View table: Paikat

Table structure:

1. Nimi - String
2. Tyyppi - String
3. Lyhyt_kuvaus - Text
4. Intro - Text
5. Kalevala_tarina - Text
6. Vallitseva_tulkinta - Text
7. Kalevala_rooli - Text
8. Myyttinen_rooli - Text
9. Muu_kansanrunous - Text
10. Vertailevat_mytologiat - Text
11. Alkupera - Text
12. Kuva - File
13. Kuva_url - URL
14. Keskeiset_runot - List of String, delimiter: ,
15. Esiintyy_runoissa - List of String, delimiter: ,
16. Liittyy_hahmoihin - List of String, delimiter: ,
17. Liittyy_paikkoihin - List of String, delimiter: ,
18. Liittyy_esineisiin - List of String, delimiter: ,
19. Liittyy_kasitteisiin - List of String, delimiter: ,
20. SEO_otsikko - String
21. SEO_kuvaus - Text

This table has 9 rows altogether.

Recreate data.

Sivu	Nimi	Tyyppi	Lyhyt kuvaus	Intro	Kalevala tarina	Vallitseva tulkinta	Kalevala rooli	Myyttinen rooli	Muu kansanrunous	Vertailevat mytologiat	Alkupera	Kuva	Kuva url	Keskeiset runot	Esiintyy runoissa	Liittyy hahmoihin	Liittyy paikkoihin	Liittyy esineisiin	Liittyy kasitteisiin	SEO otsikko	SEO kuvaus
Ahtola (muokkaa)	Ahtola	Vedenalainen asuinpaikka ja merenalainen piilopaikka	Ahtola on vesien alle sijoittuva paikka, jonka nimi viittaa meren väkeen ja kätkettyyn vedenalaiseen maailmaan.	Ahtola on Kalevalan maailman vedenalainen vastapaikka: se viittaa siihen, että meren pinnan alla on oma asumuksensa, valtansa ja salaisuutensa. Se ei nouse eepoksessa samanlaiseksi pitkän matkan näyttämöksi kuin Pohjola tai Tuonela, vaan jää vesirajan taakse kätkeytyväksi paikaksi. Ahtola tekee merestä enemmän kuin kulkureitin — se on toinen maailma, johon ihmisten näkyvä todellisuus voi äkisti vajota.	=== Vedenalainen reuna === Ahtola hahmottuu Kalevalan paikastossa vesien alle kuuluvaksi asuinpaikaksi. Sen nimi sitoo sen meren ja veden väkeen: paikka ei ole sankarien tavallinen koti, juhlasali tai sotatantere, vaan pinnanalainen tila, joka pysyy ihmisten arjen ulkopuolella. Eepoksen maailmassa tällainen paikka antaa vedelle oman syvyytensä. Meri ei ole vain este tai tie, vaan raja näkyvän ja kätketyn välillä. === Rajapaikka Kalevalan kartalla === Kalevalan suuret tapahtumapaikat rakentuvat vastakohtina ja rajoina: Kalevala ja Väinölä asettuvat kotipuoleksi, Pohjola vastavoimaksi, Saari merelliseksi siirtymätilaksi ja Tuonela kuolleiden valtakunnaksi. Ahtola kuuluu samaan rajapaikkojen ajatteluun, mutta sen erityisyys on vedenalaisuudessa. Siinä missä Pohjolaan matkataan, Tuonelaa lähestytään ja Saaren kautta kuljetaan, Ahtola pysyy pikemminkin veden omana sisäpuolena. Sen tehtävä ei ole avata pitkää juonikaarta, vaan muistuttaa, että Kalevalan maisemassa myös vesi on asuttu ja merkityksellinen. === Kätkeytymisen paikka === Ahtolan voima on poissaolon ja piilon voimassa. Se on paikka, johon katse ei yllä ja josta käsin meri saa myyttisen painon: pinnan alla voi olla asunto, väki ja järjestys, jota maanpäällinen ihminen ei hallitse. Tämän vuoksi Ahtola toimii Kalevalan maailmassa enemmän mielikuvallisena syvyytenä kuin avoimena näyttämönä. Se antaa vesille oman valtakuntansa ja tekee merestä vaarallisen, salaperäisen ja mahdollisesti elävän rajan.	Vallitsevin varovainen tulkinta on, että Ahtola on Ahdon valtapiiriä tai asumusta tarkoittava nimitys eikä Kalevalassa Pohjolan tai Tuonelan kaltainen laaja juonellinen näyttämö. Sen merkitys on ennen kaikkea kosmologinen ja runokielinen: se kertoo, että vedellä on oma haltijallinen järjestyksensä. Ahtolan kannalta tämä tarkoittaa, että paikkaa kannattaa kuvata vedenalaiseksi tai vesien kätketyksi asuinsijaksi, mutta ei sellaiseksi paikaksi, johon Kalevalan päähenkilöt varmasti tekevät pitkän, yksityiskohtaisesti kuvatun matkan.		Ahtolan myyttinen tehtävä on antaa vedelle oma sisäpuolensa: meri tai suuri vesi ei ole vain maisema, este tai kulkureitti, vaan haltijoiden ja veden väen hallitsema alue. Hahmon tai kohteen kannalta tämä merkitsee, että Ahtola ei ole tavallinen ihmispaikka vaan vedenalainen tai vesien taakse kätkeytyvä valtapiiri. Se tekee kalastuksesta, merimatkasta ja veteen joutumisesta suhteita veden väkeen koskevia tilanteita: ihminen voi pyytää, lepytellä tai pelätä vedenalaisen maailman valtaa, mutta ei hallitse sitä omilla ehdoillaan.	Kalevalan ulkopuolisessa suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Ahto, Ahti ja Vellamo esiintyvät erityisesti vesien haltijoina, joilta voidaan pyytää kalaonnea, suojelua tai veden väen apua. Loitsuissa ja kalastusaiheisissa runoissa veden valtiaita puhutellaan usein talon, väen, karjan tai aarteen omistajina: vedellä ajatellaan olevan oma hallitsijansa, oma väkensä ja oma varantonsa. Ahtola sopii tähän ajatteluun Ahdon asuinpaikkana tai vesivallan kotina. Kansanrunouden perusteella Ahtola ei kuitenkaan aina ole tarkasti paikannettu merenalainen kaupunki tai yhtenäinen valtakunta, vaan pikemminkin nimetty myyttinen asuinpiiri, joka jäsentää veden haltijoiden maailmaa.	Vertailevassa mytologiassa Ahtolaa voi varovasti verrata muihin veden jumaluuksien tai vedenhaltijoiden asuinpaikkoihin, kuten kreikkalaisen Poseidonin merenalaiseen palatsiin tai pohjoismaisen perinteen merenjumala Ægirin saliin. Tällaiset vertaukset eivät ole Kalevalan faktoja eivätkä osoita suoraa alkuperäyhteyttä. Ne auttavat lähinnä hahmottamaan yleistä mytologista ajatusta: vesi voidaan kuvitella valtakunnaksi, jolla on oma hallitsija, väki, talous ja vaarallinen autonomia ihmisiin nähden.	Ahtola-nimi selittyy parhaiten Ahto-nimen ja paikkaa, taloa tai asuinpiiriä ilmaisevan -la-johtimen yhdistelmänä: Ahtola merkitsee näin Ahdon paikkaa, taloa tai valtapiiriä. Ahto kuuluu suomalais-karjalaisessa runoperinteessä veden ja meren haltijoihin, ja samaan piiriin liittyy usein Vellamo. Nimen perusteella Ahtola voidaan ymmärtää veden väen asuinpaikaksi, mutta annetussa runoindeksissä ei ole varmistettuja Kalevala-osumia, joten paikannimeä ei pidä käsitellä suurena, juonellisesti todennettuna Kalevalan tapahtumapaikkana.		[|Keskeiset_runot=5 URL]			Ahti • Lemminkäinen • Vellamo	Kalevala • Väinölä • Pohjola • Saari • Tuonela • Tuonelan virta			Ahtola – Kalevalan vedenalainen asuinpaikka	Ahtola on Kalevalan maailmaan kuuluva vedenalainen paikka, meren väen kätketty asuinsija ja vesirajan myyttinen vastapuoli.
Kalevala (muokkaa)	Kalevala	Symbolinen kotimaa ja eepoksen paikkakehys	Kalevala on eepoksen kotipuolen nimi: Väinämöisen laulun, Kalevan kansan, sammon murujen vaurauden ja Pohjolaa vastaan käydyn kamppailun näyttämö.	Kalevala on Kalevalan maailmassa enemmän kuin yksittäinen kylä tai maa: se on sankarien kotipuoli, kankaiden, ahojen, vesien, tupien ja karjamaiden kokonaisuus. Sen nimi kulkee usein rinnakkain Väinölän kanssa, ja juuri tätä kotipiiriä vasten Pohjola näyttäytyy vieraana, vaarallisena ja vauraana vastapuolena. Kalevala on paikka, josta Väinämöisen laulumaine lähtee, johon sammon murut lopulta tuovat kasvua, ja jonka valoa, terveyttä ja karjaa Louhi koettaa tuhota.	=== Laulun ja viljelyn kotikangas === Eepoksen alussa Kalevalan kankaat mainitaan vanhojen virsien lähtöpaikkana yhdessä Pohjan peltojen kanssa. Pian paikka saa konkreettisemman hahmon, kun Väinämöinen kylvää siementä Kalevan kaivon ja Osmon pellon vaiheille, ja ohra sekä Kalevan kaura kytketään kaskenpolttoon, sateeseen ja maan hedelmällisyyteen. Väinämöinen asuu ja laulaa Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla. Sinne ulottuu hänen maineensa, ja sinne Joukahainen saapuu haastamaan häntä kilpalaulantaan. Kalevala on tässä laulun, tiedon ja kotiseudun näyttämö: paikka, jossa Väinämöisen ylivoima ratkaisee Joukahaisen kohtalon ja sysää liikkeelle Ainon traagisen tarinan. === Lähtö Pohjolaan ja paluu kotimaille === Kun Väinämöinen lähtee Pohjolaan, hän ratsastaa Kalevalan kankaiden kautta meren selälle. Joukahaisen nuoli suistaa hänet vesille, ja vihamies kerskuu, ettei Väinämöinen enää astuisi Väinölän ahoja eikä Kalevalan kankaita. Kalevala näyttäytyy menetettynä kotimaana, josta eroon joutuminen on sekä fyysinen että runollinen katastrofi. Pohjolassa Väinämöinen esittelee itsensä laulajana, jonka maine on syntynyt Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla. Louhen avulla hän pääsee palaamaan, mutta hinnaksi tulee lupaus Ilmarisesta sammon takojaa varten. Runo 10:ssa hän saapuu jälleen Kalevalan kankaalle ja Osmon pellon pientareelle, mutta paluu kotipuoleen on varjostunut, sillä se johtaa Ilmarisen matkaan Pohjolaan ja sammon syntyyn. === Häät, kansa ja sammon tie === Pohjolan häissä Kalevala näkyy väkenä: Louhi käskee kutsua kaikki Pohjan kansan ja kaikki Kalevan kansan, mutta jättää Lemminkäisen kutsumatta. Kalevala ei ole vain maasto, vaan myös ihmisjoukko, joka voidaan kutsua pitoihin, uhata sodalla tai kuvata sukuna. Myöhemmin Väinämöisen ja Ilmarisen venettä kutsutaan Väinölän veneeksi, kun he lähtevät Pohjolaan hakemaan sampoa. Sammon ryöstö ja pako merellä asettavat Kalevalan miehet Louhen väkeä vastaan. Louhi käskee Iku-Tursoa kaatamaan Kalevan miehet ja palauttamaan sammon Pohjolaan, mutta Väinämöinen torjuu merihirviön. Sammon särkyminen merellä ei vie kaikkea: murut kantautuvat Kalevalan hyväksi ja muuttavat kotipuolen onnea. === Sammon murujen vauraus ja Louhen vastaiskut === Kun Louhi kuulee Väinölän elävän ja Kalevalan kasvavan sammon muruilla, hän kääntää vihansa kotipuolta vastaan. Hän lähettää tauteja Väinölän väen ja Kalevan suvun surmaksi, mutta Väinämöinen parantaa kansan ja estää Kalevan katoamisen. Seuraavaksi Louhi nostattaa karhun Väinölän elojen ja Kalevalan karjan kimppuun. Kalevala on nyt vaurastunut, karjaa ja eloa kantava maa, jonka menestystä Pohjola koettaa murtaa. Väinämöinen lähtee otson pyyntiin ja torjuu tämänkin uhan. === Pimeys Kalevalassa === Lopulta Louhi vie kuun ja päivän Pohjolaan ja varastaa tulen Väinölän tuvista. Kalevalassa on yö: valo katoaa sekä Kalevalan kankailta että Väinölän tuvista, ja ihmiset pohtivat, miten elää kuutta ja päivää vailla. Ilmarinen yrittää takoa uuden kuun ja auringon, mutta Väinämöinen ymmärtää, ettei kulta kumota kuuna eikä hopea paista päivänä. Kalevala jää odottamaan oikean valon palauttamista: sen pimeys tekee näkyväksi, kuinka koko eepoksen kotimaa riippuu taivaankappaleista, tulesta ja Pohjolan kanssa käydyn kamppailun lopputuloksesta.	Tutkimuksessa Kalevalaa pidetään ennen kaikkea runollisena ja toimituksellisesti vahvistettuna kotimaan nimityksenä, ei tarkasti paikannettavana historiallisena valtiona. Lönnrot kokosi hajanaisista kansanrunojen nimistä ja jaksoista eepokseen selkeämmän vastakkainasettelun Kalevalan ja Pohjolan välille. Tulkinnan kannalta tämä tarkoittaa, että Kalevala toimii eepoksen sisäisenä näkökeskuksena: Väinämöisen, Ilmarisen ja Kalevan kansan maailma esitetään kodin, järjestyksen, laulun ja viljelyn puoleksi, kun taas Pohjola toimii usein vierauden, koetusten ja kilpailun paikkana. Samalla Kalevala on myös myöhemmän lukutavan symbolinen kotimaa, jonka on voitu nähdä edustavan suomalaista kulttuuria, mutta tämä kansallinen merkitys on eepoksen vastaanoton ja Lönnrotin ajan tulkintojen vahvistama, ei sellaisenaan suullisen runouden yksiselitteinen lähtökohta.		Kalevalan myyttinen tehtävä on olla järjestyneen ihmiselämän, laulutaidon, viljelyn, karjanhoidon ja vaurauden kotipuoli. Se ei ole eepoksessa vain maisema, vaan paikka, jonka elinvoimaa koetellaan: sen vilja tarvitsee sateen ja tulen, sen kansa tarvitsee parannuksen, sen karja suojelun ja sen tuvat auringon, kuun ja tulen. Pohjola on usein vastapuoli, josta tulevat sekä vaurauden mahdollisuus että tuhon uhka. Sammon murujen päätyminen Kalevalan hyväksi tekee paikasta myyttisen kasvun ja onnen vastaanottajan, mutta samalla se selittää, miksi Louhen vastaiskut kohdistuvat juuri sinne. Kalevala on siis eepoksen kotikosmos: se on se maailma, jonka pysyminen valossa, terveydessä ja ravinnossa on sankarien tekojen päämäärä.	Suullisessa kansanrunoudessa Kaleva-aines on laajempi ja vaihtelevampi kuin Lönnrotin eepoksen yhtenäinen Kalevala-kuva. Kalevan pojat voivat esiintyä sankareina, sukuun viittaavana nimityksenä tai jättiläismäisinä muinaisolentoina. Paikannimet kuten Kalevan kaivo, Kalevan kaski, Kalevan kangas tai Kalevan puut eivät aina muodosta yhtä selvärajaista maata, vaan toimivat runokielen arvokkaina ja vanhentavina ilmauksina. Väinölä, Kalevala ja Osmola voivat suullisissa runoissa olla rinnakkaisia kotipuolen nimityksiä, eivät välttämättä toisistaan erotettuja valtakuntia. Tämä merkitsee, että eepoksen Kalevala on osaksi kansanrunouden aineksista koottu ja osaksi toimituksellisesti jäsennetty paikkakehys.	Vertailevasti Kalevalaa voidaan rinnastaa sellaisiin eeposten kotikeskuksiin, joiden ympärille sankarien matkat, ryöstöretket ja paluut rakentuvat. Esimerkiksi virolaisen Kalevipoeg-perinteen Kalev-nimi ja Kalevin pojan hahmo osoittavat, että Kaleva-tyyppinen muinaishahmo kuuluu laajempaan itämerensuomalaiseen nimistöön, mutta se ei todista Kalevalan olleen sama paikka tai sama myytti. Laajemmassa vertailussa Kalevalan ja Pohjolan vastakkaisuus muistuttaa monien mytologioiden jakoa omaan järjestyneeseen maailmaan ja vieraaseen, vaaralliseen reuna-alueeseen, kuten skandinaavisen mytologian ihmisten ja jättiläisten maailmojen jännitteeseen. Tällaiset rinnastukset ovat tulkinnan apuvälineitä, eivät Kalevalan tapahtumien tai paikkojen selityksiä sellaisenaan.	Nimi rakentuu Kaleva-nimestä ja paikkaa tai taloa ilmaisevasta -la-johtimesta: Kalevala merkitsee kirjaimellisesti Kalevan paikkaa, taloa tai aluetta. Kaleva on itämerensuomalaisessa perinteessä vanha ja monimerkityksinen nimi, joka voi viitata kantaisään, sankarisukuun, jättiläiseen tai mahtavaan muinaishahmoon. Kalevalan paikallinen hahmo limittyy eepoksessa vahvasti Väinölään ja osin Osmolaan: samat kankaat, ahot, pellot, vedet, tuvat ja karjamaat voidaan nimetä rinnakkaisin runollisin nimityksin. Siksi Kalevala ei ole yksiselitteinen karttapaikka, vaan Kalevan nimellä merkitty kotipiiri ja siitä nimensä saava väki.			3 • 6 • 10 • 45 • 47 • 49	1 • 2 • 3 • 5 • 6 • 7 • 8 • 10 • 13 • 14 • 15 • 18 • 20 • 21 • 39 • 42 • 44 • 45 • 46 • 47 • 49	Väinämöinen • Ilmarinen • Lemminkäinen • Louhi • Aino • Joukahainen	Väinölä • Pohjola • Tuonela • Manala • Ahtola • Saari	Sampo • Kantele	Kalevan kansa • sammon murut • Pohjolan häät • taudit • pimeys	Kalevala – eepoksen kotimaa, Väinölän rinnakkaisnimi ja Pohjolan vastapuoli	Kalevala on eepoksen kotipuoli: Väinämöisen laulun, Kalevan kansan, sammon murujen vaurauden sekä Louhen lähettämien tautien, karhun ja pimeyden kohde.
Manala (muokkaa)	Manala	Kuolleiden valtakunnan rinnakkaisnimi ja tuonpuoleinen rajamaa	Manala on Kalevalassa Tuonelan rinnalla käytetty kuolleiden ja tuonpuoleisen nimi: pimeä, vetinen ja vaarallinen paikka, josta haetaan sanoja, jonne vihollisia manataan ja josta vain harva palaa.	Manala on Kalevalan kuolemanpuoleinen rajamaa, usein samaan hengenvetoon mainittu Tuonelan kanssa. Se ei ole vain vainajien sijaa, vaan myös mustien jokien, alusvesien, ikimajojen, petojen, kipujen ja kätketyn tiedon maisema. Sankareille Manala merkitsee äärimmäistä koetusta: Lemminkäinen joutuu sen vesiin kuolleena, Väinämöinen käy siellä elävänä ja Ilmarinen joutuu tavoittelemaan sen petoja ja kaloja kosintansa hinnaksi.	=== Kuoleman vastapuoli ja mustat vedet === Manala tulee Kalevalassa esiin ensin elämän ilon vastakohtana. Kun Joukahaisen emo varoittaa poikaansa ampumasta Väinämöistä, hän sanoo laulun ja ilon olevan parempia maan päällä kuin Manalan mailla ja Tuonelan tuvilla. Samassa varhaisessa kuvastossa Tuonelan joki on loitsun mitta: verensulkusanoissa sitä verrataan jokeen, joka on kerran tyrehtynyt. Lemminkäisen tarinassa Manala alkaa muuttua vertauskuvasta toimivaksi vaaran maisemaksi. Hän kerskuu laulaneensa noidat ja tietäjät Tuonen kovaan koskeen, mutta sama tuonpuoleinen voima palaa myöhemmin häntä vastaan. === Lemminkäisen surma ja äidin harava === Lemminkäisen kosintatehtävissä Manala asettuu Pohjolan vaatimusten taustalle. Louhi käskee hänen ampua joutsenen Tuonen mustasta joesta ja Manalan alanteesta. Tuonelan joella Märkähattu karjanpaimen surmaa hänet vesikyyn avulla, ja Tuonen poika hakkaa ruumiin kappaleiksi sekä heittää sen Tuonelan jokeen ja Manalan alusvesille. Lemminkäisen äiti pakottaa Louhen kertomaan pojan kohtalon ja saa Päivyltä tiedon, että poika on kaadettu Tuonen mustaan jokeen ja Manalan ikiveteen. Ilmarisen takomalla haravalla hän haravoi Tuonelan jokea ja Manalan alannetta, kokoaa poikansa kappaleet ja herättää hänet henkiin. Manala on tässä kuoleman konkreettinen vesistö, mutta myös paikka, jonka periltä äidin loitsu, työ ja jumalallinen apu voivat vielä palauttaa ihmisen. === Väinämöisen sananhaku ja pako ikimajoista === Kun Väinämöisen veneenrakennus pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi, hän päättää hakea sanat Tuonelan kodeista ja Manalan ikimajoista. Hän saapuu Manalan saaren ja Tuonen kummun äärelle, pyytää Tuonen tyttäreltä venettä ja joutuu selittämään, miksi elävä mies pyrkii Manalle ilman tautia, rautaa, vettä tai tulta kuolemansa syynä. Tuonelan emäntä tarjoaa hänelle kuolemanväen juomaa ja kieltää sanat: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jaa mahtia. Väinämöinen pannaan uneen, ja Tuonelan väki virittää rautaverkkoja estääkseen paluun. Hän pakenee muuttumalla madoksi ja käärmeeksi, kulkee Tuonelan joen ja verkkojen läpi ja varoittaa palattuaan menemästä omin päin Manalaan. Seuraavassa runossa hänen sananhakunsa jatkuu Antero Vipusen kautta, koska Manalan ikimajoista sanoja ei saatu. === Ilmarisen kosintatyöt Manalan liepeillä === Ilmarisen kosinta vie Manalan jälleen tehtävien ja koetusten paikaksi. Pohjolan emäntä määrää hänen tuomaan Tuonen karhun ja suistamaan Manalan suden Tuonelan salosta ja Manalan majan periltä. Morsiamen neuvoilla Ilmarinen takoo rautaiset suitset ja saa pedot hallintaansa. Seuraava vaatimus on vielä raskaampi: suuri suomuhauki on saatava Tuonelan joesta ja Manalan alanteesta. Ilmarinen takoo tulisen kokon apulaisekseen, ja hauki saadaan lopulta ylös tuonpuoleisista vesistä, vaikka saalis rikkoutuu. Häiden valmisteluissa sonnin kaatajaa etsitään jopa Tuonelasta ja Manalasta, mutta sieltä ei löydy sopivaa kaatajaa. === Loitsujen, varoitusten ja tautien Manala === Myöhemmissä runoissa Manala toimii moraalisen varoituksen, loitsun ja uhkakuvan paikkana. Morsiamen neuvonnassa emonsa unohtajaa odottaa Manalassa kova kosto ja Tuonelan tyttärien torunta. Karjan suojeluloitsuissa maitoa pelätään vietävän manalle, mutta sitä myös kutsutaan takaisin Tuonelasta, Manalasta ja maan alta. Kullervon synkässä jaksossa sisaren kuolema koskessa saa sananparsimaisen muodon: hän löytää turvan Tuonelassa, ja Kullervon olemusta verrataan Manalalta palaamiseen. Louhi puolestaan sanoo mieluummin antavansa tyttärensä kosken ja Manalan kalojen suuhun kuin Ilmariselle. Sampo-taistelujen jälkeisessä tautirunossa Manala saa vielä uuden, pimeän kasvot: Loviatar on Tuonen tyttö ja Manalan impi, joka tulee Pohjolaan synnyttämään tauteja Väinölän ja Kalevalan vaivaksi.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Manala on Kalevalassa ja sen taustana olevassa kansanrunoudessa kuolleiden valtakunnan runollinen nimi, joka on useimmiten rinnakkainen Tuonelan kanssa. Sitä ei yleensä tulkita kristillisen helvetin suoraksi vastineeksi, vaikka joissakin kohdissa kuolemanjälkeinen rangaistus ja paha paikka voivat saada kristillisen tai moralisoivan sävyn. Manala on ennen kaikkea rajattu, vaarallinen ja vaikeasti palauttava tuonpuoleinen: sinne meneminen merkitsee kuoleman piiriin joutumista, ja sieltä palaaminen on poikkeus. Kalevalassa Lönnrot on koonnut eri runoperinteistä aineksia niin, että Manala saa laajan tehtäväkentän: se on vainajien alue, loitsujen kohde, tietäjän koetuspaikka ja myyttisten petojen sekä tautien yhteysmaailma. Hahmojen kannalta tämä tarkoittaa, että Manala ei ole vain tausta, vaan aktiivinen raja: se koettelee sankarin tietoa, elinvoimaa ja suhdetta kuolemaan.		Manalan myyttinen tehtävä on merkitä elävien maailman äärirajaa. Se on paikka, jonne kuolleet, taudit, kivut, noidat ja karkotettavat voimat voidaan sijoittaa, mutta josta voidaan myös yrittää hakea sanoja, voimaa, kadonnutta maitoa tai jopa kuolleen ruumiin kappaleita. Hahmojen kannalta Manala ei ole tavallinen matkakohde vaan koetuspaikka: Lemminkäiselle se on kuoleman ja palauttamisen maisema, Väinämöiselle kielletyn tiedon alue ja Ilmariselle kosintatöiden vaarallisten eläinten lähtöpaikka. Manalan vesi, virta, alanne ja ikimajat tekevät siitä rajamaaston, jossa kulkeminen vaatii erityistä tietoa, loitsuvoimaa tai ulkopuolista apua.	Suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Manala ja Tuonela esiintyvät laajasti loitsuissa, kertomarunoissa ja kuolemaan liittyvässä kuvastossa. Ne eivät muodosta yhtä yhtenäistä oppijärjestelmää, vaan vaihtelevat runolajin ja paikallisen perinteen mukaan. Loitsuissa Manala on usein paikka, johon sairaus, kipu, paha silmä, käärme, karhu tai muu vahinko lähetetään. Karjanhoito- ja parannusloitsuissa sieltä voidaan myös kutsua takaisin jotakin menetettyä, kuten maitoa, terveyttä tai voimaa. Kertomarunoissa Manalaan liittyvät erityisesti musta virta, veneellä ylittäminen, kuolemanväen talot, paluun estävät ansat ja se, että elävä ihminen joutuu perustelemaan oikeutensa tulla kuolleiden alueelle. Kansanrunouden perusteella Manala ei ole pelkästään vainajien asuinpaikka, vaan myös maagisen toiminnan suunta: sinne voidaan siirtää vaarallinen voima, ja sieltä voidaan yrittää hakea puuttuvaa tietoa tai elämänvoimaa.	Vertailevassa mytologiassa Manalaa voidaan rinnastaa muihin kuolleiden valtakuntiin vain varovasti. Kreikkalaisen Hadeen tai Styks-joen tapaan Manalaan liittyy rajan ylittäminen ja virta, jonka tuolle puolen kuolleiden maailma sijoittuu. Skandinaavisen Helin tavoin se ei ole alun perin pelkkä rangaistuspaikka, vaan yleisempi kuolleiden alue. Monissa pohjoisissa ja uralilaisissa perinteissä tunnetaan myös ajatus alisesta maailmasta, johon tietäjä tai šamaani voi matkustaa saadakseen tietoa tai palauttaakseen kadonneen elinvoiman. Nämä vertailut auttavat hahmottamaan Manalan rajamaaluonnetta, mutta ne eivät todista, että Kalevalan Manala olisi lainattu suoraan yhdestäkään näistä järjestelmistä.	Manala kuuluu samaan kuoleman ja tuonpuoleisen sanastoon kuin Tuoni, Tuonela ja Mana. Kalevalassa se esiintyy sekä paikannimenä että Manan majojen kaltaisina ilmauksina, joissa paikka, kuolemanvalta ja mahdollisesti personoitu kuoleman haltija limittyvät. Nimen taustaa ei voi palauttaa yhteen yksiselitteiseen alkuperään: se näyttää kansanrunoudessa vakiintuneelta kuolleiden maailman nimeltä, mutta sen suhde verbiin manata ja nimeen Mana on tulkinnanvarainen. Käytännössä Manala toimii Kalevalassa Tuonelan rinnakkaisnimenä ja tuonpuoleisen alapuolisena, vetisenä ja suljettuna alueena.			14 • 15 • 16 • 19 • 45	6 • 9 • 12 • 14 • 15 • 16 • 17 • 18 • 19 • 20 • 23 • 25 • 26 • 30 • 32 • 35 • 38 • 45 • 48	Väinämöinen • Lemminkäinen • Ilmarinen • Louhi • Kullervo • Lemminkäisen äiti	Tuonela • Tuonelan virta • Pohjola • Väinölä • Kalevala	Sampo		Manala Kalevalassa – kuolleiden valtakunta, Tuonela ja mustat vedet	Manala on Kalevalan kuolleiden valtakunnan nimi Tuonelan rinnalla: Lemminkäisen surmapaikka, Väinämöisen sananhakumatka ja Ilmarisen kosintatöiden vaarallinen rajamaa.
Pohjola (muokkaa)	Pohjola	Pohjoinen valtapiiri, juhla- ja vaurauden paikka sekä sankarien vastapuoli	Pohjola on Kalevalan pohjoinen valtapiiri, Louhen hallitsema rikas mutta vaarallinen paikka, jossa taotaan ja säilytetään sampoa, järjestetään suuret häät ja josta nousevat Väinölää koettelevat vastavoimat.	Pohjola on Kalevalan suuri pohjoinen vastamaailma: vieras ranta, rikas talo, vaarallinen kosintapaikka ja sammon koti. Louhen johtamana se ruokkii ja koettelee sankareita, mutta myös kätkee vaurauden, nostaa sodan ja sulkee lopulta kuun ja päivän kivimäkeensä. Pohjola ei ole pelkkä pimeä vihollismaa, vaan eepoksen neuvottelun, avioliiton, työn, ryöstön ja kostojen keskus.	=== Vieras ranta ja sammon lupaus === Väinämöinen joutuu merihädän jälkeen Pohjolan perille, Sariolaan. Louhi vie hänet Pohjolan tupaan, ruokkii, kuivaa ja parantaa hänet. Kotiin pääsy ei kuitenkaan ole ilmainen: Louhi vaatii sampoa tai seppo Ilmarista sen takojaksi. Väinämöinen lupaa lähettää Ilmarisen ja pääsee pimeästä Pohjolasta takaisin omille mailleen. Tämä runon 7 sopimus tekee Pohjolasta koko sammon tarinan lähtöpisteen. Paluumatkalla Väinämöinen kohtaa Pohjan neidin, ja Pohjolan kosinta-aihe nousee esiin heti runossa 8. Runo 10 vie lupauksen täytäntöön: Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan, Louhi lupaa neidon palkaksi, ja Ilmarinen takoo sammon. Kun sampo alkaa jauhaa syötävää, myytävää ja kotipitoja, Louhi kätkee sen Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Pohjolasta tulee vaurauden varasto. === Kosijat, koetukset ja Tuonelan varjo === Lemminkäinen suuntaa Pohjolaan sotaisena kosijana runoissa 12–15. Hän tulee Pohjolan tupiin, kohtaa Louhen ja noitaväen, pyytää tyttäriä ja saa tehtävikseen Hiien hirven hiihtämisen, Hiien hevosen suistamisen ja Tuonelan joutsenen ampumisen. Pohjola toimii tässä koetusten porttina: sen emäntä lähettää kosijan yhä vaarallisempiin tiloihin, kunnes Pohjolan sokea karjanpaimen surmaa Lemminkäisen Tuonelan joella. Ilmarisen kosinta jatkuu runoissa 18–19 toisenlaisena kilpailuna. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kumpikin tavoittelemaan Pohjan tytärtä, mutta neiti valitsee Ilmarisen, sammon takojan. Louhi ei silti luovuta tytärtään ilman töitä: Ilmarinen kyntää kyisen pellon, tuo Tuonen karhun ja Manalan suden sekä hankkii Tuonelan joesta suuren hauen. Vasta näiden jälkeen Pohjolan emäntä lupaa neidon Ilmariselle. === Häät, pitojen loisto ja verinen välirikko === Runoissa 20–25 Pohjola muuttuu juhlan keskukseksi. Sariolassa valmistellaan suuret Pohjolan pidot: sonni tuodaan, oluen synty kerrotaan, ruoat laitetaan ja kutsut lähetetään Pohjan ja Kalevan kansalle. Lemminkäinen jätetään kutsumatta. Pohjolan emäntä vastaanottaa sulhasjoukon, syöttää ja juottaa vieraita, ja Väinämöinen toimii pitojen laulajana. Häiden jälkeen Ilmarinen vie morsiamensa Pohjolan pihoilta kohti kotiaan. Kutsumatta jäänyt Lemminkäinen palaa Pohjolan näyttämölle runoissa 26–30. Hän lähtee varoituksista huolimatta Pohjolan pitoihin, läpäisee tien vaarat ja tunkeutuu salajoukon juominkeihin. Riita Pohjolan isännän kanssa päättyy kaksintaisteluun pihalla: Lemminkäinen surmaa isännän ja pakenee. Pohjola nousee sotaan, polttaa Lemminkäisen kodin ja estää myöhemmän kostoretken lähettämällä Pakkasen Pohjolan merelle. === Sampo-retki ja Pohjolan vallan murtuminen === Runoissa 38–43 katse palaa sampoon. Ilmarinen käy Pohjolassa pyytämässä toista Pohjolan tytärtä, mutta palaa ilman morsianta ja kertoo Väinämöiselle, että sampo jauhaa yhä Pohjolassa. Väinämöinen ehdottaa retkeä sammon hakemiseksi, ja mukaan lähtevät Ilmarinen ja Lemminkäinen. Sankarit saapuvat Pohjolaan ja vaativat sampoa jaolle. Louhi kieltäytyy, jolloin Väinämöinen nukuttaa Pohjolan väen kanteleellaan ja miehet ottavat sammon Pohjolan kivimäestä. Louhi herää, kokoaa Pohjolan sotajoukon ja ajaa takaa. Meritaistelussa sampo särkyy; Louhi saa Pohjolaan vain kannen ja rivan, ja runo 43 lausuu seurauksen suoraan: Pohjolaan jää puute. === Kostot, pimeys ja valon palautus === Sammon murujen vaurastuttama Väinölä herättää Louhen kateuden runoissa 45–46. Pohjola toimii tautien ja vahingon lähettämisen keskuksena: Loviatar synnyttää taudit Pohjolan saunassa, ja Louhi lähettää ne Väinölän väkeä vastaan. Kun Väinölä paranee, Louhi nostaa karhun Kalevalan karjan kimppuun. Lopullinen vastatoimi koskee koko maailmaa. Runo 47 kertoo, kuinka Louhi ottaa kuun ja päivän, vie ne pimeään Pohjolaan, kätkee ne Pohjolan kivimäkeen ja varastaa tulen Väinölästä. Runoissa 48–49 Pohjola hahmottuu kylmyyden ja jään paikaksi, mutta myös vallan menetyksen paikaksi: arpa paljastaa valojen sijainnin, Väinämöinen menee Pohjolaan, surmaa Pohjan poikia ja pakottaa tapahtumat liikkeelle. Kun Ilmarinen takoo välineitä ja Louhi pelästyy kahlitsemista, hän päästää kuun ja päivän irti. Pohjolan kivimäki ei lopulta kykene pitämään valoa vankinaan.	Tutkimuksessa Pohjolaa tulkitaan tavallisimmin runolliseksi ja myyttiseksi ’toiseksi paikaksi’, ei suoraksi karttapaikaksi. Se on Kalevalan kokoamassa eepoksessa Väinölän ja Kalevalan vastapooli: paikka, jossa on puuttuva tai tavoiteltu hyvä, mutta jonka saaminen edellyttää koetusta, vaihtoa, petosta tai väkivaltaa. Tulkinta tarkoittaa, että Pohjolan merkitys ei palaudu pelkkään pohjoiseen ilmansuuntaan. Se järjestää kertomuksen suhteita: oma ja vieras, valo ja pimeys, vauraus ja puute, avioliitto ja vihollisuus, vieraanvaraisuus ja vaara. Louhen hallitsemana Pohjola on erityisesti naisen johtama taloudellinen ja maaginen valtakeskus, joka haastaa Kalevalan miespuoliset sankarit. Sammon kohdalla Pohjola on vaurauden suljettu varasto; kuun ja päivän kätkemisessä se muuttuu kosmisen epätasapainon paikaksi. Vallitseva tulkinta pitää näitä tehtäviä tärkeämpinä kuin yritystä paikantaa Pohjola yhteen historialliseen alueeseen.		Pohjola on Kalevalassa myyttinen vastakeskus: se on paikka, jossa vieras joutuu neuvottelemaan hengestään, avioliitostaan, työstään tai vauraudestaan. Hahmojen kannalta Pohjola on koetusten talo. Väinämöiselle se on paikka, josta kotiin pääsy edellyttää lupausta sammosta; Ilmariselle se on seppäntyön ja kosinnan näyttämö; Lemminkäiselle se on uhmakkaan väkivallan ja kuoleman rajan paikka; Louhelle se on hallinnan, varastoidun vaurauden ja vastatoimien keskus. Myyttisesti Pohjola kokoaa yhteen vaurauden, morsiamet, taikuuden, kylmyyden, pimeyden ja vihamielisen sotajoukon. Se ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ’paha maa’: siellä myös kestitään, solmitaan avioliitto ja noudatetaan vastalahjan ja ansiotöiden logiikkaa.	Kalevalan ulkopuolisessa kalevalamittaisessa runoudessa Pohjola, Pohja, Pimentola, Sariola ja niihin liittyvät nimitykset eivät muodosta aina yhtä yhtenäistä maantieteellistä paikkaa. Ne vaihtelevat runolajeittain ja laulajittain. Sampo-runoissa Pohjola on usein vaurauden tai ihme-esineen säilytyspaikka ja ryöstöretken kohde. Kosinta- ja häälauluissa se voi olla rikas talo, josta tavoitellaan morsianta ja jossa järjestetään suuret pidot. Lemminkäis-aiheissa se esiintyy vihamielisenä tai vaarallisena talona, jossa kutsumaton vieras joutuu riitaan. Loitsuissa ja parannusrunoudessa Pohjola voi toimia kylmyyden, tautien, pimeyden tai vahingollisen väen suunnallisena lähtöpaikkana; tällöin se on enemmän rituaalinen suunta tai myyttinen varasto kuin eepoksen kaltainen valtakunta. Kansanrunoudessa Pohjolan merkitys on siis joustava: sama nimi voi viitata rikkaaseen taloon, pohjoiseen noitamaahan, kosintapaikkaan tai loitsujen pimeään ja kylmään lähteeseen.	Pohjolaa voidaan vertailla muiden mytologioiden pohjoisiin, pimeisiin tai vieraiden voimien hallitsemiin paikkoihin, mutta tällaiset rinnastukset ovat tulkinnan apuvälineitä eivätkä Kalevalan sisäisiä faktoja. Skandinaavisessa mytologiassa Jotunheimr ja Útgarðr ovat jumalten maailman ulkopuolisia jättiläisten ja vaarallisten voimien alueita; niiden tavoin Pohjola on sankareille vieras ja uhkaava, mutta myös voimakas ja resurssirikas. Germaanisessa ja pohjoiseurooppalaisessa perinteessä tunnettu ihmemylly- tai vaurausmyllyaihe, kuten Grotti-mylly, tarjoaa vertailukohdan sammon jauhamiselle, vaikka sampoa ei pidä samaistaa suoraan Grottiin. Laajemmin maailmanmytologioissa esiintyy aiheita, joissa aurinko, kuu, tuli tai hedelmällisyyden lähde varastetaan ja palautetaan; Pohjolan valojen kätkeminen kuuluu vertailukelpoiseen motiivipiiriin. Näissä vertailuissa olennaista on rakenne: sankarit käyvät toisen maailman hallussa olevan elintärkeän voiman luona ja yrittävät saada sen takaisin omaan yhteisöönsä.	Pohjola on muodostettu sanasta pohja ja paikannimijohtimesta -la. Sanan pohja merkityksiin kuuluu sekä ’pohjoinen’ että ’perä, alin tai kaukainen osa’, mikä sopii Kalevalan kuvaan etäisestä, pimeästä ja vaarallisesta vastapaikasta. Pohja voi tarkoittaa sekä paikkaa että sen väkeä, ja Pohjolan rinnalla esiintyvät runolliset nimet kuten Sariola ja Pimentola. Pimentola korostaa pimeyttä. Sariolan alkuperä on epävarmempi: Kalevalassa se toimii Pohjolan rinnakkaisnimenä, mutta sen suhdetta esimerkiksi saari-sanaan tai erilliseen paikannimiperinteeseen ei voi pitää varmana.		[|Keskeiset_runot=26, 38, 40 URL]	7 • 10 • 20 • 42 • 43 • 49	7 • 8 • 10 • 12 • 13 • 14 • 15 • 18 • 19 • 20 • 21 • 22 • 24 • 25 • 26 • 27 • 28 • 29 • 30 • 38 • 39 • 40 • 42 • 43 • 45 • 46 • 47 • 48 • 49	Louhi • Väinämöinen • Ilmarinen • Lemminkäinen • Lemminkäisen äiti	Kalevala • Väinölä • Tuonela • Manala • Tuonelan virta • Saari • Ahtola	Sampo • Kantele • Kultaneito		Pohjola Kalevalassa – Louhen valtapiiri, sampo ja pimeä pohjoinen	Pohjola on Kalevalan pohjoinen vastamaailma: Louhen hallitsema rikas ja vaarallinen paikka, jossa sampo taotaan, häät pidetään ja kuu sekä päivä kätketään.
Saari (muokkaa)	Saari	Merellinen rajapaikka ja saaristoinen kulkumaasto	Saari esiintyy Kalevalassa rajapaikkana, merellisenä maamerkkinä ja saaristoisena kulkumaastona, jossa liikutaan Tuonelan rajoilla, Sampo-retken takaa-ajossa ja vesien kalastusmaisemissa.	Saari on Kalevalassa paikka, joka nousee esiin siellä missä kulku muuttuu vaaralliseksi: Tuonelan rajalla, meren takaa-ajossa ja vesien sokkeloissa. Se voi olla näkyvä maamerkki, harhaanjohtava hahmo horisontissa tai Väinämöisen loitsima este Pohjolan purren tielle. Saaren merkitys ei ole yksi kiinteä valtakunta, vaan joukko rajallisia ja merellisiä paikkoja, joissa sankarit joutuvat lukemaan maisemaa oikein.	=== Manalan saari sananhakijan rajalla === Väinämöisen veneenrakennus pysähtyy, kun häneltä puuttuu kolme tarpeellista sanaa. Hän etsii sanoja linnuilta, peuroilta ja oravilta, mutta turhaan; lopulta hän suuntaa Tuonelaan ja Manalaan hakemaan sanoja kuolleiden valtapiiristä. Matkan edetessä metsäisten taipaleiden jälkeen näkyviin tulee Manalan saari ja Tuonen kumpu. Saari toimii tässä rajamerkkinä: sen jälkeen Väinämöinen huutaa Tuonen joella venettä ja joutuu neuvottelemaan Tuonen tyttären kanssa pääsystä kuolleiden maan puolelle. Tämä jakso kiinnittää Saaren ennen kaikkea Tuonelan ja Manalan vaaralliseen rajamaisemaan. === Kaukainen hahmo Sampo-retkellä === Sampo-retken merivaiheessa Väinämöinen käskee Lemminkäistä nousemaan mastoon tarkkailemaan taivasta ja meren rantoja. Ensin horisontissa nähdään pilveksi luultu hahmo, sitten kaukaa näkyväksi saareksi tulkittu muoto, jonka haavat ja koivut näyttävät olevan täynnä lintuja. Väinämöinen korjaa tulkinnan: kyse ei ole saaresta eikä linnuista, vaan Pohjolan purren lähestymisestä ja Pohjan väestä. Saari on tässä merellä syntyvä näköharha, joka osoittaa, kuinka vaikeaa Sampo-retken takaa-ajossa on erottaa maisema vihollisesta. === Salasaari Pohjan purren esteenä === Kun Pohjolan vene lähestyy, Väinämöinen turvautuu tietoon ja loitsuun. Hän ottaa piin ja taulan, heittää ne mereen vasemman olkansa yli ja käskee karisen tulla sekä salasaaren kasvaa Pohjan purren juostavaksi esteeksi. Loitsittu salasaari kasvaa meressä kariksi tai luodoksi, jonka tehtävänä on pysäyttää takaa-ajaja. Tässä Saari ei ole vain havaittu maamerkki, vaan Väinämöisen synnyttämä merellinen ansa: pieni loitsun aine muuttuu vaaralliseksi paikaksi, joka kääntää meren sankarien puolustukseksi. === Saaristoinen vesireitti valkean etsinnässä === Myöhemmässä vesijaksossa saaret ovat osa laajaa kalojen ja nuotanvetäjien kulkumaastoa. Kala ui niemenkärkien ja saarten kainaloiden kautta, ja jokainen niemi ja saari ikään kuin välittää tiedon veden tapahtumista. Kun Väinämöinen ja Ilmarinen ryhtyvät kalastamaan ja lähettävät naisia nuotalle, kuljetaan niemi niemeä ja saari saarta, lohiluotojen ja siikasaarten sivuitse. Tällöin saari ei erotu yksittäiseksi nimipaikaksi, vaan kuvaa Kalevalan vesien tiheää saaristoa, jonka lomassa tieto, kalat ja ihmiset liikkuvat.	Vallitsevin tutkimuksellinen tulkinta on, että Kalevalan ”Saari” ei ole yksi yhtenäinen myyttinen maa, vaan useiden eri runojaksojen paikkasana ja motiivi. Sen merkitys syntyy kussakin yhteydessä erikseen. Manalan saari on Tuonelan-matkan rajamerkki, joka osoittaa kuoleman valtapiirin läheisyyttä. Sampo-retken kaukainen ”saari” on havaintovirhe tai runollinen vertaus, joka korostaa merellisen takaa-ajon epävarmuutta. Salasaari puolestaan on loitsun synnyttämä este, jossa Väinämöisen tietäjävoima muuttaa meren maantieteeksi. Vesireittien saaristo kuvaa runollisesti kalojen, sanomien ja soutajien liikkuvaa ympäristöä eikä välttämättä viittaa mihinkään yhteen nimettyyn paikkaan.		Saaren myyttinen rooli Kalevalassa liittyy ennen kaikkea rajan ja esteen ajatukseen. Manalan saari merkitsee lähestymistä kuolleiden valtapiiriin: se on maisemallinen merkki siitä, että Väinämöinen on siirtymässä tavallisesta kulkumaastosta Tuonelan rajalle. Sampo-retkellä saari voi taas olla harhaanjohtava kaukohahmo, jossa vihollinen näyttää ensin maisemalta. Salasaari toimii Väinämöisen loitsimana esteenä: merestä nouseva paikka muuttaa avoimen kulkureitin vaaralliseksi kariksi tai luodoksi, johon takaa-ajajan purren on määrä pysähtyä. Näin saari on sekä raja, havaintokoe että tietäjän hallitsema merellinen este.	Itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa saaret, luodot ja niemet esiintyvät usein vesillä liikkumisen, kosinnan, pyyntimatkojen, pakomatkojen ja tuonpuoleisen rajojen maisemina. Ne eivät aina ole yksilöllisiä paikannimiä, vaan runollisia kulku- ja rajapaikkoja: saari voi olla paikka, jonne tullaan vesitse, jossa kohdataan vierasta väkeä tai jonka ohi kuljetaan merellisessä luettelossa. Tuonelaan liittyvissä runoissa rajamaisema rakentuu usein veden, rannantuonpuoleisen ja vaikeasti saavutettavan paikan varaan; Kalevalan Manalan saari sopii tähän perinteeseen. Loitsurunoudessa taas luonnonkohtia, kuten kiviä, kareja ja saaria, voidaan käsitellä syntyvinä tai nostettuina esteinä, mikä auttaa ymmärtämään salasaaren tehtävää meritaikuuden ja tietäjän toiminnan osana.	Vertailevasti saarta voidaan pitää rajapaikan tyyppinä, jota tavataan monissa mytologioissa: vesi erottaa tavallisen maailman tuonpuoleisesta, ja saari voi merkitä vaikeasti saavutettavaa välitilaa tai vaarallista kohtaamispaikkaa. Esimerkiksi kelttiläisissä ja antiikin perinteissä esiintyy tuonpuoleisia saaria, ja pohjoisissa merellisissä kertomuksissa luodot, karit ja saaret voivat olla sekä maamerkkejä että uhkia. Näitä rinnastuksia ei pidä lukea Kalevalan suoriksi lähteiksi. Ne auttavat lähinnä hahmottamaan, miksi saari toimii uskottavasti rajana, harhana ja esteenä myös Kalevalan merellisessä kuvastossa.	Nimi perustuu yleiskieliseen sanaan ”saari”. Kalevalassa se ei muodosta yhtä pysyvää Saari-nimistä valtakuntaa, vaan esiintyy paikkasanana ja määrittyy tilanteen mukaan: Manalan rajamerkkinä, merellä luultuna näköhahmona, loitsulla synnytettynä salasaarena sekä saaristoisen vesimaiseman osana. Ilmaukset kuten ”Manalan saari” ja ”salasaari” ovat tulkinnan kannalta tärkeämpiä kuin ajatus yhdestä erillisestä paikannimestä.			16 • 43	16 • 43 • 47	Väinämöinen • Lemminkäinen • Ilmarinen	Tuonela • Manala • Tuonelan virta • Pohjola • Kalevala	Sampo		Saari Kalevalassa – Manalan raja, salasaari ja merellinen kulkumaasto	Saari esiintyy Kalevalassa Manalan rajalla, Sampo-retken merellä ja kalastusmaisemien saaristona. Keskeiset runot ovat 16 ja 43.
Tuonela (muokkaa)	Tuonela	Kuolleiden valtakunta ja elävien maailman vaarallinen rajamaa	Tuonela on Kalevalan kuolleiden valtakunta, jonka joki, tuvilla oleva väki ja Manalaan rinnastuvat maisemat muodostavat sankareille äärimmäisen koetuksen.	Tuonela on Kalevalan pimeä raja-alue, jossa ilo ja laulu vaihtuvat kuoleman maihin, mustiin vesiin ja paluuta vastustaviin voimiin. Sinne joutuu Lemminkäinen, sinne tunkeutuu Väinämöinen sanoja etsimään, ja sen vesistä Ilmarisen on pyydettävä hirviömäinen hauki. Tuonela ei ole vain vainajien paikka, vaan koetusten, loitsujen, rangaistuksen ja mahdottomalta näyttävän paluun näyttämö.	=== Kuoleman maan ensimmäiset varjot === Tuonela tulee esiin jo varhaisissa runoissa elävien maailman vastakohtana. Joukahaisen emo varoittaa poikaansa ampumasta Väinämöistä: maan ilo ja laulu ovat parempia kuin Manalan mailla ja Tuonelan tuvilla. Verensulkuloitsussa Tuonelan joki puolestaan mainitaan suurena vetenä, joka on ennenkin tyrehtynyt. Lemminkäisen tarinassa Tuonela alkaa lähestyä konkreettisemmin. Hän kerskuu laulaneensa noidat ja tietäjät Tuonen koskeen, mutta samalla hänen vihollisekseen jää Märkähattu karjanpaimen, joka juoksee Tuonelan joelle odottamaan kostoa. === Lemminkäisen surma Tuonelan joella === Kosintatehtävissä Louhi käskee Lemminkäisen ampua joutsenen Tuonen mustasta joesta. Tehtävä vie hänet Tuonelan joelle, jossa Märkähattu väijyy häntä ja surmaa hänet vesikyyn iskulla. Lemminkäinen syöstään Tuonen mustaan jokeen, virta vie hänet Tuonelan tuville, ja Tuonen poika hakkaa hänet kappaleiksi Manalan vesille. Seuraavassa runossa Lemminkäisen äiti saa Päivältä tiedon poikansa kohtalosta, haravoi Tuonelan jokea Ilmarisen takomalla haravalla ja kokoaa ruumiin palaset vedestä. Tuonela on tässä kuoleman syli, mutta ei ehdoton loppu: äidin loitsut, parannusvoiteet ja jumalallinen apu palauttavat Lemminkäisen elämään. Äiti kuitenkin käskee poikansa jättämään joutsenet Tuonen mustaan jokeen. === Väinämöisen sanamatka === Väinämöinen lähtee Tuonelaan, kun hänen veneensä rakentaminen pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Hän kulkee Manalan saaren ja Tuonen kummun äärelle, huutaa venettä Tuonelan joessa ja joutuu Tuonen tyttären kuulusteltavaksi. Vasta totuuden tunnustaminen avaa hänelle tien joen yli. Tuonelan emäntä tarjoaa hänelle olutta, jonka sisällä liikkuu sammakoita ja matoja, ja kieltää sanojen saamisen: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jaa mahtia. Väinämöinen nukutetaan Tuonen taljavuoteelle, ja Tuonelan väki valmistaa rautaverkkoja estääkseen hänen paluunsa. Hän pakenee muuttumalla rautaiseksi madoksi ja kyiseksi käärmeeksi, kulkee Tuonelan joen ja verkkojen läpi ja varoittaa palattuaan, ettei kenenkään pidä mennä Manalle omin päin. === Ilmarisen kosintakoetukset === Ilmarisen kosinta Pohjolassa vie Tuonelan metsään ja vesiin. Louhi vaatii häntä tuomaan Tuonen karhun ja suistamaan Manalan suden Tuonelan salosta; morsiamen neuvojen avulla Ilmarinen saa karhun kahleeseen ja suden suitsiin. Seuraava tehtävä on vielä vaarallisempi: hänen on saatava suuri suomuhauki Tuonelan joesta ilman tavallisia pyyntivälineitä. Ilmarinen takoo tulisen kokon, joka käy hauen kimppuun Tuonelan vesillä. Saalis saadaan, mutta se rikkoontuu; silti Ilmarinen vetoaa siihen, ettei Tuonelan joesta ja Manalan alanteesta saada saalista viatta. === Rangaistuksen, loitsun ja surun paikka === Tuonela toimii myöhemmin myös moraalisena ja loitsullisena kuvastona. Morsiamelle annetussa neuvossa äidin unohtajaa varoitetaan Manalan ja Tuonelan kovasta kostosta, ja Väinämöinen käy vielä toistamiseen Tuonelassa hakemassa rekeensä tarvittavia osia. Karjanloitsuissa Tuonela ja Manala liittyvät maidon katoamiseen, palauttamiseen ja petojen ohjaamiseen pois karjan tieltä. Kullervon tarinassa Tuonela ilmestyy surun suojapaikkana: hänen sisarensa hukuttautuu koskeen ja löytää turvan Tuonelassa. Myöhemmissä loitsu- ja tautijaksoissa Tuonelaan liittyvät olennot, kuten Loviatar ja Tuonen neiti, kantavat kuoleman, kivun ja taudin sävyjä, vaikka itse paikka ei aina ole tapahtumien näyttämö.	Tutkimuksessa Tuonela tulkitaan yleensä itämerensuomalaisen kuolemanvaltakunnan runolliseksi ja myyttiseksi nimeksi, ei yksinkertaisesti kristilliseksi helvetiksi. Se on vainajien maailma, johon liittyy pimeys, vesi, koti- ja tupakuvasto, rajanylitys sekä paluun vaikeus. Kalevalassa sen tehtävä on korostaa sankarien poikkeuksellisuutta: Lemminkäisen äidin onnistuminen on voitto kuoleman hajottavasta voimasta, Väinämöisen pako osoittaa tietäjän kyvyn liikkua rajojen yli, ja Ilmarisen tehtävät näyttävät kosinnan mahdottomuutta ja morsiamen arvokkuutta. Manala ymmärretään tavallisesti Tuonelan rinnakkaisnimeksi tai saman kuolemanpiirin toiseksi nimitykseksi, ei selvästi erilliseksi valtakunnaksi.		Tuonela toimii kuoleman, rajan ja mahdottoman tehtävän paikkana. Hahmojen kannalta se on paikka, jonne ihminen ei tavallisesti mene elävänä: Lemminkäiselle se on todellinen kuolemaan joutuminen, Väinämöiselle vaarallinen tietäjänmatka ja Ilmariselle kosintatehtävien äärimmäinen koetuskenttä. Tuonelan joki tekee rajasta konkreettisen: se erottaa elävien maailman vainajien alueesta ja estää paluun. Tuonelan väki puolestaan valvoo rajaa, kuulustelee tulijaa, yrittää nukuttaa tai vangita hänet ja vastustaa tiedon tai saaliin viemistä takaisin elävien puolelle. Myyttisesti Tuonela ei ole vain pahan paikka, vaan kuoleman oma järjestys: sinne kuuluvat vainajat, taudit, tuhoavat voimat ja asiat, jotka elävien maailmasta halutaan loitsussa karkottaa.	Kalevalan ulkopuolisessa suomalais-karjalaisessa runoudessa Tuonela ja Manala esiintyvät erityisesti loitsuissa, kertovissa runoissa ja vainajiin liittyvässä kuvastossa. Loitsuissa Tuonelaan voidaan lähettää veri, kipu, tauti, paha voima, peto tai vahingollinen olento; se toimii siis eräänlaisena poistamisen ja palauttamisen suuntana. Kertomarunoudessa Tuonen joki, vene, Tuonen tytti tai muu rajaa vartioiva hahmo toistuvat kuoleman ja tuonpuoleisen merkkeinä. Vainajala ei kansanrunoudessa aina ole samanlainen: se voi olla joen takana, maan alla, kaukana pohjoisessa, vesien takana tai vain runollisesti 'tuolla'. Kalevalan Tuonela on siksi toimitettu ja eepokseksi järjestetty muoto laajemmasta kansanrunouden kuolemanpaikkojen verkostosta.	Tuonelaa voi vertailla muiden perinteiden kuolleiden valtakuntiin, kunhan vertailua ei esitetä Kalevalan suorana lähteenä. Kreikkalaisessa mytologiassa Hades ja Styks-joki muistuttavat Tuonelaa siinä, että kuolleiden maailma erotetaan elävien maailmasta vesirajalla ja kulkijalta vaaditaan rajanylitys. Skandinaavisessa perinteessä Hel on kuolleiden valtakunta, johon liittyy pimeän ja etäisen tuonpuoleisen ajatus; myös siellä matka kuolleiden luo on poikkeuksellinen ja vaarallinen. Saamelaisessa perinteessä vainajien maailma, usein Jabmeáibmu/Jábmiid áibmu -nimellä kuvattu kuolleiden alue, tarjoaa lähialueen vertailukohdan pohjoiselle kuolemanmaantieteelle. Nämä rinnastukset auttavat hahmottamaan Tuonelan roolia rajana, vainajapaikkana ja sankarin koetuksena, mutta eivät todista, että Kalevalan Tuonela olisi lainattu yhdestä tietystä mytologiasta.	Nimi Tuonela merkitsee sananmukaisesti Tuonen paikkaa tai aluetta: -la-pääte tekee kuolemaa tarkoittavasta tai kuolemanhaltijaan viittaavasta Tuoni-sanasta paikan nimen. Kalevalassa Tuonela ja Manala ovat pitkälti rinnakkaisia nimityksiä kuolleiden maailmalle. Nimistö ei kuitenkaan muodosta täysin yhtenäistä karttaa, vaan se koostuu kansanrunouden kaavamaisista ilmauksista: Tuonelan tuvista, Tuonen joesta, Manalan majoista, Tuonelan salosta ja kuoleman vesistä. Lönnrotin Kalevalassa nämä erilliset runokuvastot on koottu suhteellisen yhtenäiseksi kuolleiden valtakunnaksi.			14 • 15 • 16 • 19	6 • 9 • 12 • 14 • 15 • 16 • 17 • 18 • 19 • 20 • 23 • 25 • 26 • 30 • 32 • 35 • 38 • 45 • 48	Väinämöinen • Lemminkäinen • Ilmarinen • Louhi • Kullervo • Lemminkäisen äiti	Manala • Tuonelan virta • Pohjola • Kalevala • Väinölä			Tuonela Kalevalassa – kuolleiden valtakunta ja Tuonen musta joki	Tuonela on Kalevalan kuolleiden valtakunta, jossa Lemminkäinen surmataan, Väinämöinen etsii sanoja ja Ilmarinen suorittaa kosintatehtäviä.
Tuonelan virta (muokkaa)	Tuonelan virta	Kuolleiden valtakunnan rajajoki	Tuonelan virta on kuolleiden maan rajavesi, joka erottaa elävien maailman Tuonelasta ja Manalasta. Nykyisessä varmistetussa runoindeksissä sille ei kuitenkaan ole vahvistettu yksiselitteistä nimiesiintymää.	Tuonelan virta on Kalevalan kuolemanrajaston väkevimpiä paikkoja: vesi, jonka yli ei kuljeta tavallisena matkana vaan kohtalon, loitsun tai kuoleman pakottamana. Se kuuluu Tuonelan ja Manalan ympärille rakentuvaan maisemaan, jossa elävien maailma päättyy ja vainajien valtakunta alkaa. Paikkana se tekee kuoleman rajasta konkreettisen: virta kantaa, erottaa ja estää palaamasta.	=== Kuolleiden maan rajavesi === Tuonelan virta hahmottuu Kalevalan maailmassa rajaksi, ei tavalliseksi joeksi. Sen merkitys nousee siitä, että Tuonela ja Manala eivät ole vain kaukaisia paikkoja, vaan kuoleman valtakuntia, joihin elävä ei voi astua ilman vaaraa. Nykyinen varmistettu runoindeksi ei sisällä yksiselitteistä kohtaa, jossa nimi Tuonelan virta olisi vahvistettu. Siksi tämän artikkelin juonellinen käsittely pidetään varovaisena, kunnes kohdan runokohtaiset esiintymät on tarkistettu alkuperäisestä tekstistä. === Epäselvä virta Runo 3:ssa === Runossa 3 Joukahainen joutuu Väinämöisen laulamana suohon ja hätääntyy, kun vesi ja hiekka alkavat vetää häntä. Katkelmassa hän sanoo: "Virta jo jalkoa vetävi", mutta tekstissä ei näy Tuonelan nimeä eikä muuta varmaa merkkiä siitä, että virta olisi juuri Tuonelan virta. Tämä kohta osoittaa, miten virta voi Kalevalassa toimia uhkaavana rajana ja nielevänä voimana, mutta sitä ei tule sellaisenaan kirjata Tuonelan virran varmaksi esiintymäksi. === Toimituksellinen tila === Tuonelan virran varsinainen Kalevala-kaari vaatii erillisen tekstintarkistuksen Tuonelaa, Manalaa, Lemminkäisen kuolemaa ja Väinämöisen Tuonelan-matkaa koskevista runoista. Kun nimiesiintymät on varmistettu, artikkelin tarina voidaan täydentää runonumeroittain eteneväksi kuvaukseksi siitä, miten virta toimii kuoleman, etsinnän ja paluun rajana.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Tuonelan virran kaltaiset kuolleiden maan vedet ovat liminaalisia eli rajaa merkitseviä paikkoja. Ne erottavat toisistaan kaksi olemisen tasoa: elävien maailman ja vainajien maailman. Tulkinta ei ensisijaisesti pidä virtaa maantieteellisenä kohteena, vaan myyttisenä rakenteena, joka kertoo, missä elämän järjestys päättyy ja kuoleman järjestys alkaa. Kalevalan kannalta tämä tarkoittaa, että Tuonelan virta -aihe selittää Tuonelan vaarallisuuden ja sulkeutuneisuuden: virran takana oleva maailma ei ole sankarin tavallisesti hallittavissa, ja sen ylittäminen tekee kertomuksesta kuolemanrajakertomuksen.		Tuonelan virran myyttinen tehtävä on tehdä kuoleman raja näkyväksi ja ylittämättömäksi. Se ei ole vain maisemallinen joki, vaan kynnys elävien ja vainajien maailman välillä. Hahmon kannalta virta merkitsee sitä, että Tuonelaan meno ei ole tavallista matkustamista: rajan ylittäminen vaatii poikkeuksellista voimaa, loitsutaitoa, kohtalon pakkoa tai kuolemaa. Virta myös estää paluun ja korostaa, että kuolleiden valtakunta on eri järjestyksen alainen kuin elävien maailma. Jos sankari lähestyy tätä vettä, hänen asemansa muuttuu: hän ei ole enää arjen matkalla vaan kuoleman, tiedon, vainajien tai mahdottoman tehtävän alueella.	Muussa itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa Tuonelaan, Manalaan ja Tuoneen liittyvä vesi esiintyy usein kuolleiden maan rajana. Rajavesi voi olla joki, virta, salmi tai muu vaikeasti ylitettävä vesi, jonka takana ovat vainajat, Tuonen väki tai kuoleman valtakunta. Aihe liittyy erityisesti Tuonelassa käymisen, vainajan tavoittelun, sankarin kuoleman, loitsumatkojen ja tautien karkottamisen kuvastoon. Kansanrunoudessa nimitykset vaihtelevat, eikä samaa myyttistä paikkaa aina nimetä samalla tavalla: Tuonelan, Tuonen ja Manalan vesiaiheet voivat limittyä. Tämän vuoksi Tuonelan virta kannattaa ymmärtää laajemman rajavesiperinteen osaksi eikä pelkästään yhtenä kiinteänä paikannimenä.	Vertailevassa mytologiassa Tuonelan virtaa voidaan rinnastaa monien perinteiden kuolleiden rajavesiin, mutta nämä rinnastukset eivät ole Kalevalan omia faktoja. Kreikkalaisessa mytologiassa Styks ja Akheron erottavat elävien maailman manalasta; pohjoismaisessa perinteessä Gjöll-joen ja sen sillan kuvasto liittyy kuolleiden valtakunnan rajaan; useissa euraasialaisissa perinteissä kuolleiden maahan kuljetaan veden, sillan tai vaikean rajan yli. Näissä vertailuissa yhteistä on ajatus siitä, että kuolema ei ole pelkkä tila vaan matka toisen rajan taakse. Tuonelan virran kohdalla vertailu auttaa näkemään aiheen yleisen myyttisen logiikan, mutta ei saa korvata itämerensuomalaisen runoaineiston omaa tarkastelua.	Nimi rakentuu kahdesta osasta: Tuonela tarkoittaa kuolleiden valtakuntaa tai kuoleman aluetta, ja virta tarkoittaa voimakkaasti juoksevaa vettä, jokea tai rajavettä. Tuonela liittyy sanaan tuoni, joka merkitsee kuolemaa ja voi kansanrunoudessa esiintyä myös personoituna kuoleman valtana. Nimitys Tuonelan virta on siksi merkitykseltään “kuolleiden maan joki” tai “kuoleman valtakunnan rajavirta”. Koska annetussa varmistetussa runoindeksissä nimimuotoa ei ole vahvistettu yksiselitteisenä esiintymänä, artikkelissa sitä on käsiteltävä ennen kaikkea Tuonelaan ja Manalaan liittyvän rajavesiaiheen nimenä, ei vielä varmana Kalevalan sanamuotona.					Lemminkäinen • Väinämöinen • Joukahainen	Tuonela • Manala • Kalevala			Tuonelan virta – Kalevalan kuolleiden maan rajajoki	Tuonelan virta on Kalevalan Tuonelaan ja Manalaan liittyvä rajavesi, joka erottaa elävien maailman kuolleiden valtakunnasta. Artikkeli kokoaa varmistetun runotilanteen ja avoimet tarkistuskohdat.
Väinölä (muokkaa)	Väinölä	Väinämöiseen viittaava paikannimi ja sankarien kotipuoleksi tulkittu nimitys	Väinämöisen laulun, kotiahojen, vesien ja tupien paikannimi, joka kulkee Kalevalassa usein rinnakkain Kalevalan kanssa.	Väinölä on Kalevalassa Väinämöisen kotipuolen nimi: ahojen, tupien, vesien ja väen maailma, josta laulajan maine lähtee ja johon Pohjolan vastaiskut lopulta osuvat. Nimi kytkeytyy toistuvasti Kalevalaan, sillä Väinölän ahot ja Kalevalan kankaat muodostavat eepoksen eteläisen, laulua ja kasvua kantavan vastapiirin Pohjolalle. Väinölä ei ole vain taustamaisema, vaan paikka, jonka vauraus, karja, tuli ja valo joutuvat Louhen kateuden kohteeksi.	=== Laulun aho ja Joukahaisen haaste === Väinölä tulee näkyviin ensin Väinämöisen laulun kotimaisemana. Hän elää ja laulaa Väinölän ahoilla, Kalevalan kankailla, ja hänen maineensa kantautuu aina Pohjolaan saakka. Nuori Joukahainen kuulee paremmasta laulajasta, lähtee Väinölän tuvillen kilpasille ja kohtaa Väinämöisen Väinölän ahoilla. Siellä tietäjä laulaa haastajansa suohon, ja Joukahainen ostaa vapautensa lupaamalla Aino-sisarensa Väinämöiselle. Väinölä on tässä eepoksen ensimmäinen sankarillinen näyttämö: tie, aho ja tupa, joilla tieto, maine ja miehinen ylpeys mitataan. Paikka määrittyy Väinämöisen voimasta, mutta myös siitä seuranneesta tragediasta, sillä Joukahaisen lupaus käynnistää Ainon kohtalon. === Vedet, lähtö Pohjolaan ja paluu === Ainon kadottua Väinämöinen etsii häntä vesiltä. Väinölän vedet luetaan niiden kalavesien joukkoon, joita hän vetää nuotalla tavoittaakseen Vellamon vetisen neidon, mutta saaliiksi tulee vain muita kaloja. Väinölä ei siis ole pelkkä kuiva kotikangas, vaan sillä on myös vesialueensa, joka liittyy sekä kalastukseen että menetyksen suruun. Kun Väinämöinen lähtee Pohjolaan, matka alkaa Väinölän ahoilta. Joukahainen suistaa hänet mereen ja kerskuu, ettei Väinämöinen enää astuisi Väinölän ahoja. Pohjolassa Väinämöinen muistelee itseään entisenä laaksojen laulajana Väinölän ahoilla; palatessaan hän kumoaa Joukahaisen kerskauksen ja saapuu jälleen Väinölän ahoille ja Kalevalan kankaille. Pohjan neitoa hän houkuttelee myöhemmin elämään Väinölän tiloilla, mesileivän leipojana, oluen osaajana ja ikkunan ilona. === Kosinnan, kultaneidon ja Sampo-retken kotipuoli === Pohjolan kosintajaksossa Väinölä pysyy etäällä mutta tunnistettavana kotipuolena. Annikki näkee Väinämöisen veneen kulkevan Väinölän vesien kautta, ja tämän merimatka paljastuu kosintaretkeksi Pohjolaan. Väinölän vedet toimivat reittinä, jonka kautta sankarien salatut aikomukset tulevat näkyviin. Myöhemmin Ilmarinen tuo takomansa kultaisen neidon Väinölään ja tarjoaa sen Väinämöiselle puolisoksi. Väinämöinen torjuu kylmän kultakuvan ja varoittaa kumartamasta kultaa ja hopeaa. Sampo-retken alussa Lemminkäinen tunnistaa Väinämöisen purren Väinölän veneeksi: Väinölä on tällöin myös veneen ja miehistön tunnus, kotipaikka, josta Pohjolan vaurautta lähdetään tavoittelemaan. === Sammon murujen vauraus ja Louhen vastaiskut === Sammon rikkouduttua Väinölä alkaa elää ja Kalevala kasvaa sammon saaduilla muruilla. Louhi kuulee tästä menestyksestä ja kääntää kateutensa Väinölän väkeä vastaan. Hän lähettää taudit surmaksi Väinölän väelle, mutta Väinämöinen ryhtyy parantajaksi, lämmittää saunan, loitsii, vetoaa Ukkoon ja päästää kansan kuolemasta. Kun tieto Väinölän toipumisesta tulee Pohjolaan, Louhi nostaa uuden vitsauksen: karhun Väinölän elojen ja Kalevalan karjan päälle. Väinämöinen lähtee otson kaatoon, ja Väinölä näyttäytyy nyt viljan, karjan ja yhteisön elinpiirinä, jota on puolustettava Pohjolan väkivaltaa vastaan. === Tuleton tupa ja valoton maailma === Louhi iskee lopulta Väinölän elämän perusehtoihin. Hän vangitsee kuun ja päivän Pohjolaan ja varastaa tulen Väinölän tuvilta, niin että tuvat jäävät tulettomiksi ja pirtit valkeattomiksi. Pimeys leviää Kalevalaan ja Väinölän tupiin; jopa Ukko ihmettelee valon katoamista. Valottomuus jatkuu: Väinölän tuvilla ei paista päivä eikä kumota kuu. Vilja palelee, karjalla on kamala olo ja ihmiset kärsivät pimeästä. Väinölän viimeinen suuri kaari on siten kosminen kriisi: paikallinen tupa ja aho laajenevat koko maailman valon ja lämmön kysymykseksi.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Väinölä on Kalevalassa runollinen ja suhteellinen paikannimi, ei historiallisesti paikannettava alue. Se tarkoittaa Väinämöisen omaa maailmaa ja toimii Kalevalan rinnakkaisnimityksenä silloin, kun kertomus korostaa Väinämöisen kotia, väkeä ja vaikutuspiiriä. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Väinämöinen ei ole pelkkä yksinäinen tietäjä, vaan hänen voimansa liittyy yhteisöön, tupiin, ahoihin, vesireitteihin, karjaan ja viljaan. Paikan kannalta Väinölä on eepoksen kotinen keskus: sieltä laulajan maine lähtee, sinne palataan, ja siellä mitataan, kestääkö yhteisö Pohjolan aiheuttamat kriisit.		Väinölän myyttinen rooli on olla sankarien ja erityisesti Väinämöisen kulttuurinen kotipiiri: laulun, tiedon, parantamisen, karjan, viljan, tulen ja valon paikka. Se ei ole vain asuinpaikka, vaan se näyttää, mitä Väinämöisen maailma suojelee. Kun Louhi lähettää tauteja, karhun, pimeyden ja tulettomuuden, hyökkäys kohdistuu juuri Väinölän elämän perusehtoihin. Väinölä toimii näin vastaparina Pohjolalle, mutta vastakohtaa ei pidä yksinkertaistaa pelkäksi hyvä–paha-jaoksi: Pohjola on runoissa myös vaurauden ja voimien haltija, kun taas Väinölä on se oma yhteisö, jonka säilyminen ja elpyminen ovat kertomuksen kannalta keskeisiä.	Kansanrunoudessa Väinölä ei näytä muodostavan yhtä vakiintunutta, karttamaista maata, vaan se kuuluu kalevalamittaisen runon joustavaan nimistöön. Se voi esiintyä Väinämöisen piirin, hänen kotinsa tai hänen väkensä paikannuksena ja limittyä Kalevalan, Kalevan kansan, Suomelan tai muiden runollisten kotipuolen nimien kanssa. Lönnrotin Kalevalassa näistä aineksista rakennetaan yhtenäisempi eepoksen sisäinen maantiede: Väinölästä tulee toistuvasti tunnistettava koti, josta lähdetään Pohjolaan ja johon Pohjolan vastatoimet osuvat. Kansanrunouden kannalta on siksi tärkeää erottaa yksittäisten laulajien vaihtelevat paikannimet Lönnrotin koostaman eepoksen johdonmukaisemmasta Väinölä-kuvasta.	Väinölää voi vertailevassa mytologiatutkimuksessa rinnastaa yleiseen kertomusmalliin, jossa kulttuurisankarin oma kotipiiri asetetaan vastakkain etäisen, vaarallisen tai voimakkaita rikkauksia hallitsevan toisen maailman kanssa. Tällaisia vertailukohtia ovat esimerkiksi skandinaavisen mytologian jumalten tai ihmisten järjestynyt maailma suhteessa jättiläisten alueisiin sekä monien euraasialaisten perinteiden sankarikylä–vieras pohjoinen/tuonpuoleinen -asetelmat. Nämä rinnastukset eivät tarkoita, että Väinölä olisi sama asia kuin jokin vieraan mytologian paikka. Ne auttavat lähinnä kuvaamaan, millainen kertomuksellinen tehtävä Väinölällä on: se on oma, elämää ylläpitävä keskus, jonka rajoja ja hyvinvointia koetellaan ulkopuolisilla voimilla.	Väinölä on johdos Väinö-nimestä: -lä-pääte merkitsee suomen paikannimissä usein jonkun henkilön, suvun tai talon piiriä. Kalevalassa nimi tarkoittaa konkreettisesti Väinämöiseen liittyvää kotipuolta, ei kartalle sidottua valtakuntaa. Se esiintyy runokielen rinnakkaisuudessa Kalevalan kanssa, jolloin Väinölä täsmentää paikan Väinämöisen ympäristöksi ja Kalevala laajentaa sen Kalevan kansan kotialueeksi. Nimen syvempi etymologia riippuu Väinämöinen-nimen tulkinnasta, joka on tutkimuksessa avoimempi kysymys kuin itse Väinölä-johdoksen merkitys.		[|Keskeiset_runot= URL]	3 • 37 • 45 • 46 • 47 • 49	3 • 5 • 6 • 7 • 8 • 10 • 18 • 37 • 39 • 45 • 46 • 47 • 49	Väinämöinen • Joukahainen • Aino • Ilmarinen • Lemminkäinen • Louhi	Kalevala • Pohjola • Ahtola	Sampo • Kultaneito • Kantele		Väinölä Kalevalassa – Väinämöisen kotiahot, vedet ja tuvat	Väinölä on Kalevalan Väinämöiseen liittyvä kotipuoli: laulun ahot, kalavedet, sammon murujen vaurastama maa ja Louhen pimeyden kohde.
Vuojola (muokkaa)	Vuojola	Kalevalan runoissa varmistumaton paikannimi	Vuojola on paikannimi, jolle ei ole tässä varmistetussa Kalevala-aineistossa osoitettua runo- tai juoniesiintymää.	Vuojola jää Kalevalan paikannimistön varjoon: se ei kanna eepoksen tunnettua kosinta-, taonta-, surma- tai sotaretkeä. Toisin kuin Pohjola, Tuonela tai Kalevala, Vuojola ei toimi Kalevalassa sankarien selvästi kuvattuna matkakohteena, kotipaikkana tai vastamaana.	=== Paikannimi ilman juonellista lähtöä === Vuojolalle ei ole vahvistettua esiintymää Kalevalan runoissa. Siksi sille ei voi rakentaa Kalevalan sisäistä synty-, asutus- tai alkuperäkertomusta ilman, että paikkaa sekoitettaisiin muihin eepoksen nimettyihin maailmoihin. === Ei sankarien matkakohteena === Kalevalan pääkaaret liikkuvat esimerkiksi Kalevalan, Väinölän, Pohjolan, Tuonelan ja Ahtolan kaltaisissa paikoissa. Vuojola ei tämän aineiston perusteella kuulu niihin paikkoihin, joihin Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen tai muut sankarit lähtevät suorittamaan tehtävää, kosintaa, kostoa tai loitsumatkaa. === Ei osana Sampo- tai Tuonela-kertomuksia === Vuojola ei saa roolia Sammon taonnassa, Sammon ryöstössä, Pohjolan juhlissa eikä Tuonelan vaarallisissa rajanylityksissä. Se ei myöskään liity varmistetusti Kalevalan keskeisiin esineisiin, kuten Sampoon tai kanteleeseen. === Toimituksellinen rajaus === Vuojola voidaan merkitä Kalevala Wikiin varauksellisena paikannimenä, mutta sen artikkeli ei saa korvata puuttuvaa runonäyttöä kansanrunouden tai loitsuperinteen oletuksilla. Kalevalan juonen kannalta Vuojola on tällä hetkellä nimeltä tunnettu mutta eepoksen tapahtumissa varmistumaton paikka.	Lähdekriittisesti kestävin tulkinta on, että Vuojola ei kuulu Kalevalan vakiintuneeseen paikastoon. Se on tässä yhteydessä nimeltä tunnettu mutta juonellisesti varmistumaton paikka. Tutkimuksellisessa käytössä se tulisi erottaa sekä Kalevalan keskeisistä myyttisistä maailmoista että Lönnrotin eeposrakenteeseen kuuluvista tapahtumapaikoista. Jos nimi osoittautuu kansanrunoudessa todelliseksi, sen merkitys on arvioitava kyseisten runojen omassa käyttöyhteydessä, ei Kalevalan pääkertomuksen perusteella.		Vuojolalla ei ole varmistettua myyttistä tehtävää Kalevalan juonessa. Sitä ei tule tulkita Pohjolan, Tuonelan, Manalan tai Kalevalan kaltaiseksi toimivaksi maailmaksi, koska se ei kanna eepoksessa matkan, koetuksen, kuoleman valtakunnan, vihollismaan tai kosintapaikan roolia. Kohteen kannalta tämä tarkoittaa, että Vuojola voidaan mainita vain epävarmana nimipaikkana, ei Kalevalan tapahtumapaikkana.	Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Vuojola on tarkistettava erikseen esimerkiksi SKVR-aineistosta ja paikannimikokoelmista. Jos nimi esiintyy loitsuissa tai muissa runoissa, sen tehtävä voi olla runollinen: se voi nimetä kaukaisen, epämääräisen tai rituaalisesti merkityn paikan, jonne sairaus, paha voima tai muu torjuttava asia lähetetään tai josta jokin voima ajatellaan noudettavan. Tällaista mahdollista loitsukäyttöä ei kuitenkaan saa siirtää suoraan Kalevalan juoneen ilman nimenomaisia runotodisteita.	Vertailevasti Vuojolaa voidaan käsitellä vain varauksellisesti. Monissa mytologisissa ja loitsuperinteissä esiintyy nimettyjä kaukomaita, rajantakaisia paikkoja tai rituaalisia määränpäitä, joihin paha lähetetään tai joista apua haetaan. Tällainen vertailu voi auttaa ymmärtämään, millainen tehtävä varmistamattomalla loitsupaikalla voisi olla, mutta se ei todista Vuojolaa Kalevalan tuonpuoleiseksi, vihollismaaksi tai jumalalliseksi asuinsijaksi.	Vuojola on muodoltaan -la-päätteinen paikannimi, mutta sen alkuperää ei voi johtaa varmasti pelkän nimiasun perusteella. Koska annetussa Kalevala-indeksissä ei ole osumia Vuojolan taivutusmuodoille, nimeä on käsiteltävä ensisijaisesti varmistumattomana paikannimenä eikä Kalevalan sisäisenä myyttisenä alueena. Mahdollinen tausta voi olla paikallinen paikannimi, loitsuissa säilynyt runomuotoinen nimipaikka tai toisen nimen virheellinen tai murteellinen asu, mutta nämä vaihtoehdot vaativat erillisen lähdetarkistuksen.					Ilmarinen • Lemminkäinen • Väinämöinen	Kalevala • Pohjola • Tuonela	Sampo		Vuojola – Kalevalassa varmistumaton paikannimi	Vuojola on Kalevala Wikin paikannimi, jolle ei ole varmistettua esiintymää Kalevalan runoissa. Artikkeli rajaa nimen aseman eepoksen juonessa lähdekurinalaisesti.