View table: Hahmot

Table structure:

1. Nimi - String
2. Tyyppi - String
3. Lyhyt_kuvaus - Text
4. Intro - Text
5. Kalevala_tarina - Text
6. Vallitseva_tulkinta - Text
7. Kalevala_rooli - Text
8. Myyttinen_rooli - Text
9. Muu_kansanrunous - Text
10. Vertailevat_mytologiat - Text
11. Sukupuoli - String
12. Alkupera - Text
13. Kuva - File
14. Kuva_url - URL
15. Keskeiset_runot - List of String, delimiter: ,
16. Esiintyy_runoissa - List of String, delimiter: ,
17. Liittyy_hahmoihin - List of String, delimiter: ,
18. Liittyy_paikkoihin - List of String, delimiter: ,
19. Liittyy_esineisiin - List of String, delimiter: ,
20. Liittyy_kasitteisiin - List of String, delimiter: ,
21. SEO_otsikko - String
22. SEO_kuvaus - Text

This table has 20 rows altogether.

Recreate data.

Sivu	Nimi	Tyyppi	Lyhyt kuvaus	Intro	Kalevala tarina	Vallitseva tulkinta	Kalevala rooli	Myyttinen rooli	Muu kansanrunous	Vertailevat mytologiat	Sukupuoli	Alkupera	Kuva	Kuva url	Keskeiset runot	Esiintyy runoissa	Liittyy hahmoihin	Liittyy paikkoihin	Liittyy esineisiin	Liittyy kasitteisiin	SEO otsikko	SEO kuvaus
Ahti (muokkaa)	Ahti	Epävarmasti rajautuva hahmonimi; mahdollinen vedenhaltija tai Lemminkäiseen liittyvä nimitys	Ahti on Kalevalan nimistössä hankala nimi, joka voi suuntautua Ahtolan vedenalaiseen valtapiiriin tai sekoittua Lemminkäiseen liittyvään nimiperinteeseen.	Ahti on nimi, jossa Kalevalan merellinen kuvasto ja sankarinimistön kerrostumat kohtaavat. Se vetää lukijan kohti Ahtolaa, vedenalaista valtapiiriä, mutta samalla nimi on erotettava Lemminkäiseen liittyvästä Ahti-nimitysten perinteestä. Hahmon tarkka asema jää tässä rajauksessa avoimeksi, mutta juuri siksi Ahti on tärkeä solmukohta Kalevalan nimien, paikkojen ja roolien tulkinnassa.	=== Ahtolan varjo === Ahti hahmottuu ennen kaikkea nimensä kautta suhteessa Ahtolaan, vedenalaiseen asuinpaikkaan ja merenalaisen maailman kuvastoon. Tällöin Ahti ei näyttäydy selkeänä toimivana sankarina vaan nimellisenä keskuksena, jonka ympärille veden valtapiirin ajatus voi kiertyä. === Sankarin nimen raja === Ahti-nimi on erotettava Lemminkäisestä, johon Ahti-nimitykset voivat perinteessä liittyä. Kalevalan lukemisen kannalta tämä tekee nimestä vaarallisen: sama nimiasu voi houkutella yhdistämään vedenhaltijan, saariseikkailijan ja sotaisan kosijan yhdeksi hahmoksi. === Erillisen juonen avoin kohta === Ahdille ei tässä hahmorajauksessa muodostu omaa numeroituihin runoihin sidottua tapahtumaketjua. Siksi Ahdin Kalevala-tarina on toistaiseksi kuvattava nimien ja suhteiden kautta eikä itsenäisenä sankarikaareena.	Vallitseva varovainen tutkimustulkinta on, että Kalevalan Ahti-nimeä ei pidä lukea yhdeksi johdonmukaiseksi hahmoksi ilman kontekstia. Ahti voi joissakin yhteyksissä viitata vedenhaltijaperinteeseen ja Ahtolan maailmaan, mutta Lemminkäis-perinteessä Ahti on myös sankarin nimitys. Kalevalan toimitettu kokonaisuus vahvistaa tätä sekaantumisen mahdollisuutta, koska Lönnrot yhdisti ja järjesteli eri runokerrostumia kirjalliseksi eepokseksi. Ahti-sivun kannalta vallitseva tulkinta merkitsee, että hahmo kannattaa esittää epävarmasti rajautuvana nimenä: vedenhaltijaksi tulkittava Ahti on erotettava Lemminkäisen Ahti-nimestä, ellei yksittäinen tekstiyhteys osoita niiden tarkoittavan samaa.		Myyttisessä tulkinnassa Ahti voidaan ymmärtää veden valtapiiriin kuuluvaksi haltijahahmoksi tai nimelliseksi keskukseksi, jonka ympärille Ahtolan, kalojen, veden väen ja merenalaisen vaurauden kuvasto järjestyy. Tällainen Ahti ei ole ensisijaisesti sankarijuonen toimija vaan veden maailman omistajuutta ja hallintaa merkitsevä nimi. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että Ahti toimii enemmän alueellisen ja kosmisen vallan merkkinä kuin selvärajaisena henkilönä: Ahtolaan, veden väkeen ja meren antimiin liittyvät mielikuvat voivat kiinnittyä häneen, vaikka kertova rooli jäisi vähäiseksi.	Muussa kansanrunoudessa Ahti/Ahto esiintyy erityisesti veden, kalastuksen ja vedenalaisten rikkauksien yhteydessä. Loitsuissa ja rukouksissa vedenhaltijoilta voidaan pyytää kalaonnea, saalista tai apua veden vaarojen hallintaan; tällaisessa aineistossa Ahti kuuluu samaan merkityskenttään kuin Ahtola, Vellamo ja veden väki. Toisessa perinnekerroksessa Ahti on kuitenkin sankarinimi: Ahti Saarelainen ja muut Ahti-nimitykset liittyvät Lemminkäisen/Kaukomielen kaltaiseen nuoreen, uhkarohkeaan ja eroottisesti latautuneeseen sankariin. Kansanrunouden perusteella nimi ei siis rajaudu yksiselitteisesti joko merihaltijaksi tai sankariksi, vaan sitä on käytetty eri runotyypeissä eri tavoin.	Vertailevassa mytologiassa Ahtia voidaan varovasti rinnastaa veden tai meren hallitsijahahmoihin, kuten skandinaaviseen Njörðriin tai Ægiriin, kreikkalaiseen Poseidoniin ja muihin vesialueen omistajuutta, myrskyä, saalista tai merenalaisia rikkauksia edustaviin jumaluuksiin. Tällaiset rinnastukset eivät tarkoita, että Ahti olisi samaa alkuperää tai että Kalevalassa olisi suora vastine näille hahmoille. Ne auttavat ainoastaan kuvaamaan, millaista myyttistä tehtävää Ahti voi vedenhaltijana muistuttaa: hän nimeää veden valtapiirin omistajan tai keskushahmon. Lemminkäiseen liittyvää Ahti-nimeä taas voi vertailla sankarimytologioiden moninimisiin, seikkailunhaluisiin ja vaaroja uhmaaviin nuorukaisiin, mutta tämäkin on vain rakenteellinen vertailu, ei todiste yhteisestä alkuperästä.		Ahti-nimen alkuperä on epävarma. Tutkimuksellisesti turvallisin lähtökohta on käsitellä sitä kahtena osin päällekkäisenä nimikerrostumana: yhtäältä Ahti/Ahto voi kuulua vedenhaltijoiden nimistöön ja Ahtolan merelliseen kuvastoon, toisaalta Ahti on sankarinimi tai lisänimi, joka liittyy Lemminkäisen ja Kaukomielen perinteeseen. Nimen suhde muotoon Ahto sekä Ahtola-paikannimeen on läheinen, mutta siitä ei seuraa automaattisesti, että kaikki Ahti-esiintymät tarkoittaisivat samaa hahmoa.					Lemminkäinen • Vellamo	Ahtola • Kalevala			Ahti – Kalevalan epävarma vedenhaltija- ja hahmonimi	Ahti on Kalevalan nimistössä Ahtolaan ja Lemminkäiseen liittyvä epävarma hahmonimi, jonka tarkka rooli vaatii erottelua vedenhaltijan ja sankarinimityksen välillä.
Aino (muokkaa)	Aino	Joukahaisen sisar ja traaginen neito	Aino on Kalevalassa Joukahaisen sisar, jonka Joukahainen lupaa Väinämöiselle pelastuakseen laulun mahdista. Aino torjuu pakotetun avioliiton, riisuu korunsa ja päätyy kuolemaan mereen.	Aino on Kalevalan varhaisen kosintatragedian keskushahmo. Hänen kohtalonsa alkaa Joukahaisen häviöstä Väinämöiselle ja muuttuu nopeasti kertomukseksi lupauksesta, jota Aino ei ole itse antanut. Runoissa 3–4 Aino vastustaa hänelle määrättyä osaa ja kuolee mieluummin kuin suostuu vanhan Väinämöisen puolisoksi.	=== Joukahaisen lupaus === Runossa 3 Joukahainen joutuu Väinämöisen laulun voittamaksi ja vajoaa ahdinkoon, josta hän etsii pelastusta lupaamalla sisarensa Ainon Väinämöiselle. Lupaus esitetään sekä puolisolupauksena että kotitalouden työnä: Aino annetaan pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, kutojaksi ja leipojaksi. Väinämöinen ilahtuu saadessaan nuoren neidon vanhuutensa varaksi ja päästää Joukahaisen pinteestä. Kun Joukahainen palaa kotiin, hän murehtii tekoaan. Hänen äitinsä ei kuitenkaan näe lupausta onnettomuutena vaan iloitsee ajatuksesta saada Väinämöinen vävyksi ja suuri laulaja sukuun. === Ainon suru kotona === Aino kuulee, mitä hänen veljensä on tehnyt, ja alkaa itkeä. Hänen itkunsa ei ole häveliästä epäröintiä vaan selvä suru siitä, että hänen nuoruutensa, hiuksensa, vapautensa ja kotipiirinsä uhataan peittää avioliiton alle. Äiti yrittää tyynnyttää Ainoa ja kehottaa häntä hyväksymään suuren sulhon. Aino vastaa puhumalla menetyksestä: jos hänet viedään pois isän ikkunoilta ja veljen veräjiltä, samalla katoaa se maailma, jossa hän on saanut olla nuori. === Kohtaaminen lehdossa === Runossa 4 Aino lähtee lehtoon hakemaan vastaksia isälleen, äidilleen ja veljelleen. Paluumatkalla Väinämöinen kohtaa hänet ja käskee, ettei Aino saa kantaa helmiä, ristiä, palmikoita tai silkkejä muille kuin hänelle. Aino torjuu käskyn suoraan: hän ei kanna koruja Väinämöiselle eikä muillekaan, vaan tahtoo elää vaatimattomasti isänsä ja äitinsä luona. Sen jälkeen hän riisuu ristin, sormukset, helmet ja päänauhat ja jättää ne maahan ja lehtoon. Kotiin palattuaan hän itkee ja selittää lopulta äidilleen, että suru johtuu Väinämöisen kohtaamisesta ja tämän vaatimuksesta. === Meren tie ja kuolema === Ainon ahdistus kasvaa päätökseksi lähteä pois elämästä. Hän kulkee päiviä, saapuu meren rantaan ja viettää yön itkien vesikivellä. Aamulla hän näkee muita neitoja meressä kylpemässä, riisuu vaatteensa ja korunsa rannalle ja ui kirjavalle kivelle. Kun Aino pääsee kivelle istumaan, kivi vajoaa veteen ja Aino sen mukana. Hän kuolee mereen ja lausuu vielä kuollessaan sanat, joissa kotilahden vesi, kalat, risut ja heinät sidotaan hänen ruumiiseensa ja vereensä. Näin Ainon tarina päättyy Kalevalan varmistetussa runokaaressa surmaan, joka seuraa hänen puolestaan annetusta lupauksesta ja hänen omasta kieltäytymisestään.	Vallitseva tutkimustulkinta pitää Ainoa ennen kaikkea pakotetun avioliiton ja naisen tahdon sivuuttamisen traagisena hahmona. Joukahaisen lupaus muuttaa Ainon sukulaisten ja miesten välisen sopimuksen kohteeksi, vaikka Aino ei itse ole antanut suostumustaan. Hänen itkunsa, korujen riisumisensa ja mereen menemisensä tulkitaan kieltäytymiseksi siitä roolista, johon hänet yritetään asettaa. Samalla Aino-jakso toimii Väinämöisen kriittisenä vastakuvana: suuri tietäjä ja laulaja näyttäytyy kosijana, jonka valta ei tuota sopusointua vaan tuhon. Hahmon merkitys ei siis ole vain romanttinen tai surumielinen, vaan yhteisöllinen ja eettinen: Aino paljastaa, mitä tapahtuu, kun sankarien kunnian, sukujen etujen ja avioliittosuunnitelmien alle jää nuoren naisen oma tahto.		Aino ei ole Kalevalassa jumalatar eikä varsinainen haltia, vaan myyttis-runollinen rajahahmo. Hänen kohtalossaan risteävät kotipiiri, avioliittoon luovuttaminen, vesi ja kuolema. Hahmon kannalta tämä merkitsee sitä, että Aino ei toimi sankarillisena tekijänä samalla tavoin kuin Väinämöinen tai Joukahainen, vaan hänen ruumiinsa ja tahtonsa joutuvat miesten välisen lupauksen kohteeksi. Myyttinen paino syntyy siitä, että Aino kieltäytyy tästä vaihdon logiikasta ja siirtyy pois ihmisyhteisön avioliittojärjestyksestä veden ja kuoleman alueelle.	Suullisessa kansanrunoudessa Ainon tarinaa vastaavat ainekset eivät aina muodosta yhtä samanlaista kertomusta kuin Kalevalassa. Vanhat kosinta-, neidonvalitus- ja hukkumismotiivit voivat esiintyä eri henkilöillä, eri nimillä tai ilman Aino-nimeä. Erityisen tärkeitä rinnakkaisia piirteitä ovat nuoren tytön vastentahtoinen naittaminen, äidin ja tyttären keskustelu, korujen ja juhlapuvun riisuminen, veden äärelle lähteminen sekä kuoleman tai katoamisen kuvasto. Näissä runoissa painopiste on usein morsiamen surussa ja perheestä irtautumisen väkivaltaisuudessa, ei niinkään yksittäisen sankarin elämäkerrassa.	Ainon tarinaa voidaan vertailla laajempiin myyttisiin ja kertomuksellisiin aiheisiin, joissa nuori nainen pakenee pakotettua liittoa, kosijaa tai seksuaalista valtaa kuoleman, katoamisen tai muodonmuutoksen kautta. Tällaisia rinnakkaisia motiiveja tunnetaan esimerkiksi eurooppalaisissa balladeissa hukkuneista neidoista sekä antiikin kertomuksissa, joissa nainen välttää takaa-ajajan muuttumalla kasviksi, eläimeksi tai luonnon osaksi. Vertailu auttaa hahmottamaan Ainon asemaa rajalla ihmisten yhteisön ja luonnon tai kuoleman välillä, mutta nämä rinnastukset eivät ole todiste siitä, että Aino olisi sama hahmo kuin jonkin muun mytologian neito tai jumalatar.					3 • 4	3 • 4	Väinämöinen • Joukahainen				Aino Kalevalassa – Joukahaisen sisaren traaginen tarina	Aino on Kalevalan traaginen neito, jonka Joukahainen lupaa Väinämöiselle. Lue Ainon tarina runoissa 3–4: lupaus, kieltäytyminen ja kuolema mereen.
Antero Vipunen (muokkaa)	Antero Vipunen	Maanalainen virsikäs tietäjä ja sanojen vartija	Antero Vipunen on maan alla makaava vanha tietäjä, jonka suusta ja vatsasta Väinämöinen hakee puuttuvat loitsusanat veneensä valmistamiseen.	Antero Vipunen on Kalevalan väkevimpiä tiedonvartijoita: vanha virsikäs mies, joka makaa maan alla luotteineen ja virsineen. Hänen vatsansa ja suunsa ovat sanojen kätkö, johon Väinämöinen joutuu laskeutumaan saadakseen puuttuvan tiedon. Vipusen kohtaaminen tekee sanasta ruumiillisen voiman: tieto saadaan vasta kivun, nielaisun ja pakottavan laulun kautta.	=== Puuttuvien sanojen etsintä === Väinämöinen ei saa veneeseensä tarvittavia sanoja Tuonelan ko’ista eikä Manalan ikimajoista, vaan jää miettimään, mistä loisi lempiluotteita. Paimen neuvoo häntä hakemaan sanat Antero Vipusen suusta ja varaväkevän vatsasta, mutta varoittaa vaikeasta tiestä: edessä ovat neulojen nenät, miekkojen kärjet ja tapparain terät. Väinämöinen menee Ilmarisen pajaan ja pyytää rautaiset varusteet sekä teräksisen korennon. Ilmarinen epäilee yritystä, sillä Vipunen on kauan kadonnut eikä sanojen saanti näytä mahdolliselta, mutta Väinämöinen lähtee silti matkaan. === Maanalaisen tietäjän herättäminen === Vipunen makaa maan alla virsineen ja luotteineen. Hänen päälleen on kasvanut puita ja pensaita: haapa hartioille, koivu kulmille, leppä leukaluulle, paju parralle ja havupuut otsalle sekä hampaille. Väinämöinen raivaa kasvuston pois ja työntää rautaisen korennon Vipusen suuhun. Kipu herättää virsikkään tietäjän unesta; Vipunen puree rautaa, mutta ei saa teräksistä ydintä syödyksi. === Väinämöinen Vipusen vatsassa === Kun Väinämöinen seisoo Vipusen suun äärellä, hänen jalkansa luiskahtaa leukaluulle. Vipunen avaa suunsa ja nielee Väinämöisen miekkoinensa, minkä jälkeen hän ihmettelee outoa syötävää, jollaista ei ole ennen maistanut. Väinämöinen ei jää avuttomaksi. Hän tekee vatsassa veneen, soutaa suoliston sokkeloissa ja lopulta rakentaa itsestään sepän: vaatteet muuttuvat pajaksi ja palkeiksi, polvi alasimeksi ja kyynärpää vasaraksi. Takominen käy Vipuselle niin tuskalliseksi, että tämä alkaa vaatia outoa vierasta poistumaan. === Sanojen luovutus ja paluu veneelle === Vipunen joutuu avaamaan sanaisen varastonsa. Hän laulaa syviä syntyjä ja alkuluotteita niin voimallisesti, että taivas, kuu, aallot, virrat ja kosket pysähtyvät kuulemaan. Kun Väinämöinen on saanut kylliksi sanoja, hän pyytää Vipusta avaamaan suunsa ja päästämään hänet maalle. Antero Vipunen levittää leukansa, ja Väinämöinen poistuu hänen suustaan, palaa Ilmarisen pajalle ja ilmoittaa saaneensa sanat salasta ilmi. Niiden avulla vene valmistuu veistämättä ja lastua ottamatta.	Vallitsevassa tutkimustulkinnassa Antero Vipunen nähdään maanalaisena tai kuolleiden piiriin liittyvänä tietäjähahmona, jonka tehtävä on kuvata loitsullisen tiedon hankkimista. Kalevalamittaisessa perinteessä “sanat” eivät ole pelkkää puhetta, vaan vaikuttavaa tietoa: oikeat sanat mahdollistavat parantamisen, rakentamisen, suojaamisen ja maagisen toiminnan. Vipusen jakso tekee tästä konkreettisen kertomuksen. Väinämöinen ei löydä sanoja tavallisista paikoista, vaan joutuu hakemaan ne vanhemman tietäjän ruumiista. Tulkinnan mukaan kohtaus kuvaa tietäjän koetusta ja tiedon anastamista tai periytymistä: uusi toimija saa voimansa vasta, kun hän kykenee kohtaamaan menneen, maanalaisen ja vaarallisen tiedonlähteen. Vipunen ei siten ole ensisijaisesti paha vastustaja, vaan rajahahmo, joka vartioi perinteen syvintä muistia.		Vipusen myyttinen rooli on olla maan alle kätkeytynyt sanojen, syntyjen ja loitsullisen tiedon säilyttäjä. Hänen ruumiinsa ei ole vain yksilön ruumis, vaan tiedon paikka: sanat ovat hänen suussaan ja vatsassaan, ja niiden saaminen vaatii Väinämöiseltä laskeutumista vaaralliseen sisäiseen ja maanalaiseen tilaan. Vipunen edustaa tietoa, joka on vanhempaa, syvempää ja vaikeammin saavutettavaa kuin Väinämöisen oma osaaminen. Hahmon kannalta olennaista on passiivinen mutta väkevä vartijuus: hän makaa, nukkuu ja peittyy kasvillisuuteen, mutta hänen sisällään on edelleen toimivaa loitsuvoimaa. Väinämöisen pakottava takominen Vipusen vatsassa muuttaa tiedon salatun varaston lausutuiksi sanoiksi.	Muussa kansanrunoudessa Vipunen liittyy erityisesti kertomustyyppiin, jossa tietäjä tai Väinämöinen etsii puuttuvia loitsusanoja. Runovariantteja on tallennettu etenkin karjalaisesta ja itäsuomalaisesta kalevalamittaisesta perinteestä. Niissä toistuvat samat ydinaiheet kuin Kalevalassa: Vipunen makaa maan alla, hänen päälleen on kasvanut puita, sankari avaa tai ärsyttää hänen suunsa, joutuu hänen nielaisemakseen ja pakottaa hänet lopulta laulamaan sanat. Kansanrunoudessa paino voi vaihdella: joskus kyse on veneen rakentamisen sanoista, joskus laajemmin tietäjän tarvitsemista syntysanoista tai väkevistä luotteista. Vipunen ei yleensä esiinny laajana itsenäisenä seikkailijahahmona, vaan nimenomaan tiedon kätkijänä ja luovuttajana.	Vertailevassa mytologiassa Vipusen jaksoa voidaan rinnastaa kertomuksiin, joissa sankari hankkii tietoa kuolleilta, jättiläisiltä tai maan alta. Nämä rinnastukset eivät ole todisteita Kalevalan suorista lähteistä, vaan auttavat hahmottamaan aiheen laajempaa myyttistä logiikkaa. Vipusen ruumiiseen joutuminen muistuttaa kansainvälistä “niellyn sankarin” aihetta, jossa sankari joutuu hirviön, kalan tai jättiläisen sisään ja selviää sieltä muuttuneena tai vahvistuneena. Maanalaiselta vanhalta tietäjältä saatu tieto muistuttaa myös pohjoismaisia ja euraasialaisia viisaudenhankinnan kertomuksia, joissa viisaus on vanhojen, kuolleiden tai jättiläismäisten olentojen hallussa. Vipusen päälle kasvanut kasvillisuus tuo mieleen kosmisen tai maisemaksi muuttuneen ruumiin motiiveja, mutta Kalevalassa Vipusta ei tule tulkita automaattisesti maailmanruumiiksi samaan tapaan kuin esimerkiksi joidenkin muiden mytologioiden alkujättiläitä.		Antero Vipusen tausta on vanhassa kalevalamittaisessa runoperinteessä, ei vain Lönnrotin keksimässä eeposjuonessa. Hahmo tunnetaan ennen kaikkea Vipus-runon tai Vipusen virren tyyppisistä kertovista runoista, joissa Väinämöinen hakee kadonneita tai puuttuvia sanoja maan alla makaavalta virsikkäältä tietäjältä. Nimen alkuperä on epävarma: “Vipunen” on runoperinteessä vakiintunut erisnimi, mutta sitä ei voi varmasti palauttaa yhteen selkeään kantasanaan tai historialliseen henkilöön. “Antero” on kristillisperäinen etunimi, joka on voinut liittyä hahmoon kansanrunouden nimikerrostumien kautta. Kalevalassa Vipunen on ennen kaikkea vanhan tiedon haltija, ei selvästi jumala eikä tavallinen vainaja.			17	17	Väinämöinen • Ilmarinen	Tuonela • Manala • Kalevala			Antero Vipunen – Kalevalan maanalainen tietäjä ja sanojen vartija	Antero Vipunen on Kalevalan 17. runon virsikäs maanalainen tietäjä, jonka vatsasta ja suusta Väinämöinen saa puuttuvat loitsusanat veneensä viimeistelyyn.
