-aiheet liitetään yhtenäiseksi kertomukseksi. Hahmon kannalta olennaista on, että hänen arvovaltansa perustuu ikään, tietoon ja sanojen hallintaan. Hän tietää asioiden synnyt, osaa korjata vahinkoja loitsuilla, kykenee laulamalla voittamaan vastustajia ja rakentaa yhteisölle välineitä, kuten veneen ja kanteleen. Hänen epäonnistuneet kosintansa puolestaan osoittavat, että tietäjän mahti ei tee hänestä kaikkivoipaa: rituaalinen ja kosminen valta ei takaa menestystä nuoruuden, avioliiton ja sosiaalisen vastavuoroisuuden alueella.

Myyttinen rooli

Väinämöisen myyttinen rooli on toimia ikivanhana tietäjänä ja kulttuurin järjestäjänä. Hänen voimansa on sanoissa: hän tuntee syntyjä, hallitsee loitsuja, hankkii puuttuvaa tietoa kuolleiden ja muinaisten tietäjien maailmasta sekä saa laululla ja soitolla ihmiset, eläimet ja luonnonvoimat reagoimaan. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Väinämöinen ei ole ensisijaisesti soturi vaan rituaalisen tiedon haltija. Hän on myös rajankävijä: hän liikkuu meren, Pohjolan, Tuonelan ja Väinölän välillä ja toimii tilanteissa, joissa tavallinen inhimillinen osaaminen ei riitä. Kalevalassa hänellä on jumalallisia ja sankarillisia piirteitä, mutta häntä ei ole syytä kuvata yksiselitteisesti jumalaksi; hänen roolinsa on tietäjä-sankarin, luojamaisen kulttuuriheeroksen ja yhteisön johtajan yhdistelmä.

Vertailevat mytologiat

Vertailevassa mytologiassa Väinämöistä voidaan rinnastaa hahmoihin, joiden voima liittyy lauluun, runouteen, viisauteen tai rajanylitykseen, mutta nämä rinnastukset ovat vertailuja eivätkä Kalevalan faktoja. Orfeukseen häntä muistuttaa musiikin luonnonvoimia liikuttava vaikutus: soitto kokoaa kuulijat ja vaikuttaa eläviin olentoihin. Odiniin häntä on verrattu tiedon ja runollisen mahdin tavoittelijana, koska molempiin liittyy vaarallinen viisauden hankinta ja sanojen voima. Siperian ja pohjoisten alueiden šamanistisiin perinteisiin häntä voidaan verrata rajamatkojen, loitsujen ja transsendenttisen tiedon etsimisen vuoksi. Nämä vertailut auttavat hahmottamaan Väinämöisen tietäjäluonnetta, mutta ne eivät tarkoita, että Väinämöinen olisi suoraan sama hahmo, laina tai yksiselitteinen vastine näissä traditioissa.

Liittyy

Hahmot

Paikat

Esineet

Käsitteet

Runoesiintymät

Runo	Rooli tai tapahtuma
1	Väinämöisen synty mainitaan; lisäksi laulut sanotaan saadun vanhan Väinämöisen vyöltä.
2	Väinämöinen nousee maalle, tarkastelee Sampsan kylvöjä ja puhuu käelle jätetystä koivusta.
3	Väinämöinen elää Väinölän ahoilla, laulaa virsiään ja kohtaa tiellä Joukahaisen.
4	Väinämöinen näkee neidon lehossa ja puhuttelee häntä vaatien tätä koristautumaan vain hänelle.
5	Väinämöinen suree neidon hukkumista, lähtee ongelle ja yrittää leikata saamaansa kalaa.
6	Väinämöinen lähtee ratsain Pohjolaan; Joukahainen väijyy häntä jousella.
7	Väinämöinen ui meressä pitkään, valittaa kohtaloaan ja kertoo lähteneensä Pohjolan neitoa tavoittelemaan.
8	Väinämöinen ajaa Pohjolasta, näkee taivaalla kutovan neidon ja puhuttelee tätä; myöhemmin kirves haavoittaa häntä.
9	Väinämöinen tulee pirttiin verta vuotavana ja kertoo tuntevansa raudan synnyn.
10	Väinämöinen ajaa reellä ja laulaa kuusen, kuun ja oksia taianomaisesti esiin.
16	Väinämöinen veistää venettä ja tarvitsee puuta; Sampsa lähetetään etsimään tammea hänelle veneeksi ja pohjapuuksi.
17	Väinämöinen etsii puuttuvia sanoja, lähtee hankkimaan niitä Antero Vipuselta ja joutuu Vipusen nielemäksi.
18	Väinämöinen aikoo kosia Pohjan neitoa, lähtee veneellä ja Annikki kysyy hänen matkansa tarkoitusta.
19	Väinämöinen kieltää vanhaa kosijaa noutamasta nuorta neitoa ja kilpailemasta nuoremman kanssa.
25	Väinämöinen lähtee toistamiseen Tuonelaan ja palaa omalle kynnykselleen.
37	Ilmarinen tuo kultaneidon Väinämöiselle puolisoksi, mutta Väinämöinen torjuu sen ja neuvoo hävittämään tai viemään sen pois.
39	Väinämöinen kehottaa Ilmarista lähtemään Pohjolaan sampoa hakemaan ja selittää sotavenon kestävän tuulet.
40	Väinämöinen laskee vesillä laulaen ja hänen laulunsa herättää kuulijoiden huomiota.
41	Väinämöinen valmistautuu soittamaan kanteletta, kutsuu kuulijat ja aloittaa hauinluista tehdyn kanteleen soiton.
42	Väinämöinen lähtee Ilmarisen ja Lemminkäisen kanssa Pohjolaan, istuu veneen perässä ja soittaa kanteletta raukaistakseen Pohjolan väen.
43	Väinämöinen purjehtii merellä sampo veneessään ja käskee Lemminkäistä tarkkailemaan takaa tulevaa uhkaa.
44	Väinämöinen suree kadonnutta kantelettaan, pyytää Ilmarista takomaan haravan ja ottaa haravan etsiäkseen sitä.
46	Väinämöinen pyytää Ilmarista takomaan keihään karhun kaatamiseksi ja lähtee metsälle.
47	Väinämöinen soittaa kanteletta niin, että kuu ja päivä tulevat kuulemaan; myöhemmin hän pyytää Ilmarista tutkimaan taivaalta pudonnutta tulta.
48	Väinämöinen suunnittelee verkon kutomista ja lähtee Ilmarisen kanssa vesille; vanhan Väinön valkama mainitaan.
49	Väinämöiselle ei anneta venettä Pohjolasta, joten hän ylittää veden kalan hahmossa; myöhemmin hän käy Ilmarisen pajalla ja moittii kultaista kuuta ja hopeista aurinkoa joutaviksi.

Vaihtoehtoiset tulkinnat

Väinämöistä on tulkittu mahdolliseksi muinaiseksi veden tai maailmanluomisen jumaluudeksi, mutta tämä on epävarma tulkinta. Kalevala ja kansanrunot tukevat luojamaisia piirteitä, mutta eivät todista yksiselitteistä jumalastatusta.
Hahmoa on selitetty šamaanin tai noaidi-tyyppisen tietäjän kuvaksi. Tämä on osittain käyttökelpoinen vertailu, koska Väinämöinen hankkii tietoa vaarallisilta rajoilta ja käyttää sanallista voimaa, mutta häntä ei pidä samastaa suoraan historialliseen šamaani-instituutioon.
Väinämöisestä on esitetty euhemeristisia tulkintoja, joissa hän olisi muisto muinaisesta päälliköstä, laulajasta tai heimollisesta sankarista. Tällaiset tulkinnat ovat hyvin epävarmoja, koska aineisto ei tarjoa luotettavaa historiallista henkilöä hahmon taustalle.
Nimen ja hahmon on arveltu liittyvän vesistöihin tai vesimaisemaan, mahdollisesti väinä-sanan kautta. Tämä voi selittää osan merellisistä ja vesillä liikkuvista piirteistä, mutta etymologia ja myyttinen merkitys eivät ole varmoja.
Joissakin tulkinnoissa Väinämöisen kosintojen epäonnistuminen nähdään vanhan rituaalisen vallan ja nuoremman sankaruuden välisenä jännitteenä. Tämä sopii Kalevalan kertomusrakenteeseen, mutta sitä ei voi palauttaa yhteen alkuperäiseen kansanrunouden merkitykseen.

Lahteet

Kalevala, runot 1–10, 16–19, 25, 37, 39–44 ja 46–49.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-laitokset ja runokohtaiset kommentaarit.
Lönnrot, Elias: Kalevala. Vuoden 1849 laitos.
Kalevala, vuoden 1849 laitos; erityisesti Väinämöisen syntyä, tietäjyyttä, kosintoja, sanojen etsintää, kanteletta ja Sampo-retkeä koskevat jaksot.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevala-kommentaarit ja kansanrunousaineistot.
Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia.
Siikala, Anna-Leena: Mythic Images and Shamanism.
Kuusi, Matti; Bosley, Keith; Branch, Michael: Finnish Folk Poetry: Epic.
Pentikäinen, Juha: Kalevalan maailma.
Haavio, Martti: Väinämöinen, Eternal Sage.