Ilmarinen (muokkaa)	Ilmarinen	Seppä, kulttuurisankari ja myyttinen taivaantakoja	Ilmarinen on Kalevalan iänikuinen seppo, Sammon takoja, Pohjolan vävy ja Väinämöisen tärkein työpari suurissa hankkeissa.	Ilmarinen on Kalevalassa seppä, jonka pajasta nousevat sekä arkiset työkalut että maailman kohtaloa muuttavat ihme-esineet. Hän syntyy vasara kädessä, takoo Sammon Pohjolalle, saa Pohjan neidon puolisokseen ja menettää hänet Kullervon kostossa. Loppupuolen runoissa Ilmarinen siirtyy kosijasta ja aviomiehestä Sampo-retken osalliseksi sekä taivaan valojen jäljittelijäksi.	Laulujen alkuperää lueteltaessa Ilmarisen ahjo mainitaan jo runossa 1 yhtenä runojen ja sanojen lähteenä. Varsinainen henkilöhahmo astuu esiin runossa 9: seppo Ilmarinen syntyy sysimäellä ja kasvaa hiilikankaalla, vaskinen vasara kädessään ja pihdit mukanaan. Hän laatii pajansa heti, etsii sille paikan ja hallitsee raudan sekä tulen niin läheisesti, että tuli ei ole hänelle vihollinen vaan sepän työn oma väki. Sammon kaari kiinnittää Ilmarisen Kalevalan suureen valtapeliin. Runossa 10 Väinämöinen tulee hänen pajaansa Pohjolasta palattuaan ja ohjaa seppää kohti tehtävää, johon Louhi on sitonut tyttärensä lupauksen: Sammon takomiseen. Ilmarinen takoo uuden Sammon, kirjokannen, joka jauhaa syötävää, myytävää ja säilytettävää; samalla hänestä tulee Pohjolan vaurauden rakentaja, vaikka itse Sampo jää Louhen haltuun. Sammon jälkeen Ilmarinen toimii toistuvasti taitajana, jonka luo muut sankarit tulevat, kun tarvitaan rautaa, terästä ja täsmällistä välinettä. Runossa 15 hän takoo Lemminkäisen äidille rautapiikkisen haravan Tuonelan joelle etsintää varten. Runossa 17 Väinämöinen pyytää häneltä rautaisia varusteita Antero Vipusen luo matkatessaan, ja Ilmarinen myös varoittaa hankkeen mahdottomuudesta. Runossa 18 Annikki puhuttelee häntä veljenään ja houkuttelee koruilla ja tiedoilla liikkeelle kohti Pohjolan kosintaa. Kosintajakso nostaa Ilmarisen seppänä tehdyn työn henkilökohtaiseksi vaateeksi. Runossa 19 hän saapuu Pohjolaan, kieltäytyy juomasta ennen kuin näkee morsiamensa ja muistuttaa Pohjan neitoa siitä, että hän takoi Sammon ja että lupaus oli annettu. Häiden jälkeen Louhi puhuttelee häntä vävynään runossa 22. Runossa 24 Ilmarinen lähtee Pohjolan pihoilta nuoren puolisonsa kanssa, ja runossa 25 hän saapuu kotiin morsiamensa kera odottavan väen luo. Avioliiton onni katkeaa Kullervo-jaksossa. Runossa 31 seppään viittaava kohtaus liittyy Kullervon myymiseen ja kirveen takomiseen, mutta kohdistus Ilmariseen on tekstikatkelman perusteella epävarma. Runossa 32 Ilmarisen emäntä panee uuden orjan paimeneksi ja kohtelee häntä julmasti; runossa 34 Kullervo lähtee seppo Ilmarisen luota ja Ilmarinen kuulee pajaan asti soiton, tulee katsomaan ja löytää vaimonsa kuolleena. Runossa 37 hän murtuu suruun: vasara ei käänny kädessä eikä pajasta kuulu kalke. Hän yrittää korvata menetyksen kultaisella ja hopeisella neitosella, mutta eloton kuva ei tuo puolisoa takaisin. Runossa 38 hän hylkää kultaisen kuvansa, lähtee Pohjolaan pyytämään toista tytärtä ja joutuu torjutuksi; Kalevalan kosijana Ilmarinen on tässä vaiheessa sekä voimakas että epäonnistunut. Loppupuolella Ilmarinen palaa yhteisten sankaritekojen mieheksi. Runossa 39 Väinämöinen kutsuu hänet Pohjolaan Sammon saantiin; Ilmarinen epäilee hanketta, mutta takoo erinomaisen miekan. Runossa 40 hän on veneessä Lemminkäisen kanssa ja toimii tilanteiden ratkaisijana, ja runoissa 42–43 hän soutaa Sampo-retkellä Väinämöisen ja Lemminkäisen rinnalla paon hetkellä. Retken jälkeen hänen sepäntaitonsa palvelee yhä Väinämöistä: runossa 44 hän takoo haravan kadonneen soiton etsintään, runossa 46 keihään karhun kaatamiseen, runoissa 47–48 hän lähtee Väinämöisen kanssa tulen ja kalastuksen asioille. Runossa 49 Ilmarinen takoo kultaisen kuun ja hopeisen auringon taivaalle, mutta Väinämöinen sanoo työn joutavaksi: kulta ei kumota kuuna eikä hopea paista päivänä. Näin Ilmarisen viimeinen suuri yritys näyttää hänen voimansa rajat yhtä selvästi kuin hänen taitonsa.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Ilmarinen on kerrostunut hahmo. Hänessä on vanhaa myyttistä ainesta, erityisesti yhteys ilmaan, taivaaseen ja kosmiseen takomiseen, mutta Kalevalan Ilmarinen on myös Lönnrotin kokoama eeppinen henkilö. Häntä tulkitaan yleensä kulttuurisankariksi ja myyttiseksi sepäksi: hän edustaa metallin, tulen, tekniikan ja taitotyön hallintaa. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että Ilmarisen merkitys ei rajoitu siihen, että hän valmistaa tarinassa tarpeellisia esineitä. Hän on se voima, jonka kautta raaka aine muuttuu järjestykseksi, välineiksi, vauraudeksi ja vallaksi. Samalla hän on riippuvainen muista toimijoista: Väinämöinen tarvitsee hänen kättensä taitoa, Louhi tarvitsee Sammon, mutta Ilmarinen itse ei saa pysyvää onnea eikä täyttä valtaa työnsä tuloksista.		Ilmarisen myyttinen ydin on tekemisessä: hän järjestää maailmaa takomalla. Hänen työnsä kohteet eivät ole pelkkiä työkaluja, vaan vaurauden, vallan, elämänjärjestyksen ja taivaanvalojen kaltaisia suuria asioita. Sammon takojana hän valmistaa esineen, joka tuottaa rikkautta mutta jää toisten haltuun; tämä tekee hänestä luovan voiman, joka ei aina hallitse työnsä seurauksia. Kultaisen neidon sekä kultaisen kuun ja hopeisen auringon epäonnistuminen puolestaan näyttää, että Ilmarisen käsityötaito ulottuu aineeseen mutta ei elämän, rakkauden tai taivaallisen valon varsinaiseen olemukseen. Hahmon kannalta tämä merkitsee kaksijakoisuutta: Ilmarinen on maailmaa rakentava kulttuurisankari, mutta hänen taitonsa rajat ovat yhtä tärkeitä kuin hänen voimansa.	Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Ilmarinen esiintyy ennen kaikkea iänikuisena seppänä ja takojana. Hänet liitetään Sammon valmistamiseen, taivaan takomiseen, raudan ja tulen käsittelyyn sekä kosinta- ja hääaiheisiin. Loitsuissa ja syntyrunoissa seppähahmo voi toimia raudan, tulen tai parantavan välineen hallitsijana: Ilmarinen tai Ilmarisen kaltainen seppä osaa tehdä sen, mihin tavallinen ihminen ei pysty. Eri runopaikoissa hänen roolinsa vaihtelee: joskus painottuu kosminen taivaantakoja, joskus Pohjolan kosija, joskus ammatillisesti ylivoimainen seppä. Kalevala yhdistää nämä perinteen piirteet selvästi yhtenäisemmäksi elämäntarinaksi kuin yksittäiset kansanrunot yleensä tekevät.	Vertailevassa mytologiassa Ilmarista voidaan rinnastaa muihin jumalallisiin tai puolijumalallisiin seppiin, kuten kreikkalaiseen Hefaistokseen, roomalaiseen Vulcanukseen, germaanisen perinteen Völundiin sekä intialaisiin taivaallisiin käsityöläishahmoihin kuten Tvaštariin tai Višvakarmaniin. Yhteisiä piirteitä ovat metallin, tulen, ihme-esineiden ja joskus kosmisen järjestyksen valmistaminen. Vertailu auttaa hahmottamaan Ilmarisen asemaa myyttisenä käsityöläisenä, mutta se ei tarkoita, että nämä hahmot olisivat sama alkuperäinen olento. Sammon ja kosmisen myllyn tai vauraudenlähteen vertailut esimerkiksi pohjoismaiseen Grotti-myllyyn ovat myös tutkimuksessa esitettyjä rinnastuksia, eivät Kalevalan sisäisiä faktoja. Ilmarisen kultainen neito voidaan puolestaan asettaa laajaan keinotekoisen ihmisen tai elävän kuvan motiiviperheeseen, mutta Kalevalassa aiheen merkitys liittyy erityisesti sepäntaiteen rajaan: muoto voidaan takoa, elämä ei.		Ilmarinen on Kalevalaa vanhempi itämerensuomalaisen kansanrunouden hahmo, jonka nimi liittyy todennäköisesti sanaan ilma: taivas, sää, avaruus tai ylinen maailma. Kalevalassa hänestä on koottu yhtenäinen henkilöhahmo useista runoaiheista: iänikuisesta sepästä, taivaan tai taivaankannen takojasta, Sammon valmistajasta, kosijasta, aviomiehestä ja Väinämöisen työtoverista. Häntä ei siksi kannata lukea vain yhtenä arkisena kyläseppänä eikä myöskään ongelmattomasti yhtenä säilyneenä muinaisjumalana, vaan runoperinteen myyttiseksi seppähahmoksi, jonka ympärille on kasautunut sekä kosmologisia että eeppisiä tehtäviä.			9 • 10 • 19 • 24 • 37 • 38 • 39 • 42 • 49	1 • 9 • 10 • 15 • 17 • 18 • 19 • 22 • 24 • 25 • 31 • 32 • 34 • 37 • 38 • 39 • 40 • 42 • 43 • 44 • 46 • 47 • 48 • 49	Väinämöinen • Louhi • Lemminkäinen • Kullervo • Lemminkäisen äiti	Pohjola • Väinölä • Kalevala • Tuonela	Sampo • rautainen harava • miekka • kolmisulkainen keihäs • kultainen neito • hopeinen aurinko • kultainen kuu	sepäntyö • Sampo-retki • kosinta • Pohjolan häät • suru • taivaanvalot	Ilmarinen – Kalevalan seppä, Sammon takoja ja Pohjolan vävy	Ilmarinen on Kalevalan iänikuinen seppä: Sammon takoja, Pohjan neidon puoliso, Kullervo-jakson menettäjä ja Väinämöisen työpari Sampo-retkellä.
Ilmatar (muokkaa)	Ilmatar	Ilman impi, luonnotar ja Väinämöisen emo	Ilmatar on Kalevalan alkuhahmo: ilman impi, veen emonen ja Väinämöisen äiti, jonka kautta maailman synty ja eepoksen pääsankarin syntymä kytkeytyvät toisiinsa.	Ilmatar seisoo Kalevalan alussa ennen sankareita, kyliä ja taisteluja. Hän laskeutuu yksinäisestä ilman avaruudesta mereen, tulee tuulen ja aaltojen vaikutuksesta raskaaksi ja kantaa kohdussaan Väinämöistä. Hänen polvelleen munivan sotkan munista syntyvät taivas, maa, kuu, päivä, tähdet ja pilvet, ja hänen liikkeistään muotoutuvat rannat, niemet, luodot ja karit.	=== Laskeutuminen mereen ja raskaus === Kalevalan alussa Ilmatar esitellään Väinämöisen emona, ilman tyttönä ja koreana luonnotarena. Hän elää ensin yksin ilman pitkillä pihoilla, mutta kyllästyy yksinäiseen impeyteensä ja laskeutuu laineille, meren selälle ja ulapalle. Tuuli ja meri tekevät hänet raskaaksi, ja hän ajelehtii veen emona pitkiä aikoja synnyttämättä lastaan. Vaivoissaan Ilmatar valittaa kohtaloaan ja kutsuu avukseen Ukkoa, ylijumalaa ja ilman kannattajaa. Hänen kärsimyksensä on samalla kosminen odotus: maailma on vielä keskeneräinen, ja Väinämöinen viipyy syntymättömänä hänen kohdussaan. === Sotkan munat ja maailman synty === Sotka etsii pesäpaikkaa eikä löydä tuulesta tai aalloilta pysyvää sijaa. Ilmatar nostaa polvensa merestä, ja lintu luulee sitä turpeeksi tai mättääksi. Sotka munii siihen kuusi kultaista munaa ja seitsemännen rautamunan. Kun munat alkavat hautuessaan kuumentaa Ilmattaren polvea, hän vavahtaa ja järkyttää jäseniään. Munat vierähtävät mereen ja särkyvät, mutta niiden kappaleet eivät huku turhaan: alemmasta puolesta tulee maa, ylemmästä taivas, ruskeasta osa päivä, valkeasta kuu, kirjavasta tähdet ja mustasta pilvet. Näin Ilmattaren ruumis ja sotkan munat muodostavat Kalevalan kosmogonian ytimen. === Rannat, niemet ja Väinämöisen syntymä === Maailman valojen synnyttyä Ilmatar jatkaa kulkuaan vesillä. Hän alkaa luoda luomiansa: käden käännöstä syntyy niemiä, jalan painalluksesta kalahaudat, kuplahduksista syöverit, kyljen käännöstä sileät rannat ja maata vasten päätymisestä lahdet. Kauemmas uidessaan hän luo luotoja ja salakareja merenkulkijoiden vaaraksi. Kun saaret, luodot, maat ja mantereet on järjestetty, Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Hän kyllästyy pimeään oloonsa, murtaa lopulta tiensä ulos ja suistuu mereen, josta nousee myöhemmin nimettömälle niemelle katsomaan kuuta, päivää ja tähtiä. Ilmatar jää näin sekä maailman muovaajaksi että Väinämöisen syntyhistorian ratkaisevaksi emoksi. === Äidin apu suuren tammen varjossa === Runossa 2 Väinämöinen kohtaa uuden kosmisen esteen: valtava tammi peittää päivän ja kuun. Kun inehmon olo ja kalojen uinti käyvät valottomassa maailmassa tukaliksi, Väinämöinen puhuttelee luonnotarta äitinään, kantajanaan ja ylentäjänään. Hän pyytää Ilmattarelta tai luonnotarelta veen väkeä kaatamaan pahan puun. Merestä nousee pieni mies, joka muuttuu suureksi urooksi ja kaataa tammen, jolloin päivä ja kuu pääsevät jälleen esiin. Ilmattaren rooli on tässä välittävä: hän ei itse kaada tammea, mutta häneen vedotaan äidillisenä ja luonnollisena voimana, jonka kautta veden väki saadaan avuksi. === Varoitus Sampo-retken taistelussa === Runossa 43 Sampo-retken jälkeen Pohjolan emäntä Louhi ajaa Väinämöisen venettä takaa ja muuttuu kokoksi. Veen emonen varoittaa Väinämöistä kääntämään päänsä ja katsomaan taakseen, jolloin tämä näkee lähestyvän Pohjan eukon. Tämä kohtaus liittää veen emosen sankarien merimatkan kriittiseen hetkeen, mutta nimitys ei katkelmassa ole yksiselitteisesti Ilmatar. Siksi sitä on luontevaa käsitellä Ilmattaren nimipiiriin kuuluvana, mutta varauksella tulkittavana esiintymänä. === Tulen putoamisen selittäjä === Runossa 47 Ilmatar palaa Kalevalan loppupuolen kosmiseen kriisiin. Louhi on kätkenyt kuun ja päivän ja varastanut tulen Väinölästä; Ukko iskee uuden tulikipunan, mutta se putoaa taivaasta maahan. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät selvittämään, minne tuli on joutunut, ja kohtaavat Ilmattaren. Ilmatar kysyy miesten nimet ja kertoo olevansa vanhin ilman impilöistä. Hän selittää tulikipunan pudonneen Tuurin tupaan, tehneen vahinkoa ihmisille ja jatkaneen kulkuaan kohti vesiä. Tässä Ilmatar ei enää synnytä maailmaa, vaan toimii vanhana luonnon tietäjänä, joka osaa kertoa taivaallisen tulen vaarallisen reitin.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Kalevalan Ilmatar on eepoksen toimitustyössä selkeäksi hahmoksi jäsennetty yhdistelmä itämerensuomalaisia luomismyyttejä, luonnotar-aiheita ja Väinämöisen syntymärunoutta. Hänet kannattaa tulkita ennen kaikkea kosmogoniseksi personifikaatioksi: ilma, vesi ja luonto saavat hänen kauttaan toimivan hahmon, jonka ruumis ja äitiys selittävät maailman järjestymistä. Tämä ei välttämättä merkitse, että Ilmatar olisi ollut kansanuskossa yksiselitteinen, laajasti palvottu jumalatar omalla pysyvällä kultillaan. Kalevalassa hänestä tulee kuitenkin eepoksen alun kannalta ratkaiseva myyttinen henkilö: Väinämöinen saa hänen kauttaan yli-inhimillisen syntyperän, ja koko eepoksen maailma saa alkuperän, joka ei ala ihmisyhteisöstä vaan kosmisesta luonnosta.		Ilmatar toimii Kalevalassa kosmogonisena äitihahmona. Hänen merkityksensä ei ole vain siinä, että hän synnyttää Väinämöisen, vaan siinä, että hänen ruumiinsa, liikkeensä ja kärsimyksensä tekevät maailmasta asuttavan: vesilinnun munista järjestyvät taivas, maa ja taivaankappaleet, ja hänen omista liikkeistään muotoutuvat rannat, niemet, luodot ja karit. Hahmon kannalta tämä tekee hänestä rajalla olevan olennon: hän ei ole tavallinen ihminen eikä myöskään vain paikallinen haltija, vaan ilman ja veden välissä toimiva alkuolento. Myöhemmissä kohdissa hänen roolinsa muuttuu luovasta äidistä tietäväksi luonnonhengeksi tai avun välittäjäksi: häneen vedotaan, kun kosminen järjestys on uhattuna, ja hän tuntee taivaallisen tulen kulun.	Itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa maailmanmunan ja vesilinnun aihe tunnetaan useina muunnelmina. Lintu voi etsiä pesäpaikkaa alkumeren yllä ja munia polvelle, mättäälle tai muulle tilapäiselle alustalle; munien rikkoutumisesta syntyvät maailman osat, kuten taivas, maa, aurinko, kuu ja tähdet. Kaikissa muunnelmissa pesäpaikan tarjoaja ei ole Kalevalan Ilmatar, eikä maailman syntyä aina kytketä Väinämöisen syntymään. Myös Väinämöisen alkuperä vaihtelee kansanrunoudessa: hän voi olla vanha tietäjä ja alkusankari ilman yhtä selvästi nimettyä Ilmatar-äitiä. Nimitykset luonnotar, kave, ilman impi ja veen emonen kuuluvat laajempaan runokieleen, jossa luonnon naispuoliset alkuolennot ja emohahmot eivät aina ole yksilöllisiä henkilöhahmoja samalla tavalla kuin Kalevalan toimitetussa kertomuksessa.	Ilmattaren tarinaa voidaan verrata monien kulttuurien maailmanmunamyyteihin, mutta vertailu ei tee näistä myyteistä Kalevalan lähteitä. Rakenteellinen yhtäläisyys näkyy siinä, että maailma syntyy alkutilasta, vedestä tai tyhjyydestä, ja muna tai munan kuori jäsentää taivaan ja maan. Itämerensuomalaisessa ja virolaisessa runoperinteessä vesilinnun munasta syntyvä maailma on erityisen läheinen vertailukohta. Laajempia rinnastuksia on tehty esimerkiksi intialaisiin kosmisen munan käsitteisiin, orfilaiseen munaan antiikin Kreikassa sekä joihinkin pohjoiseuraasialaisiin ja siperialaisiin alkumeri- ja vesilintuaiheisiin. Nämä vertailut auttavat hahmottamaan Ilmattaren roolia kosmogonisena äitinä ja alkutilan järjestäjänä, mutta Ilmatar on Kalevalassa nimenomaan itämerensuomalaisen runoaineksen ja Lönnrotin eeposrakenteen hahmo.		Ilmattaren nimissä ja nimityksissä yhdistyvät ilma, vesi ja luonto: Ilmatar on kirjaimellisesti ilman naispuolinen olento, mutta Kalevalassa hän on myös veen emonen ja luonnotar. Tämä ei tarkoita vain yhtä nimeä, vaan nimipiiriä, jossa sama hahmo voidaan kuvata ilman tyttäreksi, veden emoksi ja luonnon alkuvoimaksi. Kansanrunouden taustaa vasten Ilmatar on osin Lönnrotin kokoaman eepoksen hahmoksi tiivistämä luonnotar: maailman synty, vesilinnun muna ja Väinämöisen syntymä on liitetty hänen kauttaan yhdeksi alkuperäkertomukseksi. Sampo-retken takaa-ajossa esiintyvä veen emonen kuuluu samaan ilmauspiiriin, mutta häntä ei nimetä suoraan Ilmattareksi, joten samaistus on varauksellinen.			1 • 47	1 • 2 • 43 • 47	Väinämöinen • Ilmarinen • Louhi	Väinölä • Pohjola • Tuonela • Manala • Kalevala	Kantele • Sampo		Ilmatar – Kalevalan ilman impi, luonnotar ja Väinämöisen emo	Ilmatar on Kalevalan alkuhahmo, jonka kautta syntyvät maailma ja Väinämöinen. Lue Ilmattaren rooli runoissa 1, 2, 43 ja 47.
Joukahainen (muokkaa)	Joukahainen	Nuori lappalainen haastaja, Ainon veli ja Väinämöisen vihamies	Joukahainen on Kalevalan nuori, ylpeä haastaja, joka häviää Väinämöiselle kilpalaulannassa, lupaa Aino-sisarensa lunnaiksi ja yrittää myöhemmin kostaa ampumalla Väinämöisen.	Joukahainen astuu Kalevalaan nuorena ja kiivaana vastavoimana vanhalle Väinämöiselle. Hänen tarinansa alkaa kateudesta laulajan maineeseen, muuttuu suossa annettuun hätäiseen lupaukseen ja päättyy väijytykseen, joka suistaa Väinämöisen merelle. Joukahaisen tekojen seuraukset ulottuvat hänen omaa kohtaloaan laajemmalle: Aino joutuu traagiseen kosintatilanteeseen, ja Väinämöisen matka kääntyy kohti Pohjolaa.	=== Perinneviittaus ja kateuden syttyminen === Avausrunossa Joukahainen mainitaan vanhojen virsien ja perinteen piirissä: sanat nousevat myös "Joukahaisen jousen tiestä". Varsinaisena toimijana hän astuu esiin runossa 3, jossa Väinämöisen laulumaine kantautuu kauas Väinölästä ja Kalevalan kankailta aina Pohjolan suunnille. Nuori Joukahainen kuulee, että Väinämöistä pidetään häntä parempana laulajana. Se loukkaa häntä niin syvästi, että hän päättää lähteä haastamaan vanhaa tietäjää, vaikka isä ja emo varoittavat Väinämöisen laulun vaarasta. === Kilpalaulanta ja suohon laulaminen === Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla Joukahainen ajaa Väinämöistä vastaan niin, että aisat ja länget takertuvat toisiinsa. Hän vaatii tietoon perustuvaa kilpailua: se, joka on tiedoltaan parempi, saa jäädä tielle, toisen on väistyttävä. Joukahaisen tieto osoittautuu pinnalliseksi ja lopulta valheelliseksi, kun hän väittää olleensa mukana maailman alkuvaiheissa. Väinämöinen vastaa laulamalla: Joukahaisen varusteet muuttuvat luonnon osiksi, ja itse Joukahainen painuu suohon suonivöistä, niittyyn nivuslihoista ja kankaaseen kainaloista. === Aino lunnaiksi ja kodin suru === Suohon vajotessaan Joukahainen koettaa ostaa vapautensa ensin jousilla, veneillä, hevosilla, kullalla ja pelloilla, mutta Väinämöinen ei niistä huoli. Vasta kun Joukahainen lupaa Aino-sisarensa Väinämöiselle puolisoksi, Väinämöinen peruuttaa sanansa ja päästää hänet. Kotona Joukahaisen äiti iloitsee Väinämöisestä mahdollisena vävynä, mutta Aino murtuu suruun. Runoissa 4 ja 5 Joukahainen on läsnä ennen kaikkea Ainon sukusiteen kautta: Aino esitellään hänen sisarenaan, ja myöhemmin veden neitona ilmestyvä Aino sanoo itse olevansa "sisar nuoren Joukahaisen". Väinämöinenkin tunnistaa menetyksensä juuri näin: hän on kadottanut Joukahaisen sisaren. === Jousi, viha ja väijytys === Runossa 6 Joukahainen kantaa pitkää vihaa Väinämöistä vastaan. Hän valmistaa tulisen jousen, tekee nuolet, myrkyttää ne käärmeen aineilla ja jää odottamaan Väinämöistä, joka ratsastaa kohti Pohjolaa olkisella oriilla. Joukahaisen emo yrittää estää surmatyön. Hän muistuttaa, että Väinämöisen kaatuminen veisi ilon ilmalta ja laulun maalta, mutta Joukahainen antaa vihan ja käden pakon voittaa epäröinnin. === Nuoli, mereen suistuminen ja kerskaus === Kaksi ensimmäistä nuolta menevät ohi: toinen taivaan ylitse, toinen maan alitse. Kolmas osuu Väinämöisen hevoseen, ei Väinämöiseen itseensä. Hevonen kaatuu, ja Väinämöinen suistuu mereen, josta tuuli ja aallot kantavat hänet kauas ulapalle. Joukahainen kerskuu ampuneensa Väinämöisen ja estäneensä häntä enää astumasta Väinölän ahoilla ja Kalevalan kankailla. Emo kuitenkin tuomitsee teon pahaksi: Joukahainen on kaatanut Kalevalan kauneimman miehen ja Suvantolan suuren laulajan, vaikka Väinämöinen ei todellisuudessa kuole.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Joukahainen on ennen kaikkea Väinämöisen vastahahmo ja juonta liikkeelle paneva hahmo. Hän edustaa nuorta uhmaa, kateutta ja riittämätöntä tietoa vastakohtana Väinämöisen iälle, kokemukselle ja myyttiselle syntytiedolle. Kilpalaulannassa hänen tehtävänsä on osoittaa, millaista on epäaito tietäjyys: hän osaa luetella asioita, mutta ei hallitse alkuperätietoa eikä sanan todellista voimaa. Aino-lupauksen kautta hän muuttuu myös perheensä onnettomuuden aiheuttajaksi. Ampumisjaksossa hän on kostaja, jonka teko ei voita Väinämöistä mutta muuttaa tämän matkan suunnan. Näin Joukahainen on Kalevalassa rakenteellisesti tärkeä, vaikka hänen oma tarinansa jää lyhyeksi: hänen virheensä synnyttävät sekä Aino-tragedian että Väinämöisen ajautumisen kohti uusia tapahtumia.		Joukahaisen myyttinen tehtävä on toimia väärän tai vajaaksi jäävän tietäjyyden kuvana. Hän uskoo hallitsevansa maailman alkuun liittyvää tietoa, mutta hänen tietonsa osoittautuu pinnalliseksi ja valheelliseksi, kun hän kohtaa Väinämöisen. Tämän vuoksi Joukahainen ei ole vain tavallinen riidanhaastaja: hänen tappionsa näyttää, että kalevalaisessa maailmassa laulu, syntytieto ja sanallinen mahti ratkaisevat voiman. Myöhemmin jousella ampuminen siirtää hänet tietokilpailun häviäjästä kostajaksi. Hän ei kuitenkaan kykene surmaamaan Väinämöistä, vaan aiheuttaa epäsuorasti tapahtumien kääntymisen kohti merta ja Pohjolaa.	Kalevalan taustalla on useita kansanrunouden aiheita, joita Lönnrot on yhdistänyt eepokselliseksi juoneksi. Kilpalaulantarunoissa Väinämöisen vastustajana voi esiintyä Joukahainen, Joukamoinen tai lappalaiseksi kuvattu nuori mies, joka haastaa vanhan tietäjän tiedossa ja laulussa. Näissä runoissa olennaista on vastustajan häviäminen Väinämöisen ylivoimaiselle laululle ja joutuminen maan, suon tai muun luonnonelementin vangiksi. Toisessa runoaiheessa lappalainen tai Joukahaisen kaltainen ampuja väijyy Väinämöistä ja ampuu hevosen tai muuten suistaa hänet vesille. Kansanrunoudessa tämä ampumisaihe liittyy usein Väinämöisen merellä ajelehtimiseen ja laajempaan myyttiseen tapahtumaketjuun. Aino-jakson yhteys Joukahaisen lupaukseen on Kalevalassa erittäin keskeinen, mutta kansanrunouden taustalla se on monimutkaisempi: Lönnrot yhdisti sisaren lupaamisen, neidon surun ja vedenneitoon tai hukkuvaan neitoon liittyviä aineksia yhtenäiseksi Aino-tarinaksi.	Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulantaa voidaan verrata laajasti tunnettuihin viisaus- ja sanakilpailuihin, joissa osapuolet koettelevat toistensa tietoa maailman synnystä, jumalista tai kosmisesta järjestyksestä. Esimerkiksi skandinaavisessa perinteessä Óðinnin ja Vafþrúðnirin viisauskilpa tarjoaa vertailukohdan vanhan tietäjän ja vaarallisen tiedollisen kamppailun teemalle. Vertailu ei tarkoita, että Joukahainen olisi lainattu tästä perinteestä, vaan että samankaltainen myyttinen asetelma tunnetaan muuallakin. Ampumisjaksoa voi varovasti verrata kertomuksiin, joissa sankari tai tietäjä haavoittuu, suistuu matkalle tai joutuu veden varaan ja siirtyy näin uuteen myyttiseen vaiheeseen. Tällaiset rinnastukset auttavat hahmottamaan Joukahaisen roolia juonen laukaisijana, mutta ne eivät ole todisteita Kalevalan sisäisistä faktoista.		Kalevalan Joukahainen rakentuu kalevalamittaisen kansanrunouden nuoren haastajan ja lappalaiseksi nimetyn ampujan aineksista. Nimi esiintyy eepoksessa erityisesti muodossa "nuori Joukahainen", ja lisämääre "laiha poika lappalainen" asettaa hänet Väinämöisen vastakohdaksi: nuoreksi, pohjoiseen tai ulkopuoliseen maailmaan liittyväksi kilpailijaksi. Nimen alkuperää ei voi selittää varmasti. Tutkimuksessa on pidetty selvänä lähinnä sitä, että Kalevalan Joukahainen ei ole itsenäinen jumaluus vaan Lönnrotin eepoksessa vahvasti Väinämöiseen ja Ainoon sidottu vastahahmo.			3 • 6	1 • 3 • 4 • 5 • 6	Aino • Väinämöinen	Kalevala • Väinölä • Pohjola			Joukahainen – Kalevalan nuori haastaja ja Ainon veli	Joukahainen on Kalevalan nuori lappalainen, joka haastaa Väinämöisen kilpalaulantaan, lupaa Aino-sisarensa lunnaiksi ja kostaa ampumalla Väinämöisen hevosen.
Kalervo (muokkaa)	Kalervo	Kullervon isä, Untamon veli ja hävitetyn suvun päämies	Kalervo on Kalevalan Kullervo-jakson taustalla vaikuttava isähahmo: Untamon veli, jonka suvun tuho käynnistää Kullervon kohtalon.	Kalervo on Kullervon isä ja Untamon veli, jonka suvun hävitys avaa Kalevalan synkimmän kertomuskaaren. Hänen oma tarinansa alkaa veljesriidasta ja jatkuu Kullervon patronyyminä, perintönä ja kadotettuna kotina. Kalervo ei ole eepoksen suurten tekojen sankari, vaan murtuneen suvun nimi, jonka varassa Kullervon viha ja häpeä saavat muotonsa.	=== Veljesriidan alku === Runossa 31 Kalervo kasvaa linnun Karjalaan kantamasta lapsesta. Samasta hajotetusta lapsijoukosta syntyy myös Untamoinen, josta tulee Kalervon veli ja vastustaja. Riita alkaa kalavesistä: Untamo laskee verkkonsa Kalervon vesille, Kalervo kokoaa kalat konttiinsa, ja veljesten välinen torailu yltyy. Toinen riidan aihe syntyy kylvöstä ja karjasta. Kalervo kylvää kauraa Untamon tuvan taakse, Untamon uuhi syö kylvön, ja Kalervon koira repii uuhen. Untamo uhkaa surmata Kalervon suvun ja lähtee aseistettujen miesten kanssa sotaan veljeään vastaan. === Suvun hävitys ja Kullervon synty === Untamon miehet kaatavat Kalervon joukon, surmaavat suuren suvun ja polttavat talon poroksi runossa 31. Hävityksestä jää kuitenkin eloon yksi Kalervon impi, raskaana oleva nainen, jonka Untamon väki vie kotiinsa palvelijaksi. Tämän naisen lapsesta syntyy Kullervo. Kalervo on siten pojan isä ja samalla nimi, jonka kautta Kullervo kulkee runosta toiseen: “Kullervo, Kalervon poika”. Isän suku on pojan syntyhetkellä jo väkivallan, orjuuden ja koston merkitsemä. === Isän nimi orjan matkassa === Runoissa 32 ja 33 Kalervo näkyy ennen kaikkea Kullervon patronyyminä. Kullervo joutuu Ilmarisen taloon orjaksi ja paimeneksi, ja hänen asemansa määrittyy yhä Kalervon poikana, vaikka Kalervo itse ei näissä jaksoissa toimi tapahtumien keskellä. Kalervon perintö saa konkreettisen muodon veitsessä, jonka Kullervo sanoo olevan isältä saatua omaisuutta. Kun Ilmarisen emännän kivinen leipä katkaisee veitsen, Kullervo itkee menetystä: kyse ei ole vain työkalusta, vaan viimeisestä näkyvästä siteestä isään ja sukuun. === Elossa oleva isä löytyy === Runossa 34 Kullervo pakenee Ilmarisen talosta ja aikoo lähteä kostamaan Untamolle, koska uskoo sukunsa tuhotuksi. Matkalla vastaan tuleva akka kertoo, ettei Kalervo olekaan kaatunut: Kullervon isä ja äiti ovat elossa. Akka neuvoo Kullervolle tien Lapin laajalle rajalle, kalalammin laitaan, missä Kalervo asuu. Kullervo saapuu kotiin, mutta häntä ei heti tunnisteta. Kohtaaminen palauttaa Kullervon hetkeksi vanhempiensa varjoon, vaikka menetetty lapsuus ja kadonnut sisar tekevät kodista jo valmiiksi hauraan. === Isä arvioi pojan työn === Runossa 35 Kullervo elää Kalervon luona, mutta ei sopeudu työhön eikä talon järjestykseen. Kalervo tarkastaa poikansa kalastustöitä: Kullervo soutaa veneen rikki, katkoo hangat ja hajottaa haapaisen venon. Kalervo siirtää pojan nuotan tarvontaan, mutta Kullervo turmelee myös sen työn sekoittamalla veden ja repimällä pyydyksen. Tämän jälkeen Kalervo lähettää hänet viemään veroja ja maarahoja. Matkasta kasvaa Kullervon kohtalon ratkaiseva käänne, kun hän kohtaa tietämättään oman sisarensa. === Hyvästit ja kuoleman sanoma === Runossa 36 Kullervo lähtee sotaan kostamaan Untamolle. Ennen lähtöä hän hyvästelee isänsä ja kysyy, itkisikö tämä poikaansa, jos kuulisi tämän kuolleen. Kalervon vastaus on kova: hän ei itkisi, vaan uusi ja parempi poika voitaisiin tehdä. Sotatiellä Kullervo saa sanoman, että isä on kuollut. Hän ei palaa hautaamaan Kalervoa, vaan jatkaa kohti kostoa. Kun Kullervo myöhemmin palaa kotiin ja koskettaa kylmää kiuasta, hän päättelee isän olevan kuollut; Kalervon talo on tyhjä, eikä suvusta ole enää jäljellä turvaa.	Tutkimuksessa Kalervo nähdään yleensä Kullervo-tarinan taustahahmona ja sukutarinan solmukohtana, ei omana kulttihahmonaan. Hänen tehtävänsä on antaa Kullervolle alkuperä, patronyymi ja peritty ristiriita. Kalervon suvun hävitys selittää Kullervon aseman orjana, kostajana ja yhteisöön sopeutumattomana henkilönä. Samalla Kalervon myöhempi löytyminen elossa näyttää, että Kullervon tragedia ei ratkea pelkällä kotiinpaluulla: biologinen isä ja kotitalo ovat olemassa, mutta ne eivät enää kykene korjaamaan väkivallan, orjuuden ja kadonneen lapsuuden aiheuttamaa murtumaa. Lönnrotin kokoamassa eepoksessa Kalervoon liittyy myös kertomuksellista jännitettä, koska suvun hävityksen ja myöhemmän perheen löytymisen piirteet heijastavat eri runotoisintojen yhdistämistä.		Kalervo ei ole Kalevalassa jumala, tietäjä eikä varsinainen sankaritoimija, vaan suvun, isyyden ja perityn väkivallan hahmo. Hänen merkityksensä on myyttis-kertomuksellinen: Kalervon ja Untamon veljesriita tekee Kullervon elämästä alusta asti sukuvihan, orpouden ja koston määräämän. Kalervo edustaa Kullervolle sekä menetettyä kotia että riittämätöntä isän turvaa. Kun Kullervo palaa isänsä luo, Kalervo ei kykene palauttamaan poikaa yhteisöön, vaan pojan vierauden ja tuhon kehitys jatkuu.	Suullisessa kansanrunoudessa Kalervo esiintyy ennen kaikkea Kullervo- ja Untamo-aiheisten runojen yhteydessä. Aineistossa hahmojen nimet, sukusuhteet ja tapahtumien järjestys voivat vaihdella: joissakin toisintolinjoissa painottuu Untamon tekemä suvun tuho ja Kullervon kasvu vihollisen talossa, toisissa taas Kullervon paluu vanhempien luo ja epäonnistuminen kotitalon töissä. Kalervo on näissä runoissa usein vähemmän itsenäinen henkilö kuin Kullervon sukuaseman merkki. Muoto “Kalervon poika” on tärkeä, koska se pitää Kullervon sidottuna isänsä nimeen silloinkin, kun isä ei ole tapahtumien keskellä.	Vertailevassa mytologian ja kirjallisuuden tutkimuksessa Kalervon merkitys liittyy useimmiten Kullervon tragediaan. Kullervoa on verrattu esimerkiksi Oidipukseen tietämättömän sukupuolirikoksen ja itsetuhon vuoksi; tällöin Kalervo asettuu vain väljästi traagisen isälinjan taustalle, eikä häntä pidä pitää kreikkalaisen myytin vastineena. Kalervon ja Untamon veljesriita muistuttaa yleisellä tasolla monien perinteiden veljes- ja sukuriitakertomuksia, kuten Kainin ja Abelin tai muiden perustavien veljeskonfliktien asetelmia. Nämä rinnastukset kuvaavat samankaltaisia kertomusmalleja, eivät todista suoraa lainaa tai sitä, että Kalervo olisi Kalevalassa sama hahmo kuin jonkin toisen mytologian isä- tai veljeshahmo.		Kalervo kuuluu Kalevalassa Kullervo-jakson henkilöhistoriaan: hän on Untamon veli, Kullervon isä ja Kalervon suvun nimellinen päämies. Hänen nimensä toimii sekä henkilönimenä että Kullervon patronyyminä, jolloin Kullervo määritellään jatkuvasti isänsä ja tuhottuna pidetyn sukunsa kautta. Nimen suhdetta Kaleva-nimistöön on pidetty mahdollisena, mutta Kalervoa ei tule samastaa suoraan Kalevaan tai Kalevanpoikiin ilman erillistä perustetta.			31 • 34 • 35	31 • 32 • 33 • 34 • 35 • 36	Kullervo • Ilmarinen • Untamo	Kalevala			Kalervo – Kullervon isä ja Kalervon suvun kohtalo Kalevalassa	Kalervo on Kullervon isä ja Untamon veli Kalevalassa. Hänen suvustaan alkaa Kullervon traaginen tarina, kosto ja tuhoutunut koti.
Kullervo (muokkaa)	Kullervo	Traaginen kostaja ja Kalervon poika	Kullervo on Kalevalan traaginen orpo, orja ja kostaja, jonka elämä kulkee Untamon vainosta Ilmarisen taloon, sisaren turmioon ja lopulta omaan kuolemaan.	Kullervo on Kalevalan synkimpiä hahmoja: Kalervon poika, joka kasvaa väkivallan, orjuuden ja väärän kasvatuksen jäljiltä tuhoisaksi kostajaksi. Hänen tarinansa etenee runoissa 31–36 Untamon suvun vainosta Ilmarisen taloon, perheen luo palaamiseen, sisaren kohtaamiseen ja viimeiseen sotaretkeen. Kullervon kohtalo ei liity Sampo-retkeen, vaan muodostaa Kalevalassa oman tiiviin murhenäytelmänsä.	Kullervon tarina alkaa runossa 31 Kalervon ja Untamon suvun vihasta. Untamo tuhoaa Kalervon väen, mutta Kalervon poika Kullervo jää eloon. Lasta yritetään surmata, mutta hän ei kuole: hirsipuuhun viety poika kaivertaa puuhun kuvia miehistä, miekoista ja keihäistä. Kun Untamo ei saa häntä hengiltä eikä hyödylliseksi, Kullervo päätyy orjaksi seppo Ilmarisen taloon. Ilmarisen talossa runossa 32 Kullervo pyytää työtä, ja Ilmarisen emäntä panee hänet karjan paimeneksi. Emäntä leipoo hänelle evääksi leivän, jonka sisään on kätketty kivi. Paimeneksi lähetetty Kullervo joutuu alistetun orjan asemaan, mutta samalla hänellä on jo vaarallinen voima ja kostonhalu. Runossa 33 Kullervo paimentaa karjaa ja valittaa kohtaloaan. Kun hän ryhtyy syömään eväitään, kiveen kätketty leipä rikkoo hänen veitsensä, joka on hänelle tärkeä perintöesine ja muisto isästä. Tämän jälkeen Kullervo kostaa: hän surmaa karjan tai muuttaa pedot karjan hahmoon niin, että Ilmarisen emäntä joutuu petojen raadeltavaksi lypsylle mennessään. Runossa 34 Kullervo lähtee pois Ilmarisen luota ennen kuin Ilmarinen saa tiedon vaimonsa kuolemasta. Hän kulkee yksin, soittelee ja vaeltaa synkissä maisemissa, mutta hänen ilonsa kääntyy kurjuuden pohtimiseksi. Matkalla hän saa tietää, ettei hänen koko sukunsa olekaan kuollut, vaan hänen vanhempansa ovat elossa. Runossa 35 Kullervo elää jälleen vanhempiensa luona, mutta hän ei sovi arkisiin töihin. Hänet pannaan muun muassa soutamaan, mutta hän rikkoo veneen osia ja osoittautuu kelvottomaksi tavalliseen palvelukseen. Myöhemmin hän kohtaa matkallaan nuoren naisen, viettelee hänet rikkauksilla ja saa tietää naisen olevan hänen kadonnut sisarensa. Sisar surmaa itsensä, ja Kullervo palaa kotiin häpeän ja tuhon painamana. Runossa 36 Kullervo valmistautuu sotaan Untamoa vastaan. Äiti varoittaa häntä lähtemästä, mutta Kullervo pitää sotakuolemaa kauniina kohtalona. Hän lähtee, hävittää Untamon väen ja palaa kotiin, mutta löytää perheensä kuolleena tai kadonneena. Lopulta Kullervo kysyy miekaltaan, suostuuko se juomaan syyllistä verta; miekka vastaa ottavansa myös pahan veren, ja Kullervo surmaa itsensä.	Vallitsevassa tutkimustulkinnassa Kullervoa pidetään Kalevalan traagisena antisankarina ja Lönnrotin voimakkaasti kokoamana kertomushahmona. Hänen tarinansa ei ensisijaisesti selitä luonnonilmiötä tai vanhaa jumaluutta, vaan käsittelee sukutuhon, orjuuden, kaltoinkohtelun, väärän kasvatuksen ja koston seurauksia. Kullervo on hahmona kyvykäs ja voimakas, mutta hänen voimansa on sosiaalisesti väärässä paikassa: hän ei kykene paimeneksi, soutajaksi, pojaksi, veljeksi eikä sankariksi yhteisön hyväksi. Siksi hänen kostonsa osuu myös viattomiin ja lopulta häneen itseensä.		Kullervo ei ole Kalevalassa jumaluus eikä maailmanjärjestyksen luoja, vaan myyttis-traaginen rajahahmo: hän on suvusta irti revitty orpo, jonka voima jää yhteisön ulkopuolelle. Hänen hahmonsa näyttää, mitä tapahtuu, kun sukuyhteys, kasvatus ja oikea paikka yhteisössä rikkoutuvat. Kullervon yliluonnollinen tai runollisesti liioiteltu kestävyys ja hänen kykynsä kääntää metsän pedot kostonsa välineiksi tekevät hänestä enemmän kuin tavallisen ihmisen, mutta hänen roolinsa on ennen kaikkea tuhon ja väärin kohdellun voiman kuvaaja.	Kullervoon liittyviä aiheita tunnetaan kansanrunoudessa useina muunnelmina. Niissä korostuvat Kalervon pojan orpous, Untamon tai vihollissuvun vaino, lapsen poikkeuksellinen eloonjääminen, kelvottomuus arkisiin töihin, myyminen tai joutuminen sepän taloon, paimenen eväsleipään kätketty kivi, isältä saadun veitsen rikkoutuminen, emännän surma petojen avulla, kadonneen sisaren kohtaaminen sekä syyllisyyteen päättyvä itsemurha. Kaikki nämä jaksot eivät välttämättä esiinny samoissa runomuodoissa, vaan Kalevalan Kullervo on toimituksellisesti yhtenäistetty hahmo kansanrunouden hajanaisemmista aineksista.	Vertailevassa mytologiassa Kullervoa voidaan rinnastaa muihin traagisiin sankareihin, mutta nämä rinnastukset eivät ole todisteita suorasta alkuperästä. Oidipus-tarustoon häntä yhdistää tietämättömyydessä tapahtuva sukusuhteen rikkominen ja sen jälkeen seuraava tunnistus ja tuho. Laajemmin hän kuuluu kansainvälisiin kertomusmotiiveihin, joissa vainottu lapsi jää henkiin, kasvaa vaaralliseksi kostajaksi ja tuhoutuu oman kohtalonsa mukana. Tolkienin Túrin Turambar on tunnettu kirjallinen vertailukohta, koska Tolkien sai Kullervo-tarinasta vaikutteita, mutta Túrin ei ole Kullervon kansanrunollinen lähde vaan myöhempi kirjallinen muunnelma ja rinnakkaistapaus.		Kullervo on Kalevalassa Kalervon poika, jonka tarina lähtee Kalervon ja Untamon sukujen väkivallasta. Kansanrunouden taustassa Kullervo-aihelma ei näytä olleen yksi täysin yhtenäinen kertomus, vaan Lönnrotin eepokseen kokoama murhenäytelmä, jossa yhdistyvät orpopojan, orjan, kostajan, karjanpaimenen, sisaren tunnistamisen ja itsemurhan motiivit.			32 • 33 • 34 • 35 • 36	31 • 32 • 33 • 34 • 35 • 36	Ilmarinen • Kalervo • Untamo • Ilmarisen emäntä • Kullervon äiti • Kullervon sisar	Untamola • Kalervon koti • Ilmarisen talo • Kalevala	Kullervon miekka • Kullervon veitsi • Sampo	orjuus • kosto • sukuviha • insesti • traaginen sankari	Kullervo – Kalevalan traaginen kostaja ja Kalervon poika	Kullervo on Kalevalan Kalervon poika, orja ja kostaja, jonka tarina runoissa 31–36 kulkee Untamon vainosta Ilmarisen taloon, sisaren turmioon ja itsemurhaan.
Kyllikki (muokkaa)	Kyllikki	Saaren neiti, Lemminkäisen puoliso ja valan rikkoja	Kyllikki on Saaren kaunis ja ylpeä neiti, jonka Lemminkäinen sieppaa puolisokseen. Hänen ja Ahdin välinen ikilupaus särkyy, kun Kyllikki käy kylän neitojen kisassa ja Lemminkäinen lähtee sotaisalle Pohjolan-retkelle.	Kyllikki on Kalevalassa Saaren kuuluisin neiti, joka ei taivu maineikkaidenkaan kosijoiden vaimoksi. Hänen kohtalonsa kääntyy, kun Lemminkäinen vie hänet väkisin rekeensä ja liitto sinetöidään vastavuoroisilla valoilla. Kyllikin tarina on lyhyt mutta ratkaiseva: hänen kylässä käyntinsä sysää Lemminkäisen kohti Pohjolaa, Tuonelan vaaraa ja kuoleman enteitä.	=== Saaren neiti ja torjuttu kosija === Runossa 11 Kyllikki esitellään Saaren kukkana ja kaunokaisena, joka on muita neitoja kuuluisampi. Hän ei suostu sulhasille eikä mielly miehiin, vaikka kosijoita tulee ylhäisistä ja kaukaisista suunnista. Lemminkäinen lähtee Saareen Kyllikkiä pyytämään ja viipyy siellä neitojen iloissa, mutta Kyllikki torjuu hänet halveksien ja vaatii itselleen vertaisensa puolison. Kyllikin asema ei ole vain kauneutta, vaan valtaa valita ja torjua. Saaren yhteisössä hän on se yksi impi, jota Lemminkäisen viehätys ja maine eivät heti murra. === Sieppaus ja ikilupaus === Kun Saaren neidot kisaavat kauniilla kankaalla, Kyllikki on ylinnä muita. Lemminkäinen ajaa kisakedolle, tempaa Kyllikin rekeensä ja vie hänet pois. Kyllikki valittaa, pyytää päästä kotiin äitinsä luo ja muistuttaa veljistään sekä sukunsa voimasta, mutta Lemminkäinen ei päästä häntä. Matkalla Kyllikki suree joutuneensa sotaisan miehen suojaan. Lemminkäinen puolustaa itseään lupaamalla hyvää elatusta ja turvaa miekallaan. Lopulta Kyllikki asettaa ehdon: jos Ahti tahtoo hänet ikuiseksi puolisoksi, hänen on vannottava, ettei lähde sotaan kullan eikä hopean vuoksi. Lemminkäinen vaatii vastavalaksi, ettei Kyllikki käy kylissä tanssin ja kisojen tähden. He vannovat ikilupauksensa Jumalan edessä: Ahti ei käy sotia eikä Kyllikki kyliä. === Rikottu vala ja varoitusuni === Runossa 12 Ahti Lemminkäinen ja Kyllikki elävät yhdessä valansa mukaisesti. Ahti ei käy sotaa eikä Kyllikki kylissä. Kun Ahti kuitenkin viipyy kalaretkellään, Kyllikki lähtee kylän neitojen kisaan. Ahdin sisar Ainikki kantaa tiedon veljelleen, ja Lemminkäinen vihastuu. Kyllikin valanrikko tulee Lemminkäiselle syyksi lähteä sotaan Pohjolaan. Kyllikki yrittää estää lähtöä kertomalla pahasta unestaan, jossa tuli ja valkea vyöryvät tupaan. Ahti torjuu varoituksen naisten unina ja lähtee kohti Pohjolan tupia. === Veren enne Lemminkäisen kodissa === Runossa 15 Kyllikki on Lemminkäisen kodissa, Kaukomielen kartanossa, kun hän tarkastelee miehensä sukaa ja harjaa. Niistä alkaa vuotaa verta ja hurmetta. Kyllikki ymmärtää merkin: hänen miehensä on kadonnut pahoille teille. Kyllikin havainto saa myös Lemminkäisen äidin tajuamaan poikansa joutuneen tuhoon. Kyllikki ei itse lähde pelastusmatkalle, mutta hänen näkemänsä enne avaa tien Lemminkäisen kuoleman ja äidin suuren Tuonelaan ulottuvan etsinnän jaksolle.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Kyllikki on Lemminkäisen tarinassa eepillinen käännehenkilö eikä itsenäinen mytologinen päätoimija. Hänen tehtävänsä on sitoa sankarin eroottinen, aviollinen ja sotaisa puoli samaan kertomusketjuun. Saaren neidon ryöstö edustaa vanhaa sankarirunouden morsiamenryöstöaihetta, mutta Kalevalassa se saa myös moraalisen ja sosiaalisen jännitteen: Kyllikin oma tahto torjutaan, mutta hän pystyy neuvottelemaan avioliittoon ehtoja. Valanrikko ei tutkimuksessa yleensä merkitse vain yksittäistä naisen hairahdusta, vaan kertomuksellista mekanismia, jolla Lemminkäisen pidätelty soturi-identiteetti vapautuu. Kyllikki siis paljastaa Lemminkäisen kodin ja seikkailun välisen ristiriidan: puoliso yrittää sitoa hänet kotiin, mutta sankarirunon logiikka vie hänet väkivaltaiseen ja kuolemanvaaralliseen maailmaan.		Kyllikin myyttinen merkitys liittyy rajatilaan neidon, vaimon ja tuhon enteiden näkijän välillä. Hän on ensin tavoiteltu Saaren neiti, jonka kauneus ja torjuvuus tekevät hänestä sankarin koetuksen kohteen. Sieppauksen jälkeen hänestä tulee avioliiton ehtojen asettaja: Kyllikki ei ole pelkkä passiivinen palkinto, vaan hän saa Lemminkäisen sitoutumaan sotaretkistä luopumiseen. Kun vala rikkoutuu, Kyllikki toimii kertomuksessa laukaisijana, joka siirtää Lemminkäisen kodin piiristä vaaralliseen ulkomaailmaan. Varoitusuni ja veren näkeminen suassa ja harjassa antavat hänelle myös enteiden tulkitsijan roolin, vaikka varsinainen pelastava toimija on Lemminkäisen äiti.	Kalevalan Kyllikki perustuu suullisen runouden Lemminkäis- ja Kaukomieli-aiheisiin, joissa sankari tavoittelee tai ryöstää Saaren neidon ja liittoon liittyy molemminpuolinen kielto: mies ei saa lähteä sotaan tai vaarallisille retkille, nainen ei saa lähteä kylän iloihin. Kansanrunovariantit eivät ole täysin yhtenäisiä: henkilönnimet, paikat, teon syyt ja valan muoto vaihtelevat. Kyllikkiä vastaava hahmo voi olla nimenomaan Kyllikki tai yleisemmin Saaren neiti, ja jakso voi painottua joko morsiamen ryöstöön, puolisoiden väliseen sopimukseen tai Lemminkäisen seuraavaan tuhonretkeen. Kalevalassa Lönnrot on koonnut näistä aineksista yhtenäisen avioliitto- ja valakertomuksen, joka valmistaa Lemminkäisen Pohjola-jaksoa.	Vertailevassa mytologiassa Kyllikin jaksoa voidaan rinnastaa laajalle levinneisiin morsiamenryöstön ja sankarin pidättävän puolison aiheisiin. Monissa eepoksissa sankari hankkii puolison väkivalloin tai vastoin yhteisön normeja, ja avioliitto toimii välivaiheena ennen uutta sotaa tai tuhonretkeä. Tällaiset rinnastukset auttavat hahmottamaan Kyllikin kertomusroolia, mutta ne eivät tee hänestä samaa hahmoa kuin muiden perinteiden ryöstetyt morsiamet tai varoittavat puolisot. Kyllikki on itämerensuomalaisen Lemminkäis-runouden hahmo, jonka merkitys määräytyy Kalevalassa Saaren, valan, kyläkäynnin ja Lemminkäisen kohtalokkaan retken kautta.		Kyllikki kuuluu Lemminkäisen eli Ahdin runopiiriin, jossa Saaren neidon ryöstö, avioliiton ehdollinen vala ja valan rikkomisesta seuraava sotaretki muodostavat oman jaksonsa. Kalevalassa hänet määritellään ennen kaikkea Saaren kuuluisaksi neidoksi ja myöhemmin Lemminkäisen puolisoksi. Hahmo ei näyttäydy eepoksessa itsenäisenä jumalolentona, vaan kansanrunouden morsian- ja puolisoaiheiden kautta rakentuvana henkilönä. Nimi Kyllikki on kansanrunomainen naisen nimi; sen tarkka alkuperä ja suhde mahdollisiin paikallisiin nimimuotoihin jäävät epävarmoiksi.			11 • 12	11 • 12 • 15	Lemminkäinen • Ahti • Lemminkäisen äiti	Saari • Pohjola • Tuonela • Kalevala			Kyllikki – Saaren neiti ja Lemminkäisen puoliso Kalevalassa	Kyllikki on Kalevalan Saaren neiti, jonka Lemminkäinen sieppaa puolisokseen. Hänen valansa, varoitusunensa ja veren enne käynnistävät Lemminkäisen kohtalokkaan Pohjolan-retken.
Lemminkäinen (muokkaa)	Lemminkäinen	Seikkailija, kosija ja sotaisa sankari	Lemminkäinen on Kalevalan kiivas, komea ja uhkarohkea sankari, jonka tarina kulkee kosinnasta kuolemaan ja takaisin, Pohjolan veritekoihin sekä lopulta Sampo-retkelle Väinämöisen ja Ilmarisen rinnalle.	Lemminkäinen on Kalevalassa lieto ja levoton sankari, jota kutsutaan myös Kaukomieleksi, Ahdiksi ja Ahti Saarelaiseksi. Hänen tarinansa alkaa Saaren neidon Kyllikin tavoittelusta, jatkuu Pohjolan vaarallisiin kosintatehtäviin ja äidin tekemään henkiinherättämiseen, ja saa uuden suunnan kutsumattomana Pohjolan pitovieraana. Eepoksen loppupuolella Lemminkäinen liittyy Väinämöisen ja Ilmarisen Sampo-retkeen soutajana, loitsijana ja tähystäjänä.	Alussa Lemminkäinen vilahtaa runonlaulun perinteeseen kuuluvassa luettelossa: sanat kuluvat, mutta laulun ja leikin ainekset jatkuvat, ja hänen nimensä mainitaan leikkien yhteydessä (1). Varsinainen kertomus alkaa, kun lieto Lemminkäinen, kaunis Kaukomieli, päättää lähteä Saaren neidon kosintaan äitinsä varoituksista huolimatta (11). Saarella hän tavoittelee Kyllikkiä, ja heidän liittonsa rakentuu lupauksille: Lemminkäisen on määrä pysyä poissa sodista ja Kyllikin kylän kisoista. Kyllikin kanssa eletty rauha särkyy, kun Lemminkäinen lähtee kalankutuun eikä palaa ajoissa; Kyllikki rikkoo oman lupauksensa ja käy kylän leikeissä (12). Lemminkäinen kuulee asiasta, hylkää Kyllikin ja suuntaa Pohjolaan kultia, hopeita ja ennen kaikkea uutta naista hakemaan. Pohjolan emäntä torjuu hänet ensin naineena miehenä, mutta Lemminkäinen vaatii tytärtä ja joutuu kosintatehtäviin (13). Pohjolan tehtävät vievät Lemminkäisen Hiiden hirven ja muiden yliluonnollisten saaliiden jäljille (13–14). Hän turvautuu rukoukseen, loitsuihin ja omaan uhkarohkeuteensa, mutta viimeinen vaihe koituu kohtalokkaaksi: Tuonelan vaarojen äärellä hän tulee surmatuksi ja kappaleiksi saatetuksi. Äiti aavistaa poikansa hädän, etsii hänet ja haravoi ruumiinpalat vedestä; Lemminkäinen nousee vaskisessa haravassa vielä vajavaisena, ja äiti kokoaa sekä elvyttää hänet takaisin elävien joukkoon (15). Myöhemmin Lemminkäinen kuulee Pohjolan pidoista ja päättää lähteä, vaikka häntä ei ole kutsuttu ja äiti varoittaa uudelleen (26). Hän saapuu Pohjolan tupiin röyhkeänä vieraana, vaatii kestitystä ja joutuu torjuvan emännän sekä isäntäväen kanssa yhteenottoon (27). Veritekojen jälkeen hänen on paettava Pohjolasta; hän muuttaa muotoaan, rukoilee Ukolta suojaa ja kätkeytyy lopulta saarelle, jossa neidot ihastelevat hänen lauluaan ja taitojaan (28–29). Pakomatkan jälkeen hän palaa sotaisiin aikeisiin, menee laivalleen ja lupaa purrelle taisteluita, mutta merellä häntä vastustaa pakkanen ja retki menettää voimansa (30). Eepoksen loppupuolella Lemminkäinen kohtaa merellä Väinämöisen purren ja tunnistaa vanhan tietäjän peränpitäjäksi (39). Hän liittyy mukaan Sampo-retkelle Ilmarisen ja Väinämöisen seuraan, muistaa kosken äärellä loitsuja ja auttaa, kun vene juuttuu matkalla (40). Pohjolassa hän soutaa mukana, lähtee ottamaan Sampoa ja yrittää kerskaillen liikuttaa kirjokantta omin voimin (42). Paluumatkalla hän nousee purjepuuhun tähystämään, tarkkailee ilmansuuntia ja havaitsee lopulta Pohjan pursen lähestyvän; näin hän on mukana Sampo-taistelun ratkaisevassa merivaiheessa (43).	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Lemminkäinen on sankariepiikan kerrostunut seikkailijasankari eikä yksiselitteinen jumala tai historiallinen henkilö. Kalevalassa hän toimii Väinämöisen ja Ilmarisen vastakuvana: hänellä on rohkeutta, vetovoimaa ja väkivaltaista energiaa, mutta häneltä puuttuu vanhemman tietäjän harkinta ja seppäsankarin pitkäjänteisyys. Hänen tarinansa käsittelee nuoren miehen sosiaalista hallitsemattomuutta: hän rikkoo lupauksia, halveksii varoituksia, tunkeutuu vieraisiin juhliin ja käynnistää väkivaltaisia tapahtumia, joiden seurauksia hän ei kykene hallitsemaan. Kuolema ja henkiinherättäminen eivät tee hänestä kristillistä pelastushahmoa, vaan korostavat kansanrunouden omaa rajakuvastoa, jossa äiti, loitsut, parannus ja ruumiin kokoaminen palauttavat rikkoutuneen sankarin. Hahmon kannalta keskeistä on, että Lemminkäinen on enemmän toiminnan ja vaaran kuin järjestyksen ja viisauden edustaja.		Lemminkäisen myyttinen tehtävä on esittää nuorta, hallitsematonta sankarivoimaa: hän on kosija, tappelija, laulaja, loitsija ja rajojen rikkoja. Hänellä on yliluonnollisia kykyjä, mutta hän ei hallitse niitä Väinämöisen tavoin viisauden kautta. Hänen kuolemansa ja äidin suorittama palauttaminen elävien joukkoon tekevät hänestä rajahahmon elävien maailman ja Tuonelan välillä. Tämän jakson kannalta Lemminkäinen ei ole niinkään kuoleman voittaja omin voimin, vaan sankari, jonka äidin tieto, sinnikkyys ja parantava voima pelastavat. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että hänen sankaruutensa on kaksijakoista: hän uskaltaa mennä sinne, minne muut eivät mene, mutta hänen oma harkitsemattomuutensa vie hänet toistuvasti tuhoon.	Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Lemminkäiseen liittyvä aineisto ei muodosta yhtä ainoaa yhtenäistä elämäkertaa. Erillisiä ja paikoin toisiinsa sekoittuvia runotyyppejä ovat muun muassa Lemminkäisen kosinta- ja Kyllikki-aiheet, vaaralliset saalistus- tai kosintatehtävät, Lemminkäisen surma ja äidin etsintä, kutsumaton pitoihin meno sekä Ahdin tai Kaukomielen sotaisat retket. Kansanrunousaineistossa hahmon nimet voivat vaihdella: Lemminkäinen, Kaukomieli, Kauko, Ahti ja Saarelainen eivät aina ole samassa suhteessa kuin Kalevalassa. Joissakin runoissa korostuu naistenmies ja saarelle saapuva kosija, toisissa uhmakas soturi tai pitoihin tunkeutuva väkivaltainen vieras, toisissa taas äidin pelastama vainaja. Tämä osoittaa, että Kalevalan Lemminkäinen on toimitettu kokonaisuus, jossa useampi perinneaines on järjestetty yhden sankarin elämäntarinaksi.	Vertailevassa mytologiassa Lemminkäistä on usein rinnastettu kuoleman ja paluun kokeneisiin sankareihin tai jumalhahmoihin, mutta nämä rinnastukset ovat vertailua eivätkä Kalevalan sisäisiä faktoja. Erityisesti ruumiin paloittelu, etsiminen ja kokoaminen tuo mieleen laajempia myyttisiä aiheita, kuten Osiriksen paloittelun egyptiläisessä perinteessä tai eri kulttuurien kertomukset kuolleen sankarin palauttamisesta. Äidin pelastava rooli erottaa Lemminkäisen monista vertailukohdista: hänen paluunsa ei perustu omaan jumalalliseen ylösnousemusvoimaan, vaan omaisen etsintään, parantaviin aineisiin ja loitsuihin. Nuorena, kauniina ja vaarallisena kosija-soturina Lemminkäinen vertautuu myös indoeurooppalaisen sankariepiikan uhkarohkeisiin nuorukaisiin, mutta suomalais-karjalainen runokieli, Tuonelan kuvasto ja äidin keskeisyys tekevät hänestä oman perinteensä hahmon.		Lemminkäinen on Kalevalassa koottu sankarihahmo, jonka nimistö ja aineisto ovat kerrostuneita. Nimi Lemminkäinen yhdistyy usein sanaan lempi, joka merkitsee rakkautta, mieltymystä tai halua; tämä sopii hahmon eroottiseen ja kosijarooliin, mutta ei yksin selitä koko hahmoa. Kaukomieli korostaa kauas pyrkivää, levotonta ja kunnianhimoista sankaria. Ahti ja Ahti Saarelainen taas näyttävät kansanrunoudessa osin erillisiltä sankarinimiltä, jotka Kalevalassa on liitetty Lemminkäisen kokonaisuuteen. Hahmoa on siksi pidettävä eepoksessa yhtenä henkilönä, mutta taustaperinteessä useiden sankarikerrostumien yhdistelmänä.			11 • 12 • 15 • 26 • 27 • 28 • 29 • 42 • 43	1 • 11 • 12 • 13 • 14 • 15 • 26 • 27 • 28 • 29 • 30 • 39 • 40 • 42 • 43	Väinämöinen • Ilmarinen • Kyllikki • Lemminkäisen äiti • Pohjolan emäntä • Pohjolan isäntä • Tiera • Ahti	Pohjola • Saari • Sariola • Tuonela • Väinölä • Kalevala	Sampo • kirjokansi • vene • vaskinen harava • sukset	kosinta • Pohjolan pidot • Sampo-retki • loitsut • muodonmuutos • henkiinherättäminen	Lemminkäinen – Kalevalan uhkarohkea kosija, soturi ja Sampo-retken mies	Lemminkäinen on Kalevalan lieto Kaukomieli: Kyllikin kosija, Pohjolan tehtävissä kuollut ja äitinsä elvyttämä sankari sekä Väinämöisen ja Ilmarisen kumppani Sampo-retkellä.
Lemminkäisen äiti (muokkaa)	Lemminkäisen äiti	Lemminkäisen äiti, varoittaja ja henkiinherättäjä	Lemminkäisen äiti on Kalevalan voimakas emohahmo, joka varoittaa poikaansa, etsii tämän kuoleman jälkeen Tuonelan vesiltä ja palauttaa hänet elämään.	Lemminkäisen äiti on Kalevalan sitkeimpiä ja väkevimmällä tahdolla toimivia hahmoja. Hän ei ole vain sureva äiti, vaan myös näkijä, etsijä ja parantaja, joka astuu poikansa puolesta kuoleman rajalle. Hänen kauttaan Lemminkäisen seikkailutarina saa traagisen ytimen: sankarin hurjuus johtaa tuhoon, mutta äidin tieto ja rakkaus nostavat hänet takaisin elävien joukkoon.	=== Varoitukset Lemminkäisen lähdöistä === Lemminkäisen äiti kuuluu poikansa kotipiiriin ja esiintyy ennen kaikkea vastavoimana tämän uhkarohkeudelle. Kun Lemminkäinen tavoittelee mainetta, naisia ja Pohjolan vaarallisia tehtäviä, äiti yrittää pysäyttää hänet: hän tuntee maailman uhat paremmin kuin poika, joka luottaa omaan viehätysvoimaansa, aseisiinsa ja loitsuihinsa. Äidin varoitukset eivät tee hänestä passiivista sivuhahmoa, vaan Kalevalan kertomuksen omantunnon. Hän näkee, mihin Lemminkäisen ylpeys voi johtaa, mutta ei pysty estämään tapahtumia pelkällä neuvolla. === Merkit pojan kuolemasta === Lemminkäisen kohtalo kääntyy synkäksi Pohjolan ja Tuonelan rajamailla. Kun poika ei palaa, äiti ei jää odottamaan epämääräistä tietoa, vaan alkaa lukea merkkejä ja etsiä totuutta. Kuoleman tieto välittyy kodin ja ruumiinmerkkien kautta: sankarin poissaolo muuttuu äidin tiedoksi menetyksestä. Tässä vaiheessa äidistä tulee etsijä. Hän ei tyydy kuulemaan, että Lemminkäinen on kadonnut, vaan lähtee jäljittämään tämän kohtaloa kohti Tuonelan virtaa ja kuolleiden valtakunnan rajoja. === Etsintä Tuonelan virralta === Tuonelan virralla äiti toimii tavalla, joka erottaa hänet useimmista Kalevalan elävistä hahmoista: hän astuu kuoleman piiriin menettämättä omaa toimijuuttaan. Hän haravoi ja kokoaa poikansa kappaleet, kunnes hajotettu ruumis saadaan jälleen kokonaiseksi. Kohtaus tekee hänestä Kalevalan rajankävijän. Hän ei valloita Tuonelaa soturina, vaan äitinä ja tietäjänä, jonka työ on kärsivällistä, ruumiillista ja loitsullista. === Henkiinherättäminen === Kun Lemminkäisen ruumis on koottu, äiti ryhtyy parantamaan sitä. Hän etsii puuttuvan elämänvoiman, käyttää sanoja ja aineita ja palauttaa poikansa kuoleman tilasta takaisin elämään. Lemminkäisen uusi elämä ei ole hänen oman sankaruutensa voitto, vaan äidin työn tulos. Henkiinherättäminen on hahmon suurin teko Kalevalassa. Se tekee Lemminkäisen äidistä eepoksen voimakkaimman emohahmon: hän ei vain synnytä sankaria, vaan synnyttää tämän uudelleen. === Neuvot ja paluun rajat === Lemminkäisen pelastamisen jälkeen äidin rooli jatkuu varoittajana ja neuvojana. Hän tietää, että sama levottomuus, joka jo vei pojan kuolemaan, voi vetää tämän uudelleen vaaraan. Äidin viisaus on käytännöllistä: hän arvioi viholliset, matkat ja koston seuraukset poikaansa kirkkaammin. Kertomuksessa äiti ei kuitenkaan voi lopullisesti hallita Lemminkäistä. Hänen voimansa on pelastaa, neuvoa ja nähdä vaara, mutta sankarin halu lähteä pysyy Kalevalan maailmassa häntäkin suurempana liikkeenä.	Tutkimuksessa Lemminkäisen äiti nähdään yleensä kansanrunouden äiti- ja tietäjähahmona, jonka rooli yhdistää perheen sisäisen huolenpidon, loitsuperinteen ja myyttisen rajanylityksen. Hän ei ole vallitsevan tulkinnan mukaan itsenäinen jumalatar, vaan eepoksen sisällä toimiva voimakas inhimillis-myyttinen hahmo: äiti, joka hallitsee parantamisen ja kuolemanmerkkien tulkinnan. Lönnrotin Kalevalassa hänen merkityksensä korostuu erityisesti siksi, että hän antaa Lemminkäisen tarinalle moraalisen vastapainon. Lemminkäinen toimii impulsiivisesti, mutta äiti edustaa kokemusta, ennakointia ja korjaavaa tietoa. Henkiinherättäminen tulkitaan tavallisesti loitsullisen parantamisen ja eepillisen kuolemanrajalla käynnin kuvaukseksi, jossa äidin toimijuus on ratkaisevampi kuin sankarin oma urheus.		Myyttisesti Lemminkäisen äiti toimii elämän ja kuoleman rajalla liikkuvana tietäjä- ja parantajahahmona. Hän ei ole vain sukulainen tai sureva vanhempi, vaan henkilö, joka osaa lukea kuoleman merkkejä, jäljittää poikansa Tuonelan piiriin, koota hajotetun ruumiin ja palauttaa siihen elämän. Hahmon merkitys on siinä, että sankarin kuolema ei ratkea sotavoimalla vaan äidillisellä tiedolla, loitsullisella parannuksella ja sitkeällä etsinnällä. Kalevalan kokonaisuudessa hän tekee Lemminkäisestä haavoittuvan sankarin: tämän oma uho johtaa tuhoon, mutta äidin toiminta muuttaa kuoleman väliaikaiseksi.	Kansanrunoudessa Lemminkäisen äiti esiintyy vaihtelevissa Lemminkäinen-, Kaukomieli- ja Ahti-aiheisissa lauluissa. Toistuvia piirteitä ovat pojan varoittaminen vaarallisesta matkasta, kuoleman merkin havaitseminen kotona, pojan etsiminen sekä tämän ruumiin tai elämänvoiman palauttaminen. Useissa runomuodoissa äiti saa tiedon pojan kohtalosta kysymällä luonnonvoimilta tai taivaankappaleilta, ja elvyttämiseen liittyy mehiläisen tai muun välittäjän tuoma parantava aine. Yksityiskohdat vaihtelevat: sankarin nimi, surmaaja, kuolinpaikka, ruumiin kokoamisen tapa ja henkiinherättämisen onnistumisen aste eivät ole kaikissa toisinnoissa samanlaisia. Kalevalan versio on näistä aineksista toimitettu ja yhtenäistetty eeposmuoto, ei yhden kansanrunon suora jäljennös.	Vertailevassa mytologiassa Lemminkäisen äitiä voidaan varovasti rinnastaa hahmoihin, jotka etsivät kuolleen tai kadonneen läheisen ja yrittävät palauttaa tämän elävien piiriin. Tunnettu vertailukohta on Isis, joka kokoaa Osiriksen ruumiin; samankaltaisuus koskee ruumiin kokoamisen ja elämän palauttamisen motiivia, ei suoraa historiallista alkuperää. Demeterin Persefoneen kohdistuva etsintä tarjoaa toisen yleisen vertailukohdan surevan ja etsivän äidin teemaan, vaikka kreikkalaisen myytin rakenne ja tarkoitus ovat toisenlaiset. Myös pohjoiseuraasialaisen šamanismin kertomuksissa tavattu ruumiin hajottamisen ja uudelleen kokoamisen kuvasto muistuttaa joiltakin osin Lemminkäisen kohtauksen rakennetta, mutta tällaiset rinnastukset ovat tulkinnallisia apuvälineitä eivätkä Kalevalan tapahtumien selityksiä sellaisinaan.		Lemminkäisen äiti ei ole Kalevalassa varsinaisella henkilönnimellä yksilöity hahmo, vaan hänen identiteettinsä rakentuu suhteesta Lemminkäiseen. Nimitys on siksi kuvaava hakumuoto: kansanrunoudessa vastaavaa hahmoa voidaan kutsua esimerkiksi emoksi, äidiksi tai sankarin nimen kautta Lemminkäisen, Kaukomielen tai Ahdin emoksi. Hahmon tausta on Lemminkäis- ja Kaukomieli-runojen äitihahmossa, jonka Lönnrot muokkasi Kalevalassa yhtenäiseksi varoittaja-, etsijä- ja henkiinherättäjähahmoksi.					Lemminkäinen • Kyllikki • Louhi • Ahti	Pohjola • Tuonela • Tuonelan virta • Manala • Saari • Kalevala		äitiys • henkiinherättäminen • loitsu • kuolema • Tuonelan matka	Lemminkäisen äiti – Kalevalan pelastava emohahmo	Lemminkäisen äiti varoittaa poikaansa, etsii tämän Tuonelan virralta ja herättää hänet henkiin. Hän on Kalevalan voimakkaimpia äitihahmoja.
Louhi (muokkaa)	Louhi	Pohjolan emäntä, vallankäyttäjä ja Väinölän vastavoima	Louhi on Kalevalan Pohjolan emäntä: neuvottelija, anoppi, Sammon haltija ja myöhemmissä runoissa Väinölää vastaan toimiva mahtava vastustaja.	Louhi on Kalevalassa Pohjolan emäntä, jonka pihasta kulkee tie Sammon syntyyn, kosintajuoniin ja suureen Pohjolan ja Väinölän väliseen valtakamppailuun. Hän ei ole pelkkä noita tai pahantekijä, vaan talonsa ja valtansa puolustaja, joka käy kauppaa, asettaa ehtoja ja kostaa, kun Sampo viedään. Louhen kaari alkaa auttajana ja vaativana emäntänä, mutta tiivistyy runoissa 42–49 avoimeksi sodaksi Väinämöistä, Ilmarista ja Kalevalan väkeä vastaan.	Louhi mainitaan jo runossa 1 loitsujen ja luotteiden yhteydessä, osana laulun ja tiedon maailmaa. Varsinaisena toimijana hän astuu esiin runossa 7, kun Pohjolan emäntä kuulee merellä itkevän Väinämöisen, tunnistaa valituksen miehen itkuksi ja soutaa tämän luo. Hän nostaa Väinämöisen avuttomuudesta, mutta apu muuttuu neuvotteluksi: kotiinpääsy ja Pohjolan suopeus sidotaan Sammon hankkimiseen. Runossa 10 Louhen talo on Sammon syntypaikka. Pohjolan emäntä kohtaa Ilmarisen, kyselee tulijalta ja toimii emäntänä tilanteessa, jossa seppä takoo Sammon. Kun ihme-esine on saatu aikaan, Louhi käskee tytärtään valmistautumaan, sillä Ilmarinen on täyttänyt suuren ehdon; samalla Sampo jää Pohjolan vaurauden lähteeksi ja Louhen vallan perustaksi. Kosintajaksojen Louhi on ankara portinvartija. Runossa 15 Lemminkäisen äiti saapuu Pohjolaan vaatimaan tietoa pojastaan, mutta Louhi vastaa, ettei tiedä tämän kohtaloa, ja äiti syyttää häntä valehtelusta. Runossa 38 Louhi kohtaa Ilmarisen uudelleen, kun tämä palaa leskeksi jäätyään pyytämään toista Pohjolan tytärtä kuolleen vaimonsa sijalle. Louhi kyselee ensin tyttärensä oloista ja torjuu sitten pyynnön: hän katuu jo yhden lapsensa antamista eikä anna toista samaan kohtaloon. Sammon ryöstö tekee Louhesta Väinölän suorimman vastustajan. Runossa 42 Väinämöinen vaatii Sammosta osuutta, mutta kun Louhi ei suostu jakoon, Väinämöinen ilmoittaa vievänsä koko aarteen. Louhi kutsuu Pohjolan väen aseisiin ja turvautuu mahtaviin keinoihin Sammon palauttamiseksi: hän nostattaa esteitä, kutsuu merellisiä voimia ja vetoaa ylijumalalliseen apuun. Väinämöisen soitto kuitenkin lumoaa Pohjolan väen, ja Sampo päätyy lähtemään Väinölän miesten veneeseen. Runossa 43 Louhi kokoaa sotajoukon, varustaa Pohjolan sotaveneen ja lähtee takaa-ajoon. Kun vene vahingoittuu, hän ei luovu takaa-ajosta vaan etsii uuden keinon ja muuttaa muotoaan. Kamppailussa Sampo särkyy mereen: Louhi menettää suuren vaurauden lähteensä, mutta Väinölä saa osansa Sammon muruista ja kirjokannen kappaleista. Tappion jälkeen Louhen toiminta muuttuu kostoksi. Runossa 45 hän kuulee Väinölän vaurastuneen Sammon muruista, kadehtii sitä ja suunnittelee tuhoa Kalevalan väelle; hän myös vie Pohjolan tuville tulleen synnyttäjän salattuun saunaan ja kytkeytyy tautien päästämiseen Väinölään. Kun Väinölä toipuu, Louhi pahastuu runossa 46 ja nostaa karhun Kalevalan karjan kimppuun. Runossa 47 hän saa auringon ja kuun kiinni ja kätkee ne pimeään Pohjolaan, jolloin hänen vastarintansa laajenee koko maailman valoa koskevaksi teoksi. Runossa 49 Louhi nähdään vielä ikkunassa tarkkailemassa salmen suunnalla palavaa tulta; pimeyden jakso etenee kohti ratkaisua, jossa hänen kätkemänsä valot eivät jää lopullisesti Pohjolan haltuun.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Louhi on Kalevalassa yhdistelmähahmo, jossa Lönnrot on koonnut eri runoperinteiden pohjoisen emännän, Sammon haltijan ja loitsutaitoisen vastustajan yhdeksi jatkuvaksi toimijaksi. Tulkinnan kannalta Louhi edustaa ennen kaikkea vastavuoroisuuden ja vallan rajaa: hän antaa, mutta vaatii vastalahjan; hän suojelee omaa vaurauttaan; ja kun Väinölä rikkoo hänen näkökulmastaan omistuksen ja vaihdon järjestyksen, hänestä tulee avoin vihollinen. Pohjola ei tässä tulkinnassa ole yksinkertaisesti paha paikka, vaan toinen, ulkopuolinen ja voimakas talous- ja myyttinen keskus. Louhen negatiivinen kuva syntyy erityisesti siitä, että Kalevalan kertomus seuraa Väinölän sankareita ja asettaa Pohjolan heidän vastavoimakseen.		Louhen myyttinen rooli on olla Pohjolan vallan ja rajamaailman emäntä. Hän hallitsee taloa, jossa vauraus, avioliitot ja maaginen tieto ovat neuvottelun kohteita. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että Louhi ei ole pelkkä pahantekijä, vaan vastapuolen hallitsija: hän antaa apua, asettaa ehtoja, suojelee tyttäriään, pitää kiinni Sammosta ja kostaa sen menetyksen. Sammon ryöstön jälkeen hänen toimintansa laajenee talon ja suvun puolustamisesta koko Väinölää uhkaaviin myyttisiin tekoihin, kuten tautien, karhun ja pimeyden käyttämiseen aseina.	Muussa kansanrunoudessa Louhen lähimpiä vastineita ovat Pohjolan emäntä, Pohjan akka ja toisinaan nimettömäksi jäävä pohjoinen naisvaltainen haltija. Sampo- ja kosintarunoissa hän voi toimia morsiamen äitinä, koettelemusten asettajana ja Pohjolan vaurauden vartijana. Auringon ja kuun kätkemisen runoissa pohjoinen naishahmo voi olla valon pidättäjä, mutta nimi ja henkilöllisyys vaihtelevat. Tautirunoudessa esiintyvät Loviatar, Lovetar ja muut tautien synnyttäjähahmot on erotettava Louhesta: Kalevalassa nämä perinteet kytkeytyvät Louhen sotaan Väinölää vastaan, mutta kansanrunouden tasolla kyse ei aina ole samasta hahmosta.	Louhea voi vertailla muiden mytologioiden rajamaailman naisvaltaisiin hahmoihin, mutta vertailut ovat analogioita eivätkä Kalevalan sisäisiä faktoja. Slaavilainen Baba Jaga muistuttaa Louhea siinä, että hän on vaarallinen vanha naishahmo, joka asuu syrjässä, koettelee tulijoita ja voi sekä auttaa että uhata. Skandinaavisen mytologian jättiläisnaiset tarjoavat vertailukohdan sikäli, että he kuuluvat sankareiden ulkopuoliseen voimapiiriin ja voivat hallita kosmisesti tärkeitä asioita. Pohjoisten pyyntikulttuurien eläinten emäntä -aiheet muistuttavat Louhen karhuun ja luonnonvoimiin liittyvää valtaa, vaikka Louhi ei ole yksiselitteisesti eläinten haltijatar. Auringon tai valon ryöstön ja palautuksen myytit ovat laajalle levinneitä, mutta Louhen valojen kätkeminen on tulkittava ensisijaisesti Kalevalan ja itämerensuomalaisen runoperinteen omassa yhteydessä.		Louhi on Kalevalassa Lönnrotin kokoama ja yhtenäistämä hahmo, jonka taustalla on useita itämerensuomalaisen runouden rooleja: Pohjolan emäntä, kosittavan tyttären äiti, Sammon omistaja, loitsutaitoinen vastustaja ja pimeän Pohjolan hallitsija. Kansanrunoudessa nämä roolit eivät aina kuulu samalle nimihenkilölle. Louhi-nimen oma alkuperä on epävarma; sitä on selitetty muun muassa yhteydellä louheen eli kallioon tai kiveen sekä loitsujen ja loveen lankeamisen sanastoon, mutta mikään selitys ei ole varma.			42 • 43 • 45 • 46 • 47	1 • 7 • 10 • 15 • 38 • 42 • 43 • 45 • 46 • 47 • 49	Väinämöinen • Ilmarinen • Lemminkäinen • Lemminkäisen äiti • Pohjolan tytär	Pohjola • Väinölä • Kalevala • Sariola	Sampo • Kantele	Pohjolan kosinta • Sampo-retki • Loitsut • Taudit • Karhun nosto • Auringon ja kuun kätkeminen	Louhi – Pohjolan emäntä ja Sammon puolustaja Kalevalassa	Louhi on Kalevalan Pohjolan emäntä, Sammon haltija ja Väinölän voimakas vastustaja. Hänen tarinansa kulkee Väinämöisen pelastamisesta Sammon ryöstöön, tauteihin, karhuun sekä auringon ja kuun kätkemiseen.
Marjatta (muokkaa)	Marjatta	Kainon neitsyen ja uuden vallan äidin hahmo	Marjatta on Kalevalan päätösrunon neito, joka tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää pojan, jonka kaste syrjäyttää Väinämöisen vanhan järjestyksen.	Marjatta astuu Kalevalaan eepoksen lopussa hiljaisena mutta ratkaisevana vastavoimana vanhalle tietäjämaailmalle. Hän on kaino, pyhyyttä vaaliva neito, jonka puolukasta alkanut raskaus johtaa pojan syntymään, kasteeseen ja Väinämöisen lähtöön. Marjatan tarina muuttaa koko eepoksen suunnan: sankarien voimasta siirrytään uuden vallan ja uuden ajan merkkiin.	=== Kaino kuopus ja paimentie === Runossa 50 Marjatta kuvataan kotona kasvaneeksi koreaksi kuopukseksi, joka elää neitona, pitää pyhyyttä ja kainoutta sekä karttaa kaikkea sukupuoliseen kosketukseen viittaavaa. Hän ei lähde lypsämään lehmää, joka on ollut härillä, eikä istu hevosen rekeen, jos hevonen on ollut orin kanssa. Marjatta päätyy kuitenkin karjanpaimeneksi. Ahoilla ja lehtomailla hän kuuntelee käkeä ja kysyy, kuinka kauan hänen paimenaikansa kestää. Paimenjakso vie hänet pois kodin suojasta ja avaa tien tapahtumalle, joka ei mahdu tavallisen kyläyhteisön selityksiin. === Puolukka ja ihmeellinen raskaus === Paimenessa Marjatta kuulee marjasen kutsun mäeltä ja lähtee katsomaan punapuolaa. Marja on outo ja vaikeasti tavoitettava: liian korkealla maasta syötäväksi ja liian matalalla puuhun noustavaksi. Kun Marjatta koettaa saada sen alas, marja nousee hänen helmoilleen, polvilleen, rinnoilleen, huulilleen ja suuhunsa. Marja valahtaa hänen vatsaansa, ja Marjatta tulee raskaaksi. Raskaus etenee kuukausien mukaan, ja äiti alkaa epäillä, miksi tytär kulkee ilman vyötä ja käy salaa saunassa. Marjatta selittää myöhemmin, ettei ole ollut miehen kanssa, vaan raskaus on tullut mäen marjasta. === Torjuttu synnyttäjä === Kun synnytyksen aika lähestyy, Marjatta pyytää emoltaan lämmintä paikkaa ja suojaa synnyttämistä varten. Emo torjuu hänet ankarin sanoin ja epäilee häntä miehen makaamaksi. Marjatta vastaa, ettei ole naimattoman eikä naineen miehen kanssa ollut, vaan on saanut kohtunsa marjasta. Myös isä kieltäytyy auttamasta ja käskee Marjattaa pois. Marjatta puolustaa itseään ja sanoo synnyttävänsä suuren miehen, jolla on valtaa vielä Väinämöistäkin vastaan. Hän lähettää Piltin kysymään kylpyä Ruotuksen luota, mutta apu ei synny suvun eikä kylän tavanomaisesta turvasta. === Kadonnut poika ja löytyminen === Marjatta synnyttää pojan, mutta lapsi katoaa. Hän etsii poikaansa ja kysyy neuvoa luonnon ja taivaan voimilta. Päivyt vastaa tuntevansa lapsen paikan ja osoittaa, että poika on suossa. Marjatta löytää lapsensa suolta, ja poika tuodaan kotiin. Lapselle kasvaa merkittävä asema jo ennen nimeämistä: äiti kutsuu häntä kukkaseksi, mutta vieraat eivät vielä tunnusta hänen arvoaan. Siksi tarvitaan kaste ja tuomio, jotka tekevät lapsen asemasta julkisen. === Kaste ja Väinämöisen väistyminen === Virokannas tulee kastamaan lasta, mutta vaatii ensin tutkimista ja tuomiota. Tuomariksi kutsutaan Väinämöinen, joka tuomitsee suolta saadun ja marjasta siinnyt pojan surmattavaksi tai suolle vietäväksi. Puolikuinen lapsi vastaa itse ja nuhtelee Väinämöistä tämän omista entisistä teoista. Lapsen sanat murtavat vanhan tietäjän tuomion. Ukko kastaa pojan Karjalan kuninkaaksi ja kaiken vallan vartijaksi. Väinämöinen häpeää, lähtee merelle vaskisella veneellä ja jättää lähtiessään kantelon ja laulut Suomelle; Marjatan pojan kautta eepoksen viimeinen valta vaihtuu.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Marjatan kertomus on kristillisperäisen legendan ja kalevalamittaisen kansanrunouden yhdistelmä, jonka Lönnrot asetti eepoksen loppuun kuvaamaan vanhan myyttis-sankarillisen maailman väistymistä. Marjatta tulkitaan usein kansanrunon Maria-hahmoksi: hän muistuttaa Neitsyt Mariaa, mutta toimii Kalevalassa omalla nimellään ja omassa maisemassaan. Hänen poikansa taas on kristillisen uuden vallan merkki, vaikka Kalevalan kerronta ei tee hänestä yksinkertaisesti kirkollisen opin mukaista Jeesus-hahmoa. Marjatan kannalta tulkinta merkitsee, että hän ei ole vain sivuhenkilö Väinämöisen lähdölle, vaan eepoksen ratkaiseva välittäjä: hänen kauttaan vanha lauluvalta joutuu tunnustamaan toisenlaisen, kasteen ja pyhän lapsen vahvistaman auktoriteetin.		Marjatan myyttinen rooli on olla rajahahmo vanhan tietäjämaailman ja uuden pyhän järjestyksen välissä. Hän ei voita voimalla, loitsuilla tai sankariteoilla, vaan hänen merkityksensä syntyy ihmeellisestä raskaudesta, synnytyksen torjunnasta ja lapsesta, jonka asema osoittautuu Väinämöistä suuremmaksi. Marjatta on samalla yhteisön hylkäämä synnyttäjä ja uuden vallan kantaja: hänen ruumiinsa kautta eepokseen tulee valta, jota vanha tuomari ei enää pysty hallitsemaan. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että hänen kainoutensa ja syrjään joutumisensa eivät ole vain luonteenpiirteitä, vaan kertomuksen tapa osoittaa uuden pyhyyden syntyvän vanhan järjestyksen ulkopuolelta.	Kansanrunoudessa Marjatan aineksia tunnetaan erityisesti kristillissävyisistä neitseellisen sikiämisen ja pyhän lapsen syntymän runoista. Niissä Maria-, Marjatta- tai Marjattainen-tyyppinen neito voi tulla raskaaksi marjasta tai muusta luonnonmerkistä, joutua selittämään raskauttaan, etsiä synnytyspaikkaa ja kohdata epäuskoa. Kalevalassa esiintyvät piirteet, kuten Ruotuksen luota pyydetty apu, lapsen poikkeuksellinen viisaus ja kasteen kautta vahvistuva asema, liittyvät laajempaan kristilliseen legendaperinteeseen, mutta ovat kansanrunon kuvastossa paikallistuneet karjalaiseen ja itämerensuomalaiseen ympäristöön. Suullisissa toisinnoissa painotukset vaihtelevat: joissakin korostuu pyhä lapsi ja kristillinen ihme, toisissa Marjatan häpeä, synnytyspaikan puute tai vanhan tietäjän tuomion kumoutuminen.	Vertailevasti Marjattaa voidaan rinnastaa ennen kaikkea kristilliseen Neitsyt Mariaan ja Jeesuksen syntymäkertomuksen kansanomaisiin muunnelmiin: neitseellinen äiti, epäilyksenalainen raskaus, pyhä lapsi ja vanhan vallan horjuminen ovat selviä vertailukohtia. Ruotuksen nimi ja kielteinen vastaanotto voivat muistuttaa Herodes-perinteen kansanomaisia muotoja, mutta Kalevalassa nämä ovat runollisesti paikallistettuja eivätkä suoria raamatunkertomuksen kopioita. Laajemmin Marjatan tarina kuuluu myös ihmesyntymien kansainväliseen motiiviperheeseen, jossa lapsi syntyy epätavallisesta hedelmöityksestä ja syrjäyttää aiemman vallan. Tällaiset vertailut auttavat hahmottamaan motiiveja, mutta niitä ei tule esittää todisteena siitä, että Kalevalan Marjatta olisi sama hahmo kuin jonkin muun mytologian jumalatar tai sankarin äiti.		Marjatan nimi motivoituu Kalevalassa marjasta, erityisesti puolukasta, jonka kautta raskaus alkaa. Tutkimuksessa nimi on usein luettu myös Maria-assosiaationa: Marjatta ei ole suora raamatullinen Maria, mutta hahmo on kansanrunoudessa ja Kalevalan päätöksessä selvästi kytköksissä kristilliseen neitseellisen äitiyden kuvastoon. Hahmo näyttää kuuluvan Lönnrotin eepoksessa sellaiseen aineistoon, jossa vanha kalevalamittainen runokieli on muokannut kristillistä legendaperinnettä paikalliseksi, marjaan, metsään, paimenuuteen ja suohon sijoittuvaksi kertomukseksi.			50	50	Väinämöinen	Kalevala	Kantele		Marjatta – Kalevalan päätösrunon neito ja uuden vallan äiti	Marjatta on Kalevalan runon 50 neito, joka tulee raskaaksi puolukasta, synnyttää pojan ja käynnistää Väinämöisen väistymisen eepoksen lopussa.
Mielikki (muokkaa)	Mielikki	Metsän emäntä, Tapion talon emäntä ja metsästyksen sekä karjanhoidon haltijahahmo	Mielikki on Kalevalassa metsän emäntä, jota metsästäjät ja karjan suojelijat puhuttelevat avun, saaliin ja turvan antajana.	Mielikki hallitsee Kalevalan metsäistä maailmaa emäntänä, jonka suostumus voi ratkaista metsästyksen onnistumisen ja karjan säilymisen. Hän ei ole juonta eteenpäin vievä sankari, vaan metsän vallan keskus: hän avaa Tapion aitan, lähettää apulaisensa ja opastaa saaliin etsijän oikeille jäljille. Hänen hahmonsa on vahvimmillaan Lemminkäisen Hiien hirven pyynnissä ja Väinämöisen karhunpyynnissä.	=== Hiien hirven antaja === Runossa 14 Lemminkäinen joutuu Pohjolan kosintatehtävässään tavoittamaan Hiien hirven. Metsään lähtiessään hän ei luota pelkkään hiihtotaitoonsa, vaan puhuttelee metsän väkeä ja erityisesti Mielikkiä: metsän emäntää pyydetään johdattamaan saalis etsijän eteen, avaamaan Tapion aitta ja panemaan apulaisensa liikkeelle. Lemminkäinen suostuttelee metsää pitkään, ja Mielikin asema näkyy siinä, että hirvi saadaan vasta metsän emännän ja Tapion väen miellyttyä. Kun Hiien hirvi juoksutetaan Lemminkäisen saataville, sankari kutsuu Mielikkiä vastaanottamaan kullan ja hopean palkkioksi saaliista. === Karjan kesäinen suojelija === Runossa 32 Mielikki siirtyy metsästyksen maailmasta karjan vartioinnin piiriin. Ilmarisen talon emännän lausumassa karjan suojeluloitsussa häntä kutsutaan metsän miniäksi, metsän emännäksi ja laveakämmeniseksi karjan eukoksi. Mielikiltä pyydetään, että hän katsoisi karjaa yhdessä muiden luonnonhaltijoiden kanssa ja lähettäisi parhaat piikansa vartioimaan emännän viljaa eli karjaa kesän ajaksi. Näin metsä ei ole vain saaliin paikka, vaan myös laidunmaa, jonka vaarat täytyy lepytellä ja hallita. === Kanteleen kuulija === Runossa 41 Väinämöisen kanteleensoitto vetää koko luonnon kuulemaan. Metsän eläinten, lintujen ja veden väen ohella myös Tapion kansa kokoontuu soiton ääreen. Mielikki kuvataan tässä Tapiolan tarkkana vaimona, joka pukeutuu ja asettuu puuhun kuuntelemaan kanteletta. Kohtaus näyttää hänet metsän arvokkaana emäntänä, jonka jopa Väinämöisen taide saa liikkeelle. === Otson kasvattaja ja tien näyttäjä === Runossa 46 Louhen nostattama karhu uhkaa Väinölän ja Kalevalan karjamaita, ja Väinämöinen lähtee Metsolaan otsoa etsimään. Hän pyytää Mielikkiä ja Tellervoa kytkemään koiransa, jotta metsästys voisi tapahtua hallitusti eikä karhu tekisi vahinkoa. Karhunpeijaisissa Mielikin rooli laajenee pelkästä metsästysonnen antajasta otson kasvattajaksi. Väinämöinen kertoo, kuinka Mielikki poimi karhun villat vesiltä, kasvatti otson metsässä, hankki sille kynnet ja hampaat sekä lopulta neuvoi tien metsästäjälle. Mielikki on näin sekä metsän lahjan antaja että sen vaarallisen voiman alkuperäinen hoitaja.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Mielikki on ennen kaikkea itämerensuomalaisen metsänhaltijaperinteen naispuolinen emäntähahmo, jonka Kalevala on koonnut ja kirjallistanut yhtenäisemmäksi henkilöksi. Häntä ei yleensä tulkita yksiselitteisesti antiikin jumalatarten kaltaiseksi jumalattareksi, vaan haltijaksi, metsän talouden emännäksi ja rituaalisen puhuttelun kohteeksi. Tulkinta korostaa niin sanottua metsän omistajuuden ajatusta: metsän eläimet kuuluvat metsän väelle, ja ihminen saa ne käyttöönsä vain pyytämällä, lahjomalla, ylistämällä ja noudattamalla oikeita sanoja. Mielikin kannalta tämä tarkoittaa, että hänen valtansa ei ole juonellinen sankarivalta vaan rituaalinen valta: hän antaa, pidättää, suojelee ja sovittaa ihmisen suhdetta metsään.		Mielikin myyttinen rooli on toimia metsän ja ihmisen välisen vaihdon portinvartijana. Hänen hallussaan ovat saaliseläimet, metsän aitat ja metsän apulaiset, joten metsästäjän onnistuminen riippuu siitä, saadaanko metsän emäntä suopeaksi. Karjanhoidon yhteydessä sama rooli kääntyy suojeluksi: kun karja menee kesäksi metsälaitumille, Mielikiltä pyydetään, ettei metsä vahingoittaisi sitä ja että metsän väki vartioisi sitä. Karhunpyyntiin liittyvässä kuvastossa Mielikki on myös otson kasvattaja ja hoitaja, mikä tekee karhusta metsän oman talouden kasvatin eikä vain villin vihollisen. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Mielikki edustaa sekä metsän anteliaisuutta että sen vaarallista omistusoikeutta.	Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Mielikki esiintyy etenkin metsästysloitsuissa, karjan suojeluloitsuissa ja karhunpeijaisperinteessä. Metsästäjä puhuttelee häntä metsän emäntänä, pyytää avaamaan metsän aittoja, ajamaan saalista esiin, sulkemaan petojen suut tai tekemään metsän vaarat vaarattomiksi. Usein metsä kuvataan taloksi tai kartanoksi, jossa Tapio, Mielikki, Tellervo ja muu metsän väki toimivat isäntäväen ja palvelusväen tavoin. Näissä runoissa Mielikin asema voi vaihdella: hän voi olla Tapion vaimo, metsän miniä, metsän muori tai yleisemmin metsän naispuolinen haltija. Vaihtelu osoittaa, että olennaista ei ole vakaa sukuluettelo, vaan tehtävä metsän haltijana ja saaliin tai turvan antajana.	Mielikkiä voidaan vertailla varovasti laajaan pohjoiseuraasialaiseen ja circumpolaariseen 'eläinten emännän' tai 'eläinten haltijan' motiiviin, jossa metsäeläimet kuuluvat yliluonnolliselle omistajalle ja metsästäjän on pyydettävä lupa saaliiseen. Vertailu auttaa ymmärtämään, miksi saalis näyttäytyy lahjana eikä pelkkänä metsästäjän voittona. Antiikin Artemis tai Diana muistuttavat Mielikkiä siinä, että ne liittyvät metsään ja eläimiin, mutta ne kuuluvat toisenlaiseen jumalajärjestelmään eikä niitä tule pitää Mielikin suorina vastineina. Myös muiden kansojen metsänhaltijat ja metsän emännät ovat hyödyllisiä vertailukohtia, mutta Kalevalan Mielikki on tulkittava ensisijaisesti itämerensuomalaisen loitsu- ja metsästysperinteen kautta.		Mielikki-nimi liittyy todennäköisesti suomen sanaan mieli ja mieltyä-verbiin: metsän emäntä on se, jonka mieli on saatava suopeaksi. Tämä sopii hänen runolliseen tehtäväänsä: metsästäjä ei vain ota saalista, vaan pyytää metsän haltijaväkeä mieltymään ja antamaan metsän antimet. Kalevalassa Mielikki on liitetty Tapion taloon ja Tapiolaan, mutta kansanrunoudessa samat tehtävät voivat esiintyä myös nimillä metsän emäntä, metsän antimuori, Metsolan muori tai muilla paikallisilla nimityksillä. Hahmo ei siksi ole vain yhden yhtenäisen jumalattaren kuva, vaan runoperinteessä vaihteleva metsän naispuolinen haltija- ja emäntähahmo.			14 • 46	14 • 32 • 41 • 46	Lemminkäinen • Väinämöinen • Ilmarinen • Louhi	Pohjola • Väinölä • Kalevala	Kantele		Mielikki – Kalevalan metsän emäntä ja metsästysonnen antaja	Mielikki on Kalevalan metsän emäntä, joka auttaa Lemminkäistä Hiien hirven pyynnissä, suojelee karjaa ja liittyy Väinämöisen karhunpyyntiin.
Pohjan neito (Pohjolan tytär) (muokkaa)	Pohjan neito (Pohjolan tytär)	Pohjolan neito, kosinnan kohde ja sankarien koetusten käynnistäjä	Pohjan neito on Pohjolaan kuuluva nuori nainen, jonka kautta kosinta, sankariteot ja Pohjolan valta kietoutuvat Kalevalan juoneen.	Pohjan neito, myös Pohjolan tytär, on Kalevalan pohjoisen maailman tavoiteltu morsianhahmo. Hänen ympärilleen tiivistyvät kosinnan ehdot, sankarin maine ja Pohjolan emännän vallankäyttö: avioliitto ei ole vain yksityinen liitto, vaan koetus, sopimus ja osa valtapiirien välistä jännitettä.	=== Kosinnan hahmo Pohjolan piirissä === Pohjan neito kuuluu Pohjolan taloon ja sen avioliittopolitiikkaan. Häntä tavoitellaan, mutta hänen saamisensa ei näyttäydy vapaana romanttisena valintana: morsian liittyy Pohjolan vaatimuksiin, vaurauteen ja sankareille asetettuihin tehtäviin. === Sankarin koetukset === Pohjan neidon kosinta kytkeytyy Kalevalassa tekoihin, joilla kosijan arvo punnitaan. Morsiamen saaminen edellyttää enemmän kuin sanoja tai laulutaitoa: kosijan on osoitettava kykynsä vaarallisissa ja yliluonnollisissa tehtävissä. === Avioliiton yhteiskunnallinen paino === Pohjan neito ei ole pelkkä palkinto, vaan hahmo, jonka kautta Kalevala näyttää avioliiton talojen, sukujen ja valtapiirien välisenä järjestelynä. Morsiamen lähtö Pohjolasta merkitsee siirtymää omasta kodista toiseen yhteisöön, ja samalla Pohjolan ja Kalevalan puolen suhteet tiivistyvät henkilökohtaiseksi siteeksi. === Hahmon rajat === Pohjan neidon nimitys toimii Kalevalassa myös tyyppinimen tavoin: se korostaa hänen asemaansa Pohjolan tyttärenä ja morsiamena enemmän kuin yksilöllistä elämäkertaa. Siksi hänen tarinansa hahmottuu ennen kaikkea kosinnan, koetusten ja avioliiton kautta.	Vallitsevassa tutkimustulkinnassa Pohjan neito nähdään ennen kaikkea morsianfunktion kantajana: hän on hahmo, jonka ympärille kosintajuoni ja sankarin koetteleminen rakentuvat. Hänen merkityksensä ei ole siinä, että hänellä olisi laaja itsenäinen elämäkerta, vaan siinä, että hänen asemansa tekee avioliitosta poliittisen, taloudellisen ja myyttisen neuvottelun. Pohjolan tytär sitoo yhteen Pohjolan emännän vallan, sankarin suorituskyvyn ja talojen välisen liiton. Hahmon niukka yksilöllisyys ei ole pelkkä puute, vaan kertoo runouden tavasta kuvata nuori nainen ensisijaisesti sukunsa ja avioitumisen kautta.		Pohjan neidon myyttinen rooli on olla rajahahmo: hän kuuluu Pohjolaan, mutta hänen tavoittelunsa vetää Kalevalan sankarit ylittämään oman yhteisönsä rajat. Hahmo ei ole vain rakkauden kohde, vaan koetusten käynnistäjä ja Pohjolan vaurauden henkilöitymä. Hänen kauttaan morsiamen hankkiminen saa kosmisen ja yhteisöllisen mittakaavan: sankarin on osoitettava taitonsa vieraassa, maagisesti latautuneessa ympäristössä. Pohjan neito tuo näkyviin myös sen, että avioliitto merkitsee vallan, omaisuuden, sukusuhteiden ja maineen järjestämistä, ei pelkkää yksilöllistä tunnetta.	Kalevalan taustalla olevassa kalevalamittaisessa kansanrunoudessa Pohjolaan, kosintaan ja vaikeisiin tehtäviin liittyvät morsianaiheet esiintyvät muunnellen. Niissä morsian voidaan nimetä paikan, suvun tai talon mukaan, ja samaa tehtävää hoitava neitohahmo ei aina muodosta yhtä selvärajaista henkilöhahmoa. Kansanrunoudessa kosintatilanteet, mahdottomilta näyttävät työt, morsiamen siirtyminen uuteen taloon ja morsiamen itkuun liittyvät teemat voivat esiintyä toisistaan erillisinä tai eri tavoin yhdistyneinä. Pohjan neito on siksi ymmärrettävä osin Lönnrotin kokoaman eepoksen hahmoksi ja osin laajemman morsian- ja kosintarunouden tyypiksi.	Vertailevassa mytologiassa Pohjan neito voidaan rinnastaa laajaan morsiamen tavoittelun ja koetehtävien perinteeseen, jossa sankari joutuu suorittamaan mahdottomia töitä saadakseen naisen vieraasta tai yliluonnollisesti latautuneesta paikasta. Tällaisia rakenteita tunnetaan monista eepoksista ja saduista: morsian voi edustaa vierasta sukua, toista valtapiiriä tai vaikeasti saavutettavaa vaurautta. Vertailu auttaa hahmottamaan Pohjan neidon roolia bride quest -tyyppisenä hahmona, mutta se ei tarkoita, että Pohjan neito olisi sama hahmo kuin jonkin muun mytologian neito tai että Kalevalan kertomus palautuisi yhteen ulkomaiseen esikuvaan.		Nimitys Pohjan neito tai Pohjolan tytär määrittää hahmon ensisijaisesti paikan ja sukusuhteen kautta: hän on Pohjolan talon nuori nainen, ei välttämättä yksilöllisellä erisnimellä erotettu henkilö. Ilmaus toimii Kalevalassa roolinimenä, joka sitoo hänet Pohjolan valtaan, emäntään ja kosintajuoneen. Siksi hahmon alkuperää on turvallisinta kuvata runollisena ja sosiaalisena asemana: hän on pohjoisen talon tytär ja tavoiteltu morsian, jonka kautta vieras valtapiiri tulee sankareille sekä haluttavaksi että vaaralliseksi.					Ilmarinen • Louhi • Väinämöinen • Lemminkäinen • Kullervo	Pohjola • Kalevala • Väinölä • Tuonela • Manala	Sampo • Kultaneito		Pohjan neito (Pohjolan tytär) Kalevalassa	Pohjan neito eli Pohjolan tytär on Kalevalan morsianhahmo, jonka ympärille kietoutuvat kosinta, sankarien koetukset ja Pohjolan valta.
Tuonetar (muokkaa)	Tuonetar	Tuonelan emäntä ja Manalan naispuolinen valvoja	Tuonetar on Kalevalan runossa 16 esiintyvä Tuonelan emäntä, joka toruu Väinämöistä, tarjoaa tälle Manalan olutta ja yrittää estää hänen paluunsa elävien maille.	Tuonetar hallitsee Kalevalassa kuolleiden valtakunnan sisäpuolta emäntänä, jonka sanoissa kuuluu Tuonelan ankara laki. Hän kohtaa Väinämöisen tämän etsiessä veneenrakennuksesta puuttuvia sanoja Manalan majoilta. Tuonetar ei ole lempeä opastaja vaan rajavallan vartija: hän varoittaa, koettelee ja sulkee tien takaisin.	=== Sanoja etsivä Väinämöinen saapuu Tuonelan rajalle === Runossa 16 Väinämöisen veneenrakennus pysähtyy kolmeen puuttuvaan sanaan. Kun sanoja ei löydy eläimiltä eikä ilmoilta, hän lähtee hakemaan niitä Tuonelasta ja Manalasta, kuolleiden valtakunnan vaaralliselta puolelta. Tuonetar astuu esiin, kun Väinämöinen on tunnustanut tulleensa Manalle ilman tautia, surmaa tai muuta kuoleman syytä. Hän toruu sankaria mielettömästä teosta: elävä ihminen ei tule Tuonelaan kutsumatta eikä palaa sieltä helposti. === Manalan olut ja vaarallinen vieraanvaraisuus === Tuonelan puolella Tuonetar näyttäytyy emäntänä. Hän tuo Väinämöiselle olutta ja kehottaa tätä juomaan, mutta juoma paljastuu kammottavaksi: tuopissa on sammakoita ja matoja. Väinämöinen ei tartu ansaan. Hän sanoo, ettei ole tullut juomaan Manalan maljoja eikä Tuonen tuoppeja, vaan hakemaan puuttuvia sanoja. Tuonettaren vieraanvaraisuus on näin osa Tuonelan koetusta, ei tavallinen kestitys. === Sanojen kielto ja paluun estäminen === Tuonetar kysyy Väinämöiseltä hänen tulonsa syyn ja saa vastaukseksi kertomuksen kesken jääneestä veneestä. Hän torjuu pyynnön suoraan: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jaa mahtia. Tämän jälkeen Tuonetar yrittää pitää Väinämöisen kuolleiden maassa. Hän uuvuttaa miehen uneen Tuonen taljavuoteelle, minkä jälkeen Tuonelan väki valmistaa rauta- ja vaskiverkkoja estääkseen hänen pakoaan. Väinämöinen kuitenkin selviytyy myöhemmin muodonmuutoksen avulla ja palaa elävien maailmaan varoittamaan Manalaan menemisestä.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Tuonetar on ennen kaikkea Tuonelan henkilöitynyt emäntä, ei itsenäisesti palvottu kuolemanjumalatar siinä mielessä kuin myöhempi mytologinen luettelo voisi antaa ymmärtää. Hahmo rakentuu kansanrunouden tavasta kuvata myös tuonpuoleinen talon ja talouden mallin mukaan: kuolleiden maalla on isäntiä, emäntiä, palvelijoita, vuoteita, juomia ja portteja. Tuonettaren kannalta tämä merkitsee, että hänen valtaansa ei kuvata sotilaallisena tai kosmisena hallintana, vaan talon emännän oikeutena päättää, kuka saa tulla sisään, mitä vieraalle tarjotaan ja pääseekö vieras enää pois. Manalan olut tulkitaan usein nurinkääntyneeksi vieraanvaraisuudeksi: se näyttää kestitykseltä, mutta sisältää kuoleman, mädän ja maanalaisen maailman merkkejä. Väinämöisen kieltäytyminen juomasta osoittaa, ettei hän suostu Tuonelan pysyväksi asukkaaksi.		Tuonetar toimii kuolleiden valtakunnan emäntänä ja rajavallan valvojana. Hänen tehtävänsä ei ole vain ottaa vierasta vastaan, vaan ratkaista, kuuluuko tulija Tuonelaan. Elävä Väinämöinen on hänen näkökulmastaan väärässä paikassa: hän tulee ilman kuolemaa, tautia tai kutsua. Tuonetar siis edustaa kuoleman järjestystä, jossa elävien ja kuolleiden maailmojen raja on pidettävä suljettuna. Hänen tarjoamansa olut, kyselynsä ja Väinämöisen nukuttaminen tekevät hänestä koettelijan: hän testaa tulijan, mutta samalla yrittää muuttaa luvattoman vierailun pysyväksi jäämiseksi kuolleiden maahan.	Suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Tuonela ja Manala eivät yleensä esiinny yhden kiinteän teologian mukaisina paikkoina, vaan kuoleman, taudin, vaarallisen tiedon ja vainajien alueina. Tuonelan naispuoliset hahmot voivat eri runoissa olla emäntiä, neitoja, tyttäriä tai piikoja. Niiden tehtävät vaihtelevat: ne voivat kysellä tulijalta tämän asiaa, kuljettaa tai estää kulkua, tarjota vaarallista juomaa tai liittyä kuolemanväen talouteen. Kalevalan Tuonetar on tämän perinteen kirjallinen tiivistymä: hänelle on annettu emännän asema ja selkeä kohtausrooli, vaikka kansanrunojen taustalla nimitykset ja tehtävät ovat vaihtelevampia.	Vertailevassa mytologiassa Tuonetarta voi varovasti rinnastaa kuolleiden valtakunnan naispuolisiin valvojiin ja emäntiin, kuten muinaisnorjalaiseen Heliin tai kreikkalaiseen Persefoneen. Vertailu auttaa hahmottamaan, miksi tuonpuoleinen kuvataan usein hallittuna talona tai valtakuntana, jossa naispuolinen hahmo voi vartioida rajaa ja ottaa tulijan vastaan. Nämä rinnastukset eivät kuitenkaan tarkoita, että Tuonetar olisi sama hahmo tai suoraa lainaa näistä traditioista. Tuonettaren erityispiirre Kalevalassa on talon emännän ja rajavartijan yhdistelmä: hän ei vain hallitse vainajien maata, vaan muuttaa vieraanvaraisuuden kuoleman ansaksi.		Nimi Tuonetar muodostuu Tuoneen ja Tuonelaan liittyvästä nimikannasta sekä naispuolista olentoa tai haltijatarta ilmaisevasta -tar-johtimesta. Kalevalassa samaa hahmopiiriä kuvataan myös nimityksillä Tuonelan emäntä, Manalatar ja Manan neiti. Nimien vaihtelu viittaa siihen, että kyse ei välttämättä ole alun perin yhdestä tarkkarajaisesta jumalattaresta, vaan Tuonelan naispuolisesta roolista, joka on Lönnrotin eepoksessa koottu yhtenäiseksi kohtauspersoonaksi.			16	16	Väinämöinen	Tuonela • Manala • Tuonelan virta			Tuonetar – Tuonelan emäntä Kalevalassa	Tuonetar on Kalevalan runossa 16 esiintyvä Tuonelan emäntä, joka kohtaa Väinämöisen Manalan matkalla, kieltää sanat ja yrittää estää paluun.
Tuoni (muokkaa)	Tuoni	Kuolleiden valtakuntaan liittyvä kuolemanvalta ja hahmonimi	Tuonelaan ja Manalaan kytkeytyvä kuolemanvalta, jonka nimissä kuolleiden maa vaatii totuutta eikä luovuta sanojaan elävälle.	Tuoni on Kalevalassa kuoleman ja tuonpuoleisen ankara nimi: valta, jonka puoleen vedotaan, kun elävä on joutunut Manalan rajalle. Hän ei näyttäydy sankarien kaltaisena toimijana, vaan hänen auktoriteettinsa tuntuu Tuonelan väen puheessa, kuolleiden maan säännöissä ja sanojen kiellossa. Tuonen piiri on paikka, jonne ei mennä ilman syytä eikä palata ilman vaaraa.	=== Vertaus tyhjästä tuvasta === Runossa 12 Lemminkäinen uhmaa äitinsä ja Kyllikin varoituksia lähtiessään Pohjolaan. Hän muistelee aiempia noitien hyökkäyksiä ja vähättelee vihollistensa voittoa: nämä saivat hänestä vain sen verran kuin ”tuoni tyhjästä tuvasta”. Tuoni toimii tässä kuoleman ja menetyksen kuvana, mittapuuna sille, kuinka mitätön vihollisten saalis oli. Samassa uhon jaksossa Lemminkäinen kertoo laulaneensa noidat ja tietäjät aseineen Tuonen koskeen. Tuonen nimi kiinnittää loitsuvoiton kuolleiden ja kauhistavan veden piiriin: viholliset sysätään paikkaan, jossa nukkuminen ja makaaminen muuttuvat kuolemanomaiseksi tilaksi. === Väinämöinen hakee sanoja kuolleiden mailta === Runossa 16 Väinämöinen rakentaa venettä tiedolla ja laulamalla, mutta työ pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Kun sanat eivät löydy linnuilta, metsän eläimiltä eikä muualta elävien maailmasta, hän lähtee Tuonelaan ja Manalaan niitä hakemaan. Tuonelan joella Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan veneen yli päästäkseen. Kun rajankulkija vaatii syytä, Väinämöinen yrittää ensin selittää, että Tuoni itse on hänet tuonut ja Mana vetänyt mailtaan. Selitys ei kelpaa: jos Tuoni olisi todella tuonut hänet, hänellä olisi kuolleen tunnukset, Tuonen hattu hartioilla ja Manan kintahat kädessä. === Tuonen kielto ja talon vaara === Väinämöisen valheet paljastuvat yksi kerrallaan, ja lopulta hän tunnustaa tulleensa sanojen puutteen vuoksi. Tuonelan emäntä torjuu pyynnön jyrkästi: Tuoni ei anna sanoja eikä Mana jakele mahtia. Kuolleiden valtakunta ei ole vapaa tietovarasto, vaan suljettu alue, jonka voima pysyy eläviltä kiellettynä. Väinämöinen yritetään pitää Tuonelassa unen ja rautaverkkojen avulla. Tuonen talon väki sitoo paon reitit, mutta Väinämöinen muuttaa muotoaan ja kulkee madon ja käärmeen hahmossa verkkojen läpi. Palattuaan hän varoittaa muita menemästä Manalaan omin päin: moni on sinne joutunut, harva sieltä tullut.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Tuoni on Kalevalassa ja sitä taustoittavassa runoperinteessä kuoleman personifikaatio ja Tuonelan metonyyminen hallintanimi, ei yksiselitteisesti samanlainen yksilöllinen jumalahahmo kuin myöhemmän kirjallisen mytologian järjestelmälliset pantheonit. Toisin sanoen Tuoni on henkilöitynyt siinä määrin, että hänestä voidaan sanoa hänen tuovan, ottavan tai kieltävän, mutta hänen persoonansa jää tarkoituksella etäiseksi. Tämä sopii Kalevalan Tuoni-kuvaan: tärkeää ei ole Tuonin elämäkerta tai luonne, vaan se, että hänen nimensä tekee kuolemasta lainomaisen vallan. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että Tuoni on parhaiten ymmärrettävä Tuonelan auktoriteettina ja kuoleman omistajana, jonka valta ilmenee toisten hahmojen toiminnassa.		Tuonin myyttinen rooli on rajata elävien ja kuolleiden maailmat toisistaan. Väinämöisen Tuonelan-matkassa Tuoni merkitsee valtaa, joka tunnistaa oikean kuolleen ulkoisista merkeistä ja torjuu elävän yrityksen hankkia tuonpuoleista tietoa. Siksi Tuoni ei ole vain kuoleman vertauskuva, vaan järjestyksen vartija: kuolleiden maa ei luovuta sanoja, voimaa tai mahtia elävälle ilman seurauksia. Hahmon kannalta tämä tekee Tuonista enemmän auktoriteetin kuin näyttämöllä toimivan henkilön. Hänen valtansa näkyy Tuonelan väen puheessa, rajanylityksen ehdoissa, unen ja verkkojen ansassa sekä siinä, että paluu kuolleiden maasta esitetään poikkeukselliseksi ja vaaralliseksi.	Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Tuoni, Tuonela ja Tuonen väki esiintyvät laajassa kuoleman, tautien, loitsujen ja tuonpuoleisen kuvastossa. Tuoni voi olla kuoleman ottaja tai noutaja, mutta yhtä usein nimi viittaa paikkaan, jonne ihminen, tauti, vahingollinen voima tai vainaja lähetetään. Tuonelan tupa, joki, koski, vene, portti ja Tuonen perheenjäsenet ovat runokielisiä tapoja kuvata kuolleiden maailmaa talon ja suvun kaltaisena yhteisönä. Näissä runoissa Tuoni ei aina ole selvästi erotettava yksittäinen miespuolinen hallitsija, vaan kuoleman alueen, sen väen ja sen vallan yhteisnimi. Väinämöisen sanojenetsintä kuuluu samaan laajempaan perinteeseen, jossa tietäjä tai sankari pyrkii hankkimaan puuttuvaa tietoa elävien maailman ulkopuolelta, mutta Kalevalassa tätä ainesta on koottu kirjalliseksi kokonaisuudeksi.	Vertailevassa mytologiassa Tuonia voidaan verrata sellaisiin hahmoihin ja käsitteisiin, joissa kuolleiden valtakunnan hallitsija, itse valtakunta ja kuoleman voima limittyvät. Kreikkalainen Hades on sekä jumalan että kuolleiden maan nimi, ja skandinaavinen Hel merkitsee sekä olentoa että vainajien paikkaa. Samankaltaisuus auttaa hahmottamaan, miksi Tuoni voi olla yhtä aikaa henkilöitynyt nimi ja paikkaan liittyvä kuolemanvalta. Myös tuonpuoleisen joki, ylitys, vartioitu raja ja elävän paluun vaikeus ovat laajalle levinneitä motiiveja. Näitä rinnastuksia ei kuitenkaan pidä esittää Kalevalan suorina lähteinä: ne ovat vertailukohtia, jotka valaisevat rakenteellisia yhtäläisyyksiä eri perinteissä.		Tuoni kuuluu itämerensuomalaiseen kuolemaa ja vainajien maata koskevaan sanastoon. Kalevalassa nimi liikkuu kolmen tason välillä: se voi tarkoittaa kuolemaa yleisenä voimana, Tuonelan hallitsevaa auktoriteettia tai genetiivissä Tuonelaan kuuluvia olentoja, esineitä ja paikkoja. Hahmona Tuoni ei ole Kalevalassa laajasti toimiva sankari tai jumala, vaan kuolemanvallan nimi, jonka kautta Tuonelan järjestys saa henkilömäisen muodon. Mana esiintyy samassa kuvastossa läheisenä rinnakkaisnimenä tai -valtana.			16	12 • 16	Väinämöinen • Lemminkäinen	Tuonela • Manala • Tuonelan virta		kuolema • tuonpuoleinen • sanojen etsintä • Manan mahti	Tuoni Kalevalassa – kuolemanvalta ja Tuonelan auktoriteetti	Tuoni on Kalevalan kuoleman ja Tuonelan valtaa merkitsevä hahmonimi. Keskeisin jakso on Väinämöisen matka Manalaan runossa 16.
Untamo (muokkaa)	Untamo	Veljessodan sytyttäjä, Kalervon veli ja Kullervon vainooja	Untamo on Kalevalan Kullervo-jakson keskeinen vastavoima: Kalervon veli, suvunsurmaaja ja Kullervon lapsuuden vainooja, jonka talon Kullervo lopulta hävittää.	Untamo on Kalevalassa veljesvihan synnyttämä tuhon mies: hän riitautuu Kalervon kanssa, nostaa sodan omaa veljeään vastaan ja tekee Kullervosta orvon kostonlapsen. Hänen tekonsa käynnistävät Kullervon traagisen elämänkaaren, jossa kaltoin kohdeltu lapsi kasvaa kostajaksi. Untamon nimi vilahtaa eepoksessa myös ennen Kullervo-jaksoa, mutta hänen varsinainen merkityksensä rakentuu runoissa 31–36 Kalervon suvun hävittäjänä ja kostettavana vihollisena.	=== Unen kertoja meren rannalla === Runossa 5 Untamo kohdataan toisenlaisessa yhteydessä kuin Kullervo-jaksossa. Väinämöinen suree mereen kadonnutta neitoa ja kysyy Untamolta, missä Ahtola asuu ja missä Vellamon neidot lepäävät. Untamo vastaa unen ja makuun tietäjänä: paikka on utuisen niemen ja terhenisen saaren päässä, aaltojen ja mustien mutien alla. Tämä kohta liittää Untamon merenalaiseen tietoon ja Väinämöisen etsintään. Se ei vielä johda Kalervon ja Kullervon tarinaan, vaan jää varhaiseksi nimiosumaksi eepoksen vesimaailmassa. === Nimen varjo Lemminkäisen tiellä === Runossa 15 Untamola esiintyy Märkähattu karjanpaimenen määreenä, kun Lemminkäinen kertoo äidilleen, kuka työnsi hänet Manalaan ja Tuonelan jokeen. Untamo ei toimi kohtauksessa itse, mutta Untamolan nimi kytkeytyy surman ja tuonpuoleisen rajaan. Runossa 26 Lemminkäinen uhoaa, ettei joudu “Untamon susien” suuhun matkallaan Pohjolan vaaroihin. Tässäkin Untamo on ennemmin uhkaavan voiman tai paikan nimeen kiinnittyvä hahmo kuin tapahtumien toimija. === Veljesvihan syttyminen === Runossa 31 Untamo astuu varsinaiseksi kertomushahmoksi. Hän on Kalervon veli, jonka kanssa riita kasvaa vähäisistä alkuaiheista: verkoista, kaurakylvöstä, uuhesta ja koirasta. Pienet vahingot muuttuvat sodaksi, kun Untamo uhkaa surmata Kalervon suvun, lyödä suuret ja pienet sekä polttaa talot poroksi. Untamo kokoaa miehensä aseisiin ja lähtee sotaan omaa veljeään vastaan. Hänen miehensä surmaavat Kalervon joukon, polttavat talon ja vievät raskaana olevan Kalervon naisen Untamolan töihin. Tästä vangitusta naisesta syntyy Kullervo, jonka elämä alkaa Untamon vallan alla. === Kullervon vainooja ja orjuuttaja === Kullervo osoittaa jo lapsena yliluonnollista voimaa ja vannoo kostavansa isänsä ja äitinsä kärsimykset. Untamo ymmärtää vaaran: lapsesta voi kasvaa hänen sukunsa surma. Hän yrittää hävittää Kullervon veteen, tuleen ja hirteen, mutta poika selviää kaikista kuolemista vahingoittumatta. Kun surmaaminen ei onnistu, Untamo kasvattaa Kullervoa orjapoikana ja koettaa panna hänet talon töihin. Kullervo turmelee työn toisensa jälkeen: lapsenhoidon, kasken, aidan ja rukiin puinnin. Lopulta Untamo luopuu hänestä ja myy Kalervon pojan Ilmariselle Karjalaan. === Kostopäätös palaa Untamon kylään === Runossa 34 Kullervo on jo lähtenyt Ilmarisen talosta ja vaeltaa osattomana. Hän päättää mennä Untamon kylään kostamaan isänsä ja äitinsä kärsimykset sekä kutsuu Untamoa sukunsa surmaajaksi. Matkalla hän saa kuitenkin kuulla, että Kalervo ja äiti ovat vielä elossa, ja kosto lykkääntyy. Runossa 35 Kullervon oma rikos ja sisaren kuolema tekevät paluusta mahdottoman. Emo kehottaa häntä piiloutumaan ja odottamaan ajan armoa, mutta Kullervo kieltäytyy: Unto on vielä kaatamatta, taaton kohlut kostamatta ja maammon mahlat maksamatta. === Untolan hävitys === Runossa 36 Kullervo lähtee sotaan, vaikka perheen kuolinviestit seuraavat häntä matkalla. Äidin kuolema pysäyttää hänet hetkeksi, mutta ei käännä kotiin: Unto on yhä kostamatta. Kullervo jatkaa Untolaan ja pyytää Ukolta miekan, jolla voisi kaataa joukon. Saatuaan miekan Kullervo hävittää Untamon joukon ja polttaa tuvat poroksi. Untamon talosta jäävät vain kiukaan kivet ja pihan pihlaja. Näin Untamon aloittama veljessota palaa hänen omaan taloonsa ja päättyy hävitykseen, joka ei kuitenkaan pelasta Kullervoa hänen omalta kohtaloltaan.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Untamo on Kullervo-runojen eeppinen antagonisti eikä itsenäinen jumalhahmo. Hänen tehtävänsä on luoda Kullervolle sosiaalinen ja moraalinen lähtötilanne: lapsi syntyy väkivallan, orjuuden ja kostovelan keskelle. Untamon epäonnistuneet yritykset surmata Kullervo korostavat lapsen poikkeuksellista voimaa ja kohtalonomaisuutta, mutta samalla ne osoittavat Untamon pelon: hän tunnistaa, että eloon jäänyt Kalervon poika voi kasvaa hänen oman sukunsa tuhoajaksi. Lönnrotin Kalevalassa Untamo on lisäksi rakenteellinen vastavoima, jonka hävitys päättää veljessodan kaaren, vaikka se ei vapauta Kullervoa tämän omasta syyllisyydestä ja tragediasta.		Untamon myyttinen rooli on Kalevalassa rajallinen mutta kertomuksellisesti voimakas. Hän ei ole jumala eikä kultillinen haltija, vaan veljessodan, sukusurman ja väärän kasvatuksen henkilöitymä. Hänen tekonsa rikkovat sukuyhteyden: veli kääntyy veljeä vastaan, raskaana oleva nainen viedään voittajan taloon ja lapsesta tehdään orja. Kullervon kannalta Untamo on se vihollinen, jonka väkivalta synnyttää kostovelan ja tekee lapsesta yhteisön ulkopuolisen. Siksi Untamo toimii myyttis-eeppisessä rakenteessa tuhon alkuunpanijana: hän ei yksin selitä Kullervon kohtaloa, mutta hänen tekonsa asettavat tragedian liikkeelle.	Kullervo-aiheisessa kansanrunoudessa Untamo tai Untamoinen esiintyy yleensä Kalervon vastapuolena, vihamielisenä sukulaisena tai talon isäntänä, jonka vallassa Kalervon poika kasvaa. Kansanrunovariantit eivät muodosta yhtä yhtenäistä elämäkertaa: veljesriidan syyt, Kalervon suvun tuhon laajuus, lapsen surmaamisyritykset, orjuus ja myöhempi kosto vaihtelevat laulajalta ja alueelta toiselle. Kalevalassa nämä aiheet on koottu yhtenäiseksi Kullervo-kertomukseksi. Muussa runokielessä Untola ja Untamola voivat esiintyä myös paikannimen tai vihollispuolen nimen kaltaisina ilmauksina; tällöin ei aina ole varmaa, viitataanko samaan henkilöön kuin Kullervo-jakson Untamoon.	Vertailevassa mytologiassa Untamoa voi rinnastaa kertomustyyppiin, jossa lapsen hengissä säilyminen uhkaa vallanpitäjää tai sukusurman tekijää. Samantapaisia rakenteita tunnetaan monista perinteistä: vainottu lapsi yritetään surmata, mutta hän selviytyy ja palaa kostajana. Tällaisia vertailukohtia ovat esimerkiksi antiikin ja Lähi-idän tarinat altistetusta tai vainotusta lapsesta sekä eurooppalaiset kostotarinat, joissa setä tai muu lähisukulainen toimii anastajana ja väkivallan käynnistäjänä. Näitä rinnastuksia ei tule esittää Kalevalan lähteinä, vaan ne osoittavat, että Untamon rooli kuuluu laajempaan kansainväliseen kertomusmalliin: sukulainen tekee väkivallan, lapsi jää henkiin ja kosto palaa tekijän taloon.		Untamo on Kalevalassa ennen kaikkea Kullervo-jakson kansanrunopohjainen vihollishahmo: Kalervon veli, Untolan tai Untamolan isäntä ja Kullervon lapsuuden vainooja. Nimi esiintyy myös muodoissa Untamoinen ja Unto sekä paikannimimäisissä muodoissa Untola ja Untamola. Nimen alkuperää ei voi varmistaa pelkästään Kalevalan perusteella. Runon 5 yhteys uneen ja makuuseen voi olla vanha nimileikki tai toisenlaisen Untamo-hahmon jälki, mutta Kullervo-jakson Untamoa ei tutkimuksessa yleensä pidetä ensisijaisesti unen jumalana vaan eeppisen kertomuksen vastustajana.			31 • 34 • 36	5 • 15 • 26 • 31 • 34 • 35 • 36	Kalervo • Kullervo • Ilmarinen • Väinämöinen • Lemminkäinen	Ahtola • Tuonela • Manala • Pohjola • Kalevala			Untamo – Kalervon veli ja Kullervon vainooja Kalevalassa	Untamo on Kalevalan Kullervo-jakson suvunsurmaaja: Kalervon veli, Kullervon vainooja ja kostotarinan käynnistäjä runoissa 31–36.
Väinämöinen (muokkaa)	Väinämöinen	Tietäjä, runonlaulaja ja kulttuurisankari	Väinämöinen on Kalevalan ikivanha tietäjä ja laulaja, joka syntyy Ilmattaresta, hallitsee sanojen ja soiton voimaa, johtaa Sampo-retkeä ja poistuu lopussa vaskisella veneellä.	Väinämöinen on Kalevalan keskeisin tietäjä-sankari: hän syntyy maailman alkuvaiheissa Ilmattaresta ja nousee merestä maalle ennen varsinaisen ihmisyhteisön järjestymistä. Hänen voimansa on ennen kaikkea sanoissa, laulussa, loitsuissa ja soitossa, mutta Kalevala näyttää myös hänen erehdyksensä kosijana ja vallankäyttäjänä. Väinämöisen tarina kulkee luomisrunoista Sampo-retken ja Pohjolan kanssa käytyjen kamppailujen kautta viimeiseen lähtöön runossa 50.	=== Synty merestä ja Väinölän laulaja === Väinämöinen syntyy Ilmattaresta maailmansynnyn yhteydessä: hän kulkee pitkään äitinsä kohdussa, vapautuu viimein ja jää meren varaan ennen nousemistaan puuttomalle mantereelle. Runoissa 1–2 hänen ympärilleen rakentuu asuttava maailma: Sampsa Pellervoinen kylvää maat ja metsät, ja Väinämöinen seuraa kasvun järjestymistä. Väinölän ahoilla Väinämöinen elää laulajana ja tietäjänä. Hänen maineensa kantautuu kauas, ja nuori Joukahainen lähtee haastamaan häntä; kilpalaulussa Väinämöinen osoittautuu ylivoimaiseksi ja laulaa vastustajansa ahdinkoon. Joukahainen pelastaa henkensä lupaamalla sisarensa Ainon Väinämöiselle, mikä kääntää laulajan voiton traagiseksi kosintatarinaksi. === Aino, Joukahaisen kosto ja Pohjolan tie === Aino ei tahdo vanhan Väinämöisen puolisoksi. Kun Väinämöinen kohtaa hänet lehossa ja puhuttelee häntä omakseen, Aino hylkää korut ja palaa kotiin murheellisena; myöhemmin hän katoaa mereen. Väinämöinen suree, lähtee onkimaan ja saa kalan, joka paljastuu Ainoksi mutta pääsee takaisin veteen. Joukahainen kantaa vihaa ja ampuu Väinämöisen hevosen, kun tämä on matkalla Pohjolaan. Väinämöinen joutuu mereen, ajelehtii aalloilla ja pelastuu suuren linnun avulla Pohjolaan. Louhen kanssa käytyjen tapahtumien seurauksena hän lupaa Ilmarisen lunnaiksi Pohjolaan, ja kotiin palatessaan hän kantaa tästä lupauksesta huolta. === Haavat, sanat ja kosinnan epäonnistuminen === Pohjolan-matkojen yhteydessä Väinämöinen haavoittuu ja hänen vertaan yritetään tyrehdyttää; hän osoittaa tietäjänlaatunsa kertomalla raudan synnyn ja saa lopulta avun. Runoissa 16–17 hän rakentaa venettä laulamalla, mutta työ pysähtyy kolmen puuttuvan sanan vuoksi. Sanoja etsiessään hän käy vaarallisen tien Antero Vipusen luo, joutuu tämän nielemäksi ja pakottaa lopulta jättiläistietäjän antamaan tarvitut loitsut. Sen jälkeen Väinämöinen suuntaa uudelleen Pohjolan neidon kosintaan. Hän lähtee komealla laivalla, mutta kilpailu päättyy hänen kannaltaan tappioon: Ilmarinen saa neidon, ja Väinämöinen palaa kotiin pahoilla mielin. Hän vetää kokemuksestaan opetuksen ja varoittaa vanhaa miestä tavoittelemasta nuorta puolisoa. === Laulaja häissä ja neuvova vanhus === Pohjolan häissä Väinämöinen kutsutaan laulajaksi ja hän ottaa paikkansa parhaana taitajana. Runoissa 20–21 ja 25 hän esiintyy yhteisön juhlan äänenä: olut, vieraat ja laulun vuoro kuuluvat yhteen, ja Väinämöinen käynnistää virret, kun muuta riittävää laulajaa ei löydy. Myöhemmissä jaksoissa hän toimii myös kommentoivana vanhuksena. Kullervon kuoleman kuultuaan hän varoittaa kaltoin kasvatettujen lasten kohtalosta. Kun Ilmarinen tuo kultaisen naisen, Väinämöinen torjuu kylmän kuvan ja kieltää kansaa kumartamasta kultaa ja hopeaa. === Sampo-retki ja kanteleen voima === Kun Ilmarinen kertoo Sammon tuottamasta onnesta Pohjolassa, Väinämöinen ehdottaa retkeä sen saamiseksi. Runoissa 39–43 hän kokoaa Ilmarisen ja Lemminkäisen mukaan, johtaa venettä ja käyttää laulua sekä soittoa ratkaisevana aseena: Pohjolassa hän nukuttaa väen kanteleellaan, avaa tien Sammon luo ja vie sen veneeseen. Paluumatkalla Louhi lähtee takaa-ajoon. Väinämöinen ohjaa miehistöä, käskee soutamaan ja joutuu kamppailuun Pohjolan emännän kanssa. Sampo särkyy merellä, mutta sen muruset tuovat onnea rannoille; samalla Väinämöisen hauinluinen kantele katoaa mereen. Hän yrittää haravoida soitintaan takaisin, mutta joutuu tekemään uuden ilon ja soiton tien. === Pohjolan vitsaukset, valon palautus ja viimeinen lähtö === Louhi lähettää tauteja ja karhun Väinölän väen ja karjan turmioksi. Väinämöinen torjuu taudit loitsuilla, saunalla ja parannusmenoilla sekä lähtee karhunkaatoon Ilmarisen takoman keihään turvin. Kun Louhi kätkee kuun ja päivän, Väinämöinen ja Ilmarinen etsivät valon jälkiä; Väinämöinen ymmärtää, ettei kultainen kuu eikä hopeinen aurinko riitä, vaan todellinen valo on vapautettava Pohjolasta. Viimeisessä runossa Väinämöinen kutsutaan Marjatan pojan tutkijaksi ja tuomariksi. Hän tuomitsee lapsen ankarasti, mutta lapsi vastaa hänelle ja paljastaa tuomion vääräksi; lapsi kastetaan Karjalan kuninkaaksi. Väinämöinen suuttuu ja häpeää, laulaa itselleen vaskisen veneen ja poistuu merelle, mutta jättää jälkeensä lupauksen paluusta silloin, kun häntä taas tarvitaan uuden Sammon, soiton, kuun tai päivän saattajaksi.	Vallitseva tutkimustulkinta pitää Väinämöistä itämerensuomalaisen runoperinteen monikerroksisena kulttuurisankarina ja tietäjähahmona, ei yksinkertaisesti yhtenä selvärajaisena jumalana. Hänessä yhdistyvät myyttisen ajan sankari, rituaalisen tiedon mestari, laulaja, parantaja ja yhteisön vanhin. Kalevalassa Lönnrot vahvisti näistä aineksista kansalliseepoksen päähenkilön: Väinämöisestä tuli hahmo, jonka kautta runonlaulun, loitsuperinteen ja kansan viisauden arvo esitetään. Samalla Kalevala ei kuvaa häntä virheettömänä sankarina. Aino-tarina, epäonnistuneet kosinnat ja Marjatan pojan tuomio näyttävät, että hänen tietonsa on suuri mutta ei rajaton. Hahmon keskeinen merkitys on siksi kaksijakoinen: hän on vanhan myyttisen tiedon korkein edustaja, mutta myös väistyvä hahmo uuden järjestyksen tieltä.		Väinämöisen myyttinen tehtävä on olla sanojen, laulun ja tiedon hallitsija. Hänen voimansa ei perustu ensisijaisesti aseisiin vaan siihen, että hän tuntee asioiden synnyt, oikeat loitsut ja laulun vaikuttavan voiman. Hahmon kannalta tämä tarkoittaa, että hän toimii maailman järjestäjänä, parantajana, veneen ja kanteleen tekijänä, yhteisön neuvojana sekä Sampo-retken johtavana tietäjänä. Hän on myös rajahahmo: hän liikkuu meren, maan, Pohjolan, Tuonelan ja myyttisen menneisyyden välillä. Kalevalan lopussa hänen väistymisensä tekee hänestä vanhan tietäjävallan edustajan, joka jättää ihmisille laulun, soiton ja mahdollisuuden palata tarunomaisena auttajana.	Kalevalan ulkopuolisessa kansanrunoudessa Väinämöinen esiintyy vaihtelevana runohahmona, eikä hänen tarinansa muodosta kaikkialla samanlaista elämäkertaa kuin Kalevalassa. Hänet tunnetaan erityisesti vanhana laulajana, loitsujen osaajana, kanteleen soittajana ja myyttisten tietojen haltijana. Eri runotoisinnoissa hän voi olla maailman alun tapahtumien todistaja tai toimija, veneen rakentaja, sanojen etsijä, kilpalaulaja, kanteleen tekijä tai Sammon tavoittelija. Joissakin loitsuissa hänen nimensä toimii auktoriteettina: parantaja tai loitsija voi vedota Väinämöisen tietoon, tekoihin tai sanoihin vahvistaakseen oman loitsunsa tehoa. Kansanrunouden Väinämöinen on siis ennen kaikkea perinteen sisäinen mallihahmo sille, mitä tietäminen, laulaminen ja alkuperäsanojen hallinta merkitsevät.	Vertailevassa mytologiassa Väinämöistä voidaan rinnastaa muihin laulun, tiedon ja maailmaa järjestävän sanan hahmoihin, mutta nämä rinnastukset ovat vertailuja eivätkä Kalevalan sisäisiä faktoja. Orfeukseen häntä yhdistää soiton voima, joka vaikuttaa eläimiin, ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Odiniin häntä on verrattu tiedon tavoittelun, loitsujen ja runollisen viisauden vuoksi, mutta Väinämöinen ei ole skandinaavisen Odin-hahmon suomalainen vastine. Monien kansojen kulttuurisankareihin häntä yhdistää se, että hän tuo tai järjestää ihmisille olennaisia asioita: laulun, soiton, veneen, parantavan tiedon ja osan Sammon tuomasta onnesta. Šamanistisissa vertailuissa Vipusen luo meneminen ja vaarallinen tiedonhaku muistuttavat matkaa kuolleiden, jättiläisten tai maanalaisten tietäjien maailmaan; tämä on kuitenkin motiivivertailua, ei todiste yhtenäisestä alkuperästä.		Kalevalan sisäisessä kertomuksessa Väinämöinen on Ilmattaren poika ja maailman alkuvaiheisiin sijoittuva ikirunoja. Tutkimuksellisesti hahmo ei ole yhden yhtenäisen muinaiskertomuksen suora jäljennös, vaan Kalevalassa yhteen koottu ja toimitettu kokonaisuus: Lönnrot yhdisti Väinämöiseen aineksia luomisrunoista, tietäjä- ja loitsurunoudesta, kosinta- ja kilpalauluepisodeista, kanteleperinteestä sekä Sampo-tarustosta. Nimen alkuperää on selitetty muun muassa sanalla väinä, 'leveä, tyyni virta tai salmi', mutta etymologia ei yksin ratkaise hahmon alkuperäistä luonnetta.			1 • 3 • 6 • 16 • 17 • 39 • 41 • 42 • 45 • 50	1 • 2 • 3 • 4 • 5 • 6 • 7 • 8 • 9 • 10 • 16 • 17 • 18 • 19 • 20 • 21 • 25 • 36 • 37 • 38 • 39 • 40 • 41 • 42 • 43 • 44 • 45 • 46 • 47 • 48 • 49 • 50	Ilmarinen • Lemminkäinen • Louhi • Kullervo • Aino • Joukahainen	Väinölä • Kalevala • Pohjola • Tuonela	Sampo • Kantele	laulu • loitsu • tietäjyys • kantele • kosinta	Väinämöinen Kalevalassa – tietäjä, laulaja ja Sampo-retken johtaja	Väinämöinen on Kalevalan suuri tietäjä ja runonlaulaja: Ilmattaren poika, Ainon kosija, Sampo-retken johtaja, parantaja ja lopussa väistyvä vanha sankari.
Vellamo (muokkaa)	Vellamo	Veden emäntä ja Ahtolan vedenalaisen väen haltijatar	Vellamo on Kalevalan veden emäntä, jonka väkeen kuuluvat meren neidot ja jonka valtapiiriin Väinämöisen kantele lopulta katoaa.	Vellamo on Kalevalan veden emäntä, ruokorintainen veen eukko, jonka valtapiiri avautuu meren, aaltojen ja Ahtolan kautta. Hän ei ole eepoksen sotaisa toimija, vaan vedenalaisen maailman arvovaltainen haltijatar: hänen neitonsa houkuttelevat Väinämöistä, hänen väkensä kuuntelee kanteletta ja hänen nimensä puhutellaan, kun meri on saatava taipumaan. Vellamo tekee näkyväksi sen, että Kalevalan meri ei ole pelkkä kulkureitti vaan oma elävä valtakuntansa.	=== Vellamon neidot ja kadonnut morsian === Vellamo tulee esiin ensin Väinämöisen surun ja etsinnän kautta. Kun Joukahaisen sisar on kadonnut mereen, Väinämöinen kysyy Untamolta, missä Ahtola asuu ja missä Vellamon neidot lepäävät. Untamo ohjaa hänet utuisen niemen ja terhenisen saaren vaiheille, aaltojen ja mustien mutien alle. Väinämöinen saa ongellaan oudon kalan, joka paljastuu hänen etsimäkseen neidoksi eikä ruoaksi. Neito moittii häntä siitä, ettei tämä tuntenut “Vellamon vetistä neittä”, ja katoaa takaisin veteen. Väinämöinen yrittää vielä nuotalla tavoittaa samaa olentoa Väinölän, Kalevalan, Joukolan ja Lapin vesiltä, mutta saa vain muita kaloja; Vellamon yhteys merelliseen morsius- ja menetyksen maailmaan jää runon 5 lopussa kipeäksi rajaksi. === Soitto nostaa veden emännän === Kun Väinämöinen soittaa hauinluisella kanteleella, soitto vetää puoleensa koko luonnon. Runo 41 kuvaa, miten kalat, veden väki ja Ahto pysähtyvät kuuntelemaan; myös veden emäntä, “ve'en eukko ruokorinta”, nousee merestä ja laineesta soiton lumoamana. Vellamoon rinnastuva veden emäntä ei taistele eikä käske, vaan joutuu taiteen valtaan. Hän asettuu vesikarille ja nukahtaa kirjavan kiven selälle, samaan lumoukseen kuin metsän, ilman ja veden muut olennot. Tässä Vellamo on vedenalaisen valtapiirin korkea kuulija: Väinämöisen soitto ylittää ihmisten maailman ja kantaa mereen asti. === Sampo-retken myrsky ja kanteleen menetys === Sammon ryöstön jälkeen runossa 42 Louhen nostattama rajuilma iskee Väinämöisen venettä vastaan. Tuuli ja aallot vievät hauinluisen harpun ja kalaneväisen kanteleen meren valtaan, “väen Vellamon hyväksi” ja “Ahtolan iki-iloksi”. Ahto ja Ahdon lapset ottavat soiton talteen ja vievät sen kotiinsa. Vellamon rooli ei ole tässä myrskyn nostajan vaan meren vastaanottavan vallan rooli. Se, mikä Väinämöiselle on iki-ilo ja mielisoitin, siirtyy veden väen omaisuudeksi. Samalla Vellamon nimi merkitsee rajaa: mereen kadonnut esine ei palaudu ihmisille helposti, vaikka sen menettäjä olisi itse Väinämöinen. === Kadonneen soiton etsiminen === Runossa 44 Väinämöinen kaipaa kadonnutta kanneltaan ja sanoo sen menneen “meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle”. Hän pyytää Ilmarista takomaan rautaisen haravan, jolla meri, rannat, ruoikot ja karit haravoidaan kadonneen soiton löytämiseksi. Etsintä epäonnistuu. Vellamon ikiväki jää kanteleen haltijaksi, ja Väinämöisen on luotava uusi soitin koivusta. Näin Vellamon valtapiiri toimii Kalevalan juonessa sekä menetyksen paikkana että käännekohtana: vanha hauinluinen soitto jää mereen, ja uusi kantele syntyy maan puusta. === Kalastus ja veden emännän kutsu === Runossa 48 Väinämöinen ja Ilmarinen tarvitsevat suuren hauen, jonka vatsaan tuli on kätkeytynyt. Kun tavallinen pyynti ei riitä, Väinämöinen kääntyy suoraan veden valtojen puoleen ja kutsuu Vellamoa nimeltä: “Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta!” Hän houkuttelee veden emäntää vaihtamaan vaatteita ja lupaa tälle liinapaidan. Kutsu asettuu samaan toimitukseen, jossa Ahtoa ja meren pientä miestä pyydetään ajamaan kalat nuottaan. Vellamo on tässä kalansaaliin ja veden väen avainhahmo: häntä ei pakoteta, vaan häntä lepytellään lahjalla ja puhuttelulla. Pyynti onnistuu, hauki saadaan, ja tulen palauttamisen tapahtumaketju voi edetä.	Vallitsevan tutkimustulkinnan mukaan Vellamo on itämerensuomalaisen vedenhaltijaperinteen naispuolinen haltijahahmo, jonka Kalevala kokoaa selkeäksi veden emännäksi. Hänet ymmärretään yleensä Ahdon rinnakkaiseksi tai puolison kaltaiseksi hahmoksi, mutta tämä ei tarkoita järjestäytynyttä jumalaparia klassisen mytologian tapaan. Olennaista on “talon” malli: myös luonnonalueilla on isäntiä, emäntiä ja väkeä, joiden kanssa ihminen toimii sanojen, pyyntöjen, lupausten ja lahjojen avulla. Vellamon kannalta tämä tulkinta tarkoittaa, että hänen arvovaltansa perustuu hallintaan ja omistukseen: kalat, veden neidot, veden väki ja mereen joutunut kantele kuuluvat hänen maailmaansa. Lönnrotin Kalevalassa tästä hajanaisesta loitsu- ja haltijaperinteestä syntyy eepoksellinen hahmo, mutta hahmon perusluonne säilyy haltijattarena eikä itsenäisenä sankarina.		Vellamon myyttinen tehtävä on olla vedenalaisen maailman emäntä: se, jonka valtapiiriin kalat, aallot, veden neidot ja mereen joutuneet esineet kuuluvat. Hahmon kannalta tämä merkitsee, että Vellamo ei ole ensisijaisesti seikkailija tai juonen aktiivinen vastustaja, vaan rajanvartija ja haltijatar. Kun ihminen tarvitsee kalaonnea, turvaa vesillä tai yhteyttä veden väkeen, häntä puhutellaan lepyttelevästi. Kun jokin katoaa mereen, se siirtyy Vellamon ja Ahtolan piiriin. Vellamo tekee vedestä Kalevalassa toimivan, omistavan ja vastavuoroisuutta vaativan valtakunnan, ei pelkän maiseman.	Muussa suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessa Vellamo ja veden emäntä esiintyvät etenkin kalastus- ja vesiloitsujen yhteydessä. Niissä veden haltijoita pyydetään ajamaan kalat pyydyksiin, rauhoittamaan vettä tai luovuttamaan saalista ihmiselle. Vellamo voidaan mainita Ahdon rinnalla, jolloin vedenalainen maailma hahmottuu talon kaltaiseksi: Ahto on isännänomainen hahmo ja Vellamo emännänomainen haltija. Runokielessä esiintyy myös Vellamon neitoja, veden neitoja ja muita veden naispuolisia olentoja, jotka eivät aina ole selvästi erotettavissa toisistaan. Kansanrunoudessa Vellamon rooli on siksi usein loitsullinen ja tilannesidonnainen, ei yhtenäinen elämäkerrallinen kertomus.	Vellamoa voidaan vertailla muiden kulttuurien veden naispuolisiin haltijoihin ja meren emäntiin, mutta nämä vertailut ovat analogioita eivätkä todisteita suorasta yhteydestä. Pohjoismaisessa mytologiassa Rán edustaa meren vaarallista, omistavaa puolta ja ottaa hukkuvia ja mereen joutuvaa omaisuutta haltuunsa; tämä muistuttaa Vellamon valtapiiriin katoavia esineitä, vaikka hahmot kuuluvat eri perinteisiin. Kreikkalainen Amphitrite on meren valtiaan puoliso ja meren kuningattaren kaltainen hahmo, mikä muistuttaa Ahdon ja Vellamon parimaista asetelmaa, mutta Kalevalan Vellamo toimii loitsu- ja haltijaperinteen logiikassa, ei olympolaisen jumalperheen jäsenenä. Itämerensuomalaisessa ja lähialueiden kansanuskossa tunnetaan laajemmin veden emäntiä, veden äitejä ja paikallisia vesihaltijoita; nämä tarjoavat läheisemmän vertailutaustan Vellamolle kuin kaukaiset klassiset mytologiat.		Vellamo kuuluu Kalevalassa veden haltijaväen nimistöön: hänet tunnetaan Vellamona, Vellamon väen emäntänä sekä veden emäntänä. Nimi liittyy Ahtolaan ja merenalaiseen talouteen, jossa Ahto, veden lapset, neidot ja muut veden olennot muodostavat oman väkensä. Kansanrunouden kannalta Vellamo ei näytä olevan laajasti kertomuksissa toimiva sankarihahmo, vaan ennen kaikkea loitsuissa ja runokaavoissa puhuteltu veden valtias. Nimen alkuperää on usein yhdistetty veden liikkeeseen, esimerkiksi verbiin “velloa”, mutta tämä on etymologinen tulkinta eikä varma tieto.			41 • 48	5 • 41 • 42 • 44 • 48	Väinämöinen • Aino • Joukahainen • Ilmarinen • Lemminkäinen • Untamo	Ahtola • Saari • Väinölä • Kalevala • Pohjola	Kantele • Sampo		Vellamo – Kalevalan veden emäntä ja Vellamon väki	Vellamo on Kalevalan veden emäntä, Ahtolan ja veden väen haltijatar, jonka piiriin liittyvät Vellamon neidot, Väinämöisen kantele ja kalastuksen loitsut